Olen nyt miettinyt koko päivän tuota, että olen koko ajan kontrolloitu. Yritän vain jotenkin järkeillä, miten voisin olla olematta sellainen. Googlaan ja selaan sivuja nimeltä "5 ways to stop being a control freak" ja mietin, että jos en voi olla avoin tämän elämäni suhteen, jota nyt elän, niin olisiko ratkaisu se, että muuttaisin elämäntyyliäni sellaiseksi, että ei olisi niin paljon mitä kokisin tarpeelliseksi salailla. Sitten kun tajuan, mitä ajattelen, tunnen oloni vain typeräksi ja tajuan, että vain todella epätoivoisesti haluaisin jotenkin avautua. Mutta en kai vain osaa, en kai vain pysty.

Ja olen yrittänyt olla tässä uudessa suhteessa jotain, mitä olen ajatellut, että minun pitää olla, mutta jotenkin nyt tajusin, että varmaan se suurin ongelma on se, että Jaska ei oikein vain jotenkin pääse lähelleni, koska pidän hänet pienen etäisyyden päässä. Hän päästää minut elämäänsä, ja antaa minun nähdä hänet sellaisena kuin hän on, niine huonoine puolineenkin. Ehkä siksi pidän hänestä niin paljon. Ja ehkä häntä turhauttaa se, että hän ajattelee, että pitäisi minusta oikeasti, ehkä jopa rakastaisi, jos oppisi oikeasti tuntemaan minua, mutta pidän häntä vain etäällä.

Ja kun mietin tuota, niin tajusin, että koko elämäni perustuu jotenkin sille kontrollille, että kontrolloin itseäni. Haluaisin vain pärjätä, haluaisin olla hyvä, haluaisin kai olla jotenkin täydellinen, koska ajattelen, että jos olisin täydellinen, niin sitten asiat olisivat helpompia. Tykkään lauleskella kotona itsekseni, olen aina tykännyt, ja harjoittelen joitain karaokebiisejä, mutta en vain ikinä laula missään, koska pelkään niin järjettömästi sitä, että en olisikaan hyvä, en olisikaan täydellinen. Ei vain riitä, että laulan jonkun laulun, vaan minun pitää tehdä siitä oma tulkinta, ja sen sanojen täytyy sopia suuhuni täydellisesti.

Enkä ikinä tanssi, missään, ikinä, koskaan, koska menen vain lukkoon. Kai se kontrollifriikkeyteni on sitä, että olen vain lukossa. En vain halua olla tällainen, en halua, mutta en vain tiedä, miten voisin olla olematta, koska kai tämä kaikki kontrolli on jotain, joka pitää minut sellaisena ulkopuolisen silmiin normaalina, kelvollisena, hyväksyttävänä. Ahdistus on ollut ongelma minulle ja jos mietin noita tilanteita, joissa kontrolloin itseäni kauheasti, ja kuvittelenkin mielessäni, että tekisin joskus jotain toisin, niin pelkästään se ajatus ahdistaa minua niin paljon, että tuntuu, että sitä vaihtoehtoa ei ole edes olemassa.

Eikä noista nettiartikkeleista ole oikein hyötyä, koska niissä se kontrollifriikki on joku, joka haluaa kontrolloida muita. Minä en halua kontrolloida muita, vain itseäni. Onko sitten parempi termi perfektionisti? Jaskalla ei ole kauheaa intoa lähteä kanssani keilaamaan, koska sen yhden kerran kun oltiin keilaamassa yhdessä, aloin vain itkeä, hajosin, koska en ollut hyvä. Kysyin Jaskalta nyt viikonloppuna, että kiinnostaisiko häntä se jousiammunta vielä, mutta hän vain sanoi, että viimeksihän minulla ei ollut siellä kivaa. Joo, en ollut hyvä, ja käteni tuli kipeäksi, joten halusin vain pois ja minulle tuli todella kurja fiilis ja aloin itkeä. Ja tuo "aloin itkeä" tarkoittaa molemmissa tapauksissa sitä, että muutun hