Tänään oli todella raskas päivä. Ei sillä lailla surullisen raskas, vaan uuvuttava sekä fyysisesti että psyykisesti. Oli Järjestön vuoro toisen kerran tällä viikolla. Eilen olin myös ja huomennakin menen. Eilen oli muuten hyvä päivä, mutta tiet olivat loskaisia ja minulla oli vanhat kengät, jotka ei pidä vettä. Ne oli jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ihan läpimärät. Toinen huonous eilisessä oli se, että en saanut yhtään lahjoittajaa mukaan, vaan tuli toinen nollapäivä putkeen.

Tänään sitten sää oli ihan helvetillinen. Kauhea tuuli ja lumipyry. Minulla oli vielä sinistä ripsiväriä, joka luonnollisesti oli ympäri naamaa ihan lopussa. Hiukseni olivat läpimärät ja lumessa ja kun sitten yhdessä vaiheessa yksi lähti mukaan ja pääsin sisään "lämmittelemään" hetkeksi, niin se lumi tietysti lähti sulamaan ja valui pitkin päänahkaa ja kasvoja. Mutta rahatavoite tuli tänään täyteen ja tapasin yllättäen todella mukavan naisen. En edes soittanut hänen ovensa ovikelloa, vaan joku muu teki sen. Sitten kuitenkin kun kuljin siitä oven ohi, hän tempaisi sen auki. Sanoin lyhyesti asian ja hän sanoi vain: "Joo joo, ei mua kiinnosta, kun mä oon syöpäpotilas, mutta tiedäkkö kun mä en tykkää, mä en yhtään tykkää..." Tuossa vaiheessa ajattelin, että voi ei, taas joku käy kimppuuni sen takia, että teen Järjestölle töitä, mutta nainen yllätti minut täysin, kun hän jatkoikin näin: "...siitä että sulla ei oo pipoa. Odota hetki niin mä haen sulle huivin, kun mulla niitä on vaikka kuinka paljon."

Yritin kieltäytyä kohteliaasti ja sanoa, että kohta vuoro olisi ohi, mutta kun se nainen haki sellaisen myssyn, niin otin sen sitten vastaan, laitoin päähäni ja kiitin. Nainen sitten selitti, että kyllä hän antaisi muuten rahaa meidän järjestölle, kun tiesi että se menee hyvään tarkoitukseen, mutta että hänellä menee kaikki raha leikkauksiin, jotta hän säilyisi hengissä. Toivotteli hyvää jatkoa ja parempaa onnea muiden kohdalla, johon minä sitten taas kiittelin ja sanoin sitten, että toivottavasti hänenkin olonsa lähtee parempaan suuntaan.

En tiedä henkilökohtaisesti ketään, jolla olisi syöpä tai olisi ollut joskus syöpä. Tuntuu tavallaan oudolta ja hankalalta, mutta tavallaan "hienolta" ja "arvokkaalta", kun molemmissa töissäni joutuu kosketuksiin niin monenlaisten ihmisten kanssa ja he saattavat avautua välillä todella laajasti yksityisasioistaan. Kummassakin työssä on tietysti tavoite, eikä se meidän työ ole kuunnella ihmisten murheita, mutta siihen ihmisten tilanteeseen täytyy jollain tapaa kuitenkin onnistua reagoimaan positiivisella tavalla, jotta ei antaisi huonoa kuvaa yrityksestä, jolle työskentelen.

Olen useampaan kertaan törmännyt syöpäsairaisiin ja nämä ovat puhuneet avoimesti siitä, että saattaa olla että he eivät selviä. En siihen muuta osaa oikein sanoa kuin että toivottavasti asiat lähtee parempaan suuntaan, tms. Todella tyhjää ja persoonatonta, mutta mitä muutakaan voisi sanoa? Tuolla naisella, joka tänään minulle sen myssyn antoi, saattoi kuitenkin olla... mikä se ilmaus on suomeksi? Jotenkin aivot lyövät tyhjää... Taka-ajatus? Siis hän selkeästi asui yksin ja aika syrjässä ja vanhassa talossa, joten tuntui, että hän takertui tilanteeseen päästä vuorovaikutukseen jonkun kanssa, joka ehkä muistaisi hänet. Tuollaisten tapauksen yhteydessä olen huomannut, että ihmiset eivät niinkään vaikuta pelkäävän sitä, että he kuolevat, vaan sitä, että heidät unohdetaan.

Myssy, jonka sain, on minulle yksinkertaisesti liian iso ja se tuoksuu kummalliselta. Käytin sitä kuitenkin siitä lähtien, kun sain sen ja aion käyttää sopivissa tilanteissa jatkossakin. Ja siis sillä lailla sitten jotenkin kunnioittaa tätä naista ja hänen haluaan antaa myssy minulle. Ja tulla muistetuksi, jos sellaista siinä oli taustalla.

Nyt on takana lumimyrsky-osuus. Paitsi että päästessäni kotiin, olin ihan litimärkä - kenkiä kuitenkin lukuunottamatta - ja jäätymäisilläni. Olin käynyt jopa Sokoksen oudoilla alennuspäivillä etsimässä "kehon analyysimittaria", siis puntaria, joka laskee rasvaprosentin, jne.

Tästä puntarista kuulin töissä, jossa minulla on väliaikaisesti uusi huonekaveri. Nina2 on tämän viikon jossain etelän maassa rannalla, joten huoneessani on suunnilleen minun ikäiseni tyttö, kutsuttakoon häntä vaikka Emmaksi. Olen pitänyt häntä ihan hyvänä tyyppinä, mutta pari päivää hänen seurassaan ovat olleet psyykisesti todella raskaita.

Emmalla on syömishäiriötaustaa. Tämän hän on jopa itse varmistanut. Kun hän selitti joskus vähän sen Brittien matkani jälkeen (olin vasta tavannut hänet) jostain muutamian vuosien takaisesta painonlaskusta, tms. niin minä kysyin häneltä suoraan, että oliko hänellä syömishäiriö. Syömishäiriö on yksi niitä asioita, joita toiset syömishäiriöiset pystyvät mielestäni huomaamaan muita ihmisiä paremmin. Emma kuitenkin sanoi, että oli, hänellä oli aika paha bulimia, mutta hän vakuutti olevansa nykyään kunnossa.

Hän ei todellakaan ole kunnossa. Hän tietää myös minun syömishäiriötaustastani, mutta ei tunnu ottavan lainkaan sitä huomioon - ihan kuin hän tahallaan kiduttaisi minua. Jokainen asia, johon sanon jotain, kääntyy minua vastaan. Olemme kaksistaan samassa huoneessa, joten ihan toimeentulemisen takia yritän välillä luoda jonkinlaista small talkia. Yksikin mainitsemani asia oli, että hieno juttu, että jossain pienessä artikkelissa oli, että armeijassa poistetaan kuntokokeista leuanveto. Olen kokeillut sitä kerran ala-asteella ja siitä on todella huono mielikuva. En usko, että vieläkään olisin siinä yhtään hyvä, joten ohimennen heitin vain tuollaisen.

Emma tarttui kuitenkin siihen, että olen menossa ehkä armeijaan ja siihen treenauspuoleen. Hän sanoi, että hänellä oli ollut aikaisemmassa kämpässä yhdessä oviaukossa sellainen tanko leuanvetoa varten. Siinä hän sitten kuulemma "ihan huvikseen" veti aina leukoja, kun oli matkalla keittiöön. Sanoi, että se on tosi helppoa, jne. Sitten hän sanoi myös jostain yleisestä kuntoilusta ja tällaisesta. Sanoin, että olen kyllä keskittynyt aktiivisesti kuntoni parantamiseen, mutta että nyt on vähän hankalaa käydä esim. salilla, kun kerran minulla on kaksi työtä.

Siihen Emma sanoi, että se on "priorisointi-kysymys" ja laskeskeli, että lauantaina ja sunnuntaina minulla olisi kaksi kokonaista päivää aikaa ja jos viikolla olisi yksikin päivä ilman toista työtä, niin voisin käydä salilla kolme kertaa viikossa. Hän käy salilla kuusi kertaa viikossa. Hän myös sanoi minulle, että ala käymään siellä yhdessä paikassa. Hän ei käy siellä, mutta se paikka on kuulemma "hyvä aloittelijoille". Maksa myös 10€ esittelykierroksesta ja toinen 10€ henkilökohtaisen kuntosuunnitelman tekemisestä. Emmaa ei ärsytä mikään muu koko maailmassa niin paljon kuin ihmiset, jotka menevät salille, eivätkä tiedä miten laitteita käytetään, tai jotka kokeilevat muutaman toiston verran ja sitten vaihtavat laitetta.

Tuo oli eilen. Tänään sain kuulla saarnan vihreästä teestä. Minä itse juon vihreää teetä silloin tällöin, mutta lähinnä suosin töissä Rooibos-teetä tai mustaa teetä ihan sen takia, että vihreää suosikkiteetäni ei saa teepusseissa. Emma sanoi, että hän tykkää vihreästä teestä koska se vähentää ruokahalua. Hän juo sitä litroittain (hänellä on aina n. litran kannu täynnä teetä pöydällä ja hän täyttää sen uudestaan suunnilleen kolme kertaa työpäivän aikana). Hän myös sano, että se on hyvää, koska siihen ei tarvitse sokeria, joten siinä on todella vähän kaloreita. Mustasta teestä hän sanoi, että sehän värjää hampaita kauheasti ja siihen pitää laittaa sokeria ja "minun veli joka juo mustaa teetä, laittaa siihen kauheasti sokeria ja sitä kuluu suunnilleen kilo päivässä! Sitten se vielä ihmettelee, että miksi toi vatsakumpu tossa kasvaa."

Sitten hän myös yhdessä välissä ihan yhtäkkiä sanoi, että hänellä on alaselkä kipeä. Minä sanoin, että minullakin oli eilen ollut, kun meinasin liukastua feissatessani. Hän sanoi sitten, että hänellä se selkäkipu johtui siitä, että hän oli eilen polkenut salilla kuntopyörällä 75 minuuttia putkeen. Oli kuulemma lukenut siinä samalla ja siinähän joutuu olemaan hei niin huonossa asennossa, että selkä tuli kipeäksi, mutta meinaan kyllä nostaa sitä määrää vielä 90 minuuttiin.

Lisäksi Emma kritisoi tapaani tehdä haastatteluja. Nina2:n kanssa ollaan oltu aika pitkälti samoilla linjoilla niiden haastattelujen soveltamisen suhteen, jota meille on suositettukin. Tuossakin haastattelussa, jota nyt tehdään, pitää arvioida asteikoilla eri asioita. Ensiksi se asteikko on miinus kolmesta plus kolmeen. Seuraavassa osiossa se on muuttunut asteikkoon yhdestä viiteen, ja lopussa se on yhdestä seitsemään. Minä kysyn kaikki asteikolla yhdestä seitsemään ja sovellan vastaukset niihin asteikkoihin, sillä kolme erilaista asteikkoa samassa tutkimuksessa yksinkertaisesti sotkee haastateltavia niin paljon, että he eivät pysy mukana. Emma kysyy kaiken sanatarkasti juuri niin kuin papereissa lukee. Sitten hän huomauttelee minulle, että oletko muistanut kysyä tuon niin, kun sehän on siis TOSI TÄRKEÄ, melkein tärkein osa koko tutkimuksessa?

Hän on kritisoinut myös asumistani. Maksan kuulemma ainakin 200€ liikaa ja minun pitäisi muuttaa heti tai etsiä kämppis - myös heti. Ei auta, vaikka sanoin, että hyvä paikka ja hyvä asunto, en ole lähdössä mihinkään, kun hän vain jankutti jankuttamisen jälkeenkin.

Emma on siis yksi niistä ihmisistä, jotka saavat oloni poikkeuksellisen kurjaksi. Olen laihduttamassa ja kun hän kälättää ilmiselvän syömishäiriöisestä käyttäytymisestään, se luonnollisesti vetoaa siihen minun syömishäiriöiseen puoleeni, joka ei ehkä koskaan häviä. Olen pyrkinyt laihduttamaan vastuullisesti ja terveellisesti ja maltillisesti, mutta se on ollut todella vaikeaa. Välillä on tuntunut, että menetän otteen syömisen suhteen hetkenä minä hyvänsä. Sitten kun joutuu kuuntelemaan, miten toinen ylistää omaa sairasta suhtautumistaan ruokaan ja liikuntaan, se stressaa minua ihan hemmetisti henkisesti!

Tänään avauduin aiheesta Päiväosaston suljetussa Facebook-ryhmässä ja Erica oli heti lohduttamassa ja tukemassa, sillä hänellähän on myös takana syömishäiriötä ja hän todellakin siis tiesi heti, että mistä minä puhuin. Sen rohkaisemana uskaltauduin Emmaltakin hänen selitystensä keskellä kysyä, että miksi sinä käyt niin usein salilla ja poljet kuntopyörällä ihan hulluja määriä. Hän totesi, että se oli hänestä kivaa. Sitten hän korjasi, että ei ehkä sillä lailla kivaa, mutta hän pakotti itsensä siihen kuitenkin. Kun kysyin, että miksi, niin hän sanoi, että halusi parempaan kuntoon, jotta voisi kesällä käydä uimarannalla. Hän on ihan normaalipainoinen, siis tällä hetkellä minua huomattavasti laihempi (vaikka minäkin olen nykyään seitsemän kiloa laihempana vakaasti normaalipainoinen), joten kysyin sitten, että nytkö hän sitten EI ole rantakunnossa. Siihen hän sanoi vain tyynesti, että ei.

Kaksi päivää viikkoa jäljellä ja todella pelkään, mikä vaikutus tuolla Emman seuralla on minuun pitkällä tähtäimellä. Ne jäävät kuitenkin pyörimään päähäni ja Emma läsnäolollaan, teekannuillaan muistuttaa siitä jokaisena läsnäolonsa hetkenä. Etenkin lounaalla, sillä hän syö suunnilleen kolmen päivän välein jotain "oikeaa" ruokaa. Muuten hän syö pelkästään hedelmiä, kuten luumuja, tms. Siitäkin hän jaksaa selittää.

Siis todellakin tuntuu, että Emma tietoisesti haluaa vahingoittaa minua tekemisillään! Ja nyt on niin myöhä, että varmaan kuolen tähän paikkaan, ja jos en kuole nyt, niin viimeistään aamulla, kun pitäisi nousta ylös ja lähteä töihin. Ääh...