Tänään oli tarkoitus tokaista Alfille osastolla näin: ”Kyllä minä pidän sinusta. Enemmänkin kuin kaverina. Ja haluaisin tavata vaikka nyt viikonloppuna. Jos sinä vielä haluat.”

Tulin tuohon tulokseen, kun mietin sitä, että minä pidän hänestä (jonkin verran ainakin) ja hän pitää minusta. Hän oli sentään rehellinen ja kertoi tuon Odée-sotkun, vaikka olisi ihan hyvin voinut olla kertomattakin. Hän on mukava ja hänen kanssaan minun on luonteva olla. Tuntuisi myös pahalta ajatella, että hän ei enää koskisi minuun niin. Tyhmää ehkä, mutta tuntui jotenkin mieltä kutkuttavalta miettiä aamulla, että mitähän Alfin kanssa tapahtuu tänään... Mistähän me jutellaan, koskettaakohan hän minua taas...

Joo, minä pelkään ihmisiä kuollakseni. Reagoin tähän Alfin tapaukseen vähän kuin muinoin siihen, miten Kylässä minua sanottiin kauniiksi. Silloin väitin heille, että he valehtelivat ja yritin todistaa kauneuden olemusta. Nyt väitin Alfille, että hän ei ollut oikeasti ihastunut minuun, vaan toisti alitajuntaisesti (sairaan) mielensä luomaa kuviota. Joo.

Tuntuu typerältä, että menen tuollaisesta melkein suunniltani. Ja vielä negatiivisessa mielessä. En tiedä tarkkaan edes, miksi minulle tulee niin kauhea olo. Olen miettinyt, että ehkä se johtuu osittain siitä, että en halua olla leuhka. En halua hyväksyä sitä, että joku sanoo minua kauniiksi, tai ilmaisee olevansa ihastunut minuun. Paitsi että... ei se oikein sovi... Ehkä se sitten johtuu osittain siitä, että tuntuu siltä, että molemmat ilmaisut tuovat mukanaan kauhean vastuun. Siis sellaisen vastuun, että minun on oltava jatkossakin kaunis, minun on oltava jatkossakin sellainen, että minuun pysyttäisiin ihastuneena. Ja minua tällöin pelottaisi se vastuu. Pelottaisi se, että sitten kun uskoisi syvällä sisimmässään, että he ovat tarkoittaneet sitä ja tulisi oikein hyvä olo, niin sitten jonkin ajan kuluttua he sanoisivatkin: ”Nääh, et sinä sittenkään ole kaunis, vaan oikeastaan aika ruma, kun näin tarkemmin katsoo.” Tai sitten he eivät olisikaan ihastuneita minuun enää, kun oppisivat tuntemaan minua paremmin.

Se sattuisi. Kauheasti. Ja samaten sen myöntäminen toiselle, että hänestä pitää. Ei se sinänsä ole ollut minulle niin vaikeaa kuin luulisi, mutta tässä tapauksessa se tuntuu erilaiselta, kun toinen on jo suoraan sanonut minulle olevansa ihastunut minuun. Siten omat tunteensa myöntämällä myös antaisi toiselle mahdollisuuden satuttaa. Jos toiselle sanoisi, että tämä on tärkeä, niin sitten kun tämä haluaisi satuttaa, niin hän pystyisi siihen kaikkein parhaiten. Ja kaiken lisäksi, vaikka itse miten näyttelisi, että ei mikään ole satuttanut, niin he tietäisivät, että on kuitenkin.

Olen törmännyt maailman ensimmäiseen ihmiseen, joka huomasi viiltelyarpeni/haavani. Veljeni. Yhtäkkiä vain, kun olimme kaksistaan olohuoneessa katsomassa tv:tä, niin hän huudahti, että hyi, kauheaa, mitä kamalia isoja ”mustelmia” minulla on kädessäni. Sitten hän näytti omaa vasenta kättään siitä kohdasta, jossa oli jälkeni nähnyt. Minä tietysti laitoin käteni äkkiä piiloon (vaikka ei se kyllä mielestäni ollut näkyvillä sitä ennenkään) ja sanoin, että rotat ovat raapineet. Sitten veli taas huusi ”hyi, kauheita, hyi”, jonka jälkeen minä ärähdin hänelle, että olisi jo hiljaa, koska minä halusin katsoa telkkaria. Sitten veli oli hiljaa. Onneksi samaan aikaan ei ollut ketään muuta huoneessa. Ja toivottavasti veli ei ota sitä enää uudestaan puheeksi.

