Sarjassamme "Amian järkevät yötekemiset". Katsoin netistä koko Feeniksin kilta –leffan ja söin samalla kurkkua ja välillä luin biologiaa, kun ne videot latautuivat. Ja nyt olisi varmaan järkevää mennä nukkumaan, mutta tuntuu siltä, että pitää kirjoittaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tuntuu aika ei-kivalta. Vasta tänään kunnolla iski, että biologian yo-koehan on jo ylihuomenna. Ei se sitä ei-kivaa oloa aiheuttanut, sillä minusta tuntuu edelleen siltä, että osaan edes suunnilleen hyvin edes jotain. Mutta tulin ajatelleeksi myös, että jos NN ylipäänsä on kirjoituksissa, niin... Näenkö minä häntä enää tuon jälkeen? No, varmaan sitten ylioppilasjuhlassa, mutta kuitenkin. Onko ylihuomenna (/huomenna) toiseksi viimeinen kerta, kun ikinä näen häntä?

 

Minä vain selitin tuossa eräänä päivänä niitä asioita... Hänen silmistään ja hymystään ja naurustaan... En enää ikinä näe niitä? Hän vain haalistuu pois, kun en näe häntä enää. Ja sitten kun tunteetkin haalistuu, niin vaikka hänet näkisikin, niin ei sitä enää muista, mitä siinä hymyssä muka olikaan erikoista. Niin kun Tiedät-kai-kenenkin kanssa. Kyllä hänet vielä näkee, mutta minä en kiinnitä häneen kauheasti huomiota. En tietenkään ole unohtanut, että pidin hänestä kauheasti, mutta olen unohtanut melkein kokonaan, miltä se tuntui. Katsoa häneen ja olla niin kauhean ihastuksissaan. Mitä minä näin hänessä? Ei hänessä mitään vikaa ole, mutta nykyisin jos katson häneen, niin en näe hänessä mitään erityistä. Hän on niin kuin muutkin pojat, joita kohtaan en tunne mitään. Se on jotenkin kummaa.

 

Nan ei vieläkään ole menettänyt toivoa minun ja NN:n suhteen. Hän selitti silloin perjantaina, että haluaisi tässä suhteessa, että aika menisi oikein nopeasti, että NN saisi mielensä selkeäksi. Nanilla on tuo näkökulma asiaan: Nan olettaa, että NN pohtii asiaa ja miettii, voisiko minusta ja hänestä sittenkin tulla jotain.

 

Minä en tiedä, mitä minä ajattelen. Olen lähinnä yrittänyt olla ajattelematta. Aluksi olin jyrkästi sitä mieltä, että hänen kieltävä vastauksensa oli kaiken loppu. Jotenkin minun jyrkkyyteni on kuitenkin murentumassa. Kun näkee hänet luokkakuvassa selaillessaan omia kuvakansioita koneella... Kun miettii jotain, miten pitäisi nähdä pintaa syvemmälle... Kun katsoo jotain leffaa, niin sitä ei voi olla ajattelematta.

 

Amélie –leffassa kerrotaan, että Amélie tykkää katsella elokuvissa muiden ilmeitä. Minäkin pidän siitä. En elokuvateatterissa, mutta kotona, kun katsoo joidenkin ihmisten kanssa jotain leffaa. Ja aina vain tulee jotenkin automaattisesti ajatus: "Mitäköhän NN ajattelisi tämän leffan tästä kohdasta", tms. Se on välillä aika vaikeaa. Katsoin TSH:nkin ensimmäistä kertaa sitten NN:n vastauksen. Oli vähän kummaa. Sain Arwen-kompleksi –kohdasta revittyä ihan uuden yhteydenkin!

 

"He is not coming back. Why would you linger here when there is no hope?"

"There is still hope."

 

Mutta onko? En tiedä. Tämä on asia, josta minä en osaa sanoa paljon mitään. En tiedä mitä siitä ajattelen. Ja tuntuu siltä, että en uskalla ajatellakaan. Olen ihan hukassa. Minulla on erilaisia hämäriä käsityksiä, mitä muutamat ihmiset ajattelevat, mutta minä en tiedä itsestäni yhtään. Minun pitäisi kaiken järjen mukaan tietää tilanne parhaiten (siis NN:ää lukuun ottamatta). Minä olen yrittänyt saada selkoa hänestä siitä lähtien, kun hän tuli ykkösellä meidän kouluumme. Ja kun kyse on jostain asiasta minun ja hänen välillä, niin eikö minun loogisesti perusteltu kantani olisi todennäköisesti lähimpänä totuutta? En tiedä. Varmaan. Mutta minä en tiedä, mikä kantani olisi. Mitä minä ajattelen, että NN ajattelee? Minulla ei ole aavistustakaan. Aina ennen minulla on ollut jonkinmoinen kuva – joko pelkkä vikaan osuva fiilis tai sitten ihan hyvä arvaus – mutta nyt minulla ei ole mitään. Minä olen ylitulkinnutkin ja aavistellut törkeästi ja spekuloinut, mutta nykyisin minä en saa irti niin yhtään mitään.

 

Minä en vain tiedä. Tunteeko hän yhtään mitään minua kohtaan? Miettiikö hän edes sitä mahdollisuutta, että tekisi jonkin aloitteen takaisin? Mitä hän saattaisi ajatella tilanteesta? Mitä hän saattaisi ajatella minusta? Onko hän kertonut jollekulle? Jos on, niin miksi ja mitä ja miten ja kenelle? Ja jos ei ole, niin miksi ei? Muistaako hän edes koko juttua? Ajatteleeko hän ikinä sitä? Miten tämä vaikuttaisi meidän epävirallisiin väleihimme koulussa? Onko minulta oikein katsoa häneen? Katsoisiko hän takaisin? Jos katsoisi, niin miten ja miksi? Jos ei, niin miksi ei? Tuleeko minun olla kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan, vai muuttaa käytöstäni jotenkin erilaiseksi? Ignooraanko hänet loputtomiin? Ignooraako hän minut loputtomiin? Miten kauan hän mietti sitä viestiään? Kysymyksen ja vastauksen välillä oli yli kaksitoista tuntia. Miten kauan hän hioi viestiä? Mitä hän sillä halusi ilmaista? Miten hän halusi ilmaista? Onko hän onnistunut välittämään asian sillä sävyllä, jolla hän sen tarkoitti? Harkitsiko hän edes sitä vaihtoehtoa, että vastaisi myöntävästi? Miten hyvin hän nukkui sinä yönä? Miten paljon hän nukkui? Miettikö hän asiaa pitemmän aikaa vai saiko hän asian selväksi itselleen jo muutamassa minuutissa, mutta siirsi viestin lähettämisen aamuun vain sen vuoksi, että oli jo melko myöhä? Miksi hänen viestinsä oli niin ystävällinen? Olisiko se ollut täsmälleen samanlainen, jos kuka tahansa muu olisi kysynyt samaa? Olisiko hän vastannut jollekin toiselle kyllä? Olisiko hän ollut jollekin toiselle ilkeämpi? Mitä minä olen hänelle? Miten hän näkee minut? Näkeekö hän minussa mitään mitä toivoisin hänen näkevän? Onko hänelle ikinä merkinnyt mitään se, että me kaksi olimme ykkösellä molemmat yksin ja silloin tällöin jopa "yhdessä yksin"? Ajatteleeko hän minua ylipäänsä koskaan yhtään mitenkään?

 

Kysymykset eivät loppuneet, mutta järki sanoo, että pitää mennä nukkumaan. Paljon kysymyksiä. Niitä olisi varmaan loputtomiin. Ei vastauksia. Eikä mahdollisuutta saadakaan niitä. Minä olen pelkkää kysymystä. En vain tämän suhteen, vaan kaiken suhteen. En usko, että on olemassa ketään ihmistä, jolta voisin kysellä asioita kyllästymiseen asti. Siis omaan kyllästymiseeni asti. Minussa on liikaa kysymyksiä. Mitä enemmän vastauksia saan, niin tuntuu, että sitä enemmän kysymyksiä löytyy. Mutta varmaan se menee vain niin.

 

Loppuun lainaus vielä Feeniksin Kilta –leffasta koko Potter-sarjan hienoimmalta hahmolta: "Sentimental children forever whining about how bitterly unfair your lives have been. Well perhaps it's escaped your notice but life isn't fair."

 

Kalkaros on idoli.