Tänään on ollut taas kurja fiilis, mutta oli terapia myös. Pitäisi kuulemma tehdä jotain, eikä vain jumittaa kotona. En tiedä sitten että miksi en oikein halua lähteä mihinkään. Mutta kai jotenkin ajattelen, että en halua tehdä mitään, en halua muuttaa mitään, koska se tuntuisi kai jotenkin siltä että siirryn eteenpäin. En ole värjännyt hiuksiani varmaan kahteen kuukauteen ja juurikasvu ei näytä hyvältä, mutta en halua värjätä hiuksiani, koska sitten taas yksi osa siitä Jaskan-aikaisesta minusta olisi muuttunut. Kai tuo on jotenkin tyhmästi ajateltu. En vain vieläkään tiedä mitä ajatella. Mietin vain, että nyt on tämä ero, mutta kun tuntuu vain siltä, että en olisi halunnut erota, että ajattelen, että meillä ei ollut mitään mitä ei olisi voinut yhdessä selvittää, ja miksi ihmiset ovat nykyään sellaisia, että kun tulee joku ongelma, niin sitten vain hankkiudutaan eroon toisesta. Siltä se tuntuu. Että Jaska vain luovutti. Ei puhuttu erosta, mitä sille voisi tehdä, vaan että tässä se nyt on, ero, sillä siisti, sillä loppu kaikki.

Eikä sille nyt vain voi mitään. Tekisi mieli selittää Jaskalle taas, että miten muka voit olla varma että haluat olla kanssani vain kaveri, jos kerran mikään ei tunnu nyt miltään. Mistä hän voi muka tietää, että tämä ei ole se juttu. Että ehkä nyt tuntuu pahalta, ehkä nyt tuntuu siltä että mikään ei tunnu miltään, mutta ehkä se muuttuu. Ja eikö parisuhteet perustu ystävyydelle, eikö se ole se joka saa suhteet kestämään, kun aina joka kohdassa ei voi olla vain intohimoista tajunnanräjäyttävää rakkautta.

Mietin myös, että palataankohan me joskus yhteen, Jaskakin sanoi siihen viimeiseen viestiini joskus viikko sitten, että hänellä on ollut samankaltaisia ajatuksia kuin minulla, mutta että "koitetaan nyt kuitenkin olla pitempi aika täysin erossa, niin nähdään meidän suhde kirkkaammin silmin". Vaikka samalla sanoi sitten, että ei ole kokenut minua kumppaniksi, vaan kaveriksi.

Sitäkin olen ajatellut, että miten se meni viimeksi, kun palattiin yhteen, ja se oli hirveää, kun aluksi se meni niin, että tavattiin ja sitten mietittiin ja sitten hän sanoi, että jatketaan erillään, kun olin jo ajatellut, että mehän ollaan jo palattu melkein yhteen. Ja sitten Jaska muutti mielensä myöhemmin saman tapaamisen yhteydessä, kun "olin niin ihana". Tämän jälkeen se tulisi olemaan vielä hirveämpää, jos oikeasti haluaisin palata yhteen ja elättelisin toiveita siitä ja sitten Jaska sanoisi ei. Tuntuu, että en halua ikinä asettaa itseäni siihen tilanteeseen enää. Joten ainoa vaihtoehto olisi, että jatkaisin eteenpäin ja palattaisiin yhteen vain jos Jaska saisi minut todella vakuuttuneeksi siitä että haluaa palata suhteeseen ja sitoutua siihen. Mutta en tiedä yhtään onko edes mahdollista että sellainen päivä tulisi joskus. En näe sellaista päivää tulevan, että Jaska haluaisi epätoivoisesti olla juuri minun kanssani, tuntuu että tähänkin asti olen vain ylipuhunut hänet olemaan kanssani. Mutta haluaisin vain että sellainen voisi tulla, että palattaisiin yhteen ja yhdessä työstettäisiin niitä meidän ongelmia. Siksi en haluaisi siirtyä eteenpäin, koska tuntuu, että en voi palata tähän kaipuuseen enää ikinä. En enää ikinä halua altistaa itseäni tällaiselle kivulle. Ja kun mietin loogisesti ja yhdistelen pisteitä, niin se tarkoittaisi sitä, että me ei ikinä palattaisi yhteen.

Joten en tiedä, mitä ajatella, miten suhtautua. Kun tuntuu, että jos tekisin niin kuin haluaisin, asettaisin itseni alttiiksi kaikelle kurjalle mitä tähänkin mennessä on tapahtunut. Joten tuntuu siltä että minun pitäisi vain kävellä pois, jättää tämä kaikki taakse eikä ikinä palata siihen enää. Mutta se tuntuu tuskalliselta, koska kuinka monta sellaista miestä maailmassa on, joiden kanssa synkkaa ja on hyvä olla? Olen löytänyt pitkän etsinnän jälkeen yhden varteenotettavan vaihtoehdon ja nyt pitäisi jättää se taakseen? Jotenkin koen sen niin, että pitäisi luopua yhdestä mahdollisesta onnellisesta ei-yksinäisestä tulevaisuudesta. Se tuntuu tyhmältä ja tarpeettomalta, mutta tuntuu että ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa.

Pitäisi vain tehdä jotain muutakin kuin jumittaa kotona ja käydä terapiassa itkemässä. Yritin tänään olla kasassa siellä terapiassa, mutta taas itkin. Olen viime aikoina vain itkenyt siellä ja itken kotonakin, niin tuntuu tyhmältä olla näin surullinen.

Äitini tulee käymään perjantaina täällä. Tulee "sulattamaan pakastimen". Toivoisin että hän pitäisi vierailun lyhyenä ja sulattaisi sen pakastimen ja ehkä auttaisi jossain muussakin ja sitten lähtisi ja antaisi minun olla rauhassa. Terapeuttini kuitenkin kyselee, että miksi en sitten juttele tai laita viestejä kavereilleni, kun minulla kerran on joitain kavereita joihin voisin ottaa yhteyttä. En tiedä miksi, ehkä tuntuu siltä, että ei minulla ole mitään mitä voisin sanoa, millä olisi mitään väliä. Ja ajattelen, että en halua häiritä heitä, kun heillä on oma elämänsä, Nankin vasta muutti vieraaseen maahan ja aloitti uuden koulun. Ja jotenkin tuntuu että olisi jotenkin väärin olla heihin yhteydessä nyt, tuntuu että olisi väärin tarvita heitä nyt, kun aikaisemmin olen hengannut lähinnä Jaskan kanssa ja nähnyt näitä kavereitani harvakseltaan. Se on riittänyt silloin ja tuntuu että sen pitäisi riittää nytkin. Joten en ole jutellut kenellekään sen jälkeen kun näin Nanin joskus vajaa kaksi viikkoa sitten. Ja osittain tuntuukin siltä että haluan olla yksin, koska tuntuu tosiaan siltä, että en vain keksi mitään, mitä sanoisin. Ja jos sanon jotain mitä olen sanonut jo aikaisemminkin, jos puhuisin siitä kaikesta mitä mietin, niin sitten itkisin, enkä halua itkeä kavereilleni. Minullahan on terapia sitä varten, eikä se itkeminen mitään auta.

Ja pianhan alkaa jo yliopisto, kahden viikon päästä, niin siellä on ainakin ihmisten joukossa ja ehkä näkee niitä melkein-kavereita siellä sitten. Nyt alkaa leffa, joku nyyhkyleffa, jonka katsomisesta en ole ihan varma, koska varmaan sen katsominen tuntuu pahalta, mutta ajattelin silti katsoa. Ehkä, saa nähdä pystynkö katsomaan sitä loppuun. Ehkä otan rottia seuraksi.