Niin, mutta siis Alfista vielä. Sanoin heti ensimmäisessä lauseessa, että minun ”oli tarkoitus” sanoa niin. Siitä tietysti jo arvaa, että en sanonut. Se oli fyysisesti mahdotonta, koska Alf ei tullut tänään osastolle ollenkaan. Olen kytännyt häntä koko päivän mesessä, mutta häntä ei ole näkynyt sielläkään. Näin käy aina! Silloin kun ei haluaisi jutella toisen kanssa, hän on kaikkialla, mutta silloin sitten, kun itsellä olisi jotain tärkeää sanottavaa, toinen on kadonnut kuin maan nielemänä.

Se myös saa minut hieman huolestumaan. Alf ei ole kertaakaan ollut sen PowerPark-jutun jälkeen pois osastolta (paitsi silloin, kun minäkin olen ollut), vaan on roikkunut hyvin tiiviisti perässäni. Ja nyt riidan jälkeen hän ei tullutkaan osastolle. Pistää väkisinkin miettimään, että ehkä se sen riitakeskustelun lopettaminen ei mennytkään niin hyvin kuin olin ajatellut. Minä kyllä kysyin häneltä siinä lopussa, että eikö voitaisi vain olla ihan niin kuin ennenkin. Hän sitten kieltäytyi siitä ja sanoi, että eikö ole aivan ilmiselvää, että se ei ole mahdollista.

Mutta pakko hänen on lopulta tulla osastolle. Tai meseen. Paitsi että meseen hänen ei ole mikään pakko tulla, koska hänellä on kaksi messenger-osoitetta. Prkl. Ja koska aikaisemmin olen tehnyt miespuolisten ihmisten kanssa lähinnä sen virheen, että aluksi olen jahkaillut ja pelännyt, mutta jälkeenpäin sitten katunut äärettömän syvästi sitä, miten minulla oli mahdollisuus, jonka kuitenkin jätin käyttämättä. Niin että jos kokeilisi vaikka ihan kiusallaan sitä toista vaihtoehtoa, niin voisi kokeilla sitä, että jos tällä lailla menee pieleen, niin harmittaako se enemmän vai vähemmän.

Ja olen jo suunnitellut, että jos Alfia vielä kiinnostaa ja jos hänelle käy, niin kutsuisin hänet tänne, paikkakunnalle x, ja markkinoille, jotka ovat viikonloppuna. Alf tosin asuu toisella paikkakunnalla, mutta luultavasti hän voisi pyöräillä asemalle ja tulla sitten junalla tänne, jonka jälkeen me käveltäisiin asemalta markkina-alueelle. Hmm... Olisi paljon helpompi suunnitella jotain tällaista, jos olisi se suunnitelmien toinen osapuoli myös läsnä.

Ääneni on ihan mennyt. Raakun vaivalloisesti ja yskin välillä kuin olisin tukehtumassa. Laulaminen ei tietenkään onnistu yhtään. Yritin eilen kokeilla laulamista, mutta siitä ei oikeasti tule yhtään mitään! En pysty laulamaan edes raakkuen yhtä ainoaa tarpeeksi korkeaa nuottia. Silloin kuuluu vain pihinää. Ärsyttää. Ja ärsyttää eniten Alf-tapaus. Jos saisi sen edes hoidettua, niin voisi keskittyä ehkä vähän enemmän johonkin muuhun.

Huomenna minulla on fysioterapia. Fysioterapialla kuulemma hoidetaan siellä osastolla muun muassa syömishäiriöistä kärsiviä potilaita. Nyt sitten menen katsomaan ja kokeilemaan, olisiko siitä minulle apua. Odotan äärettömän suurella uteliaisuudella, koska minulla ei ole aavistustakaan, miten fysioterapiaa käytetään epäfyysisten ongelmien hoitoon.

Mutta ehkä osa näistä askarruttavista asioista ratkeaa huomenna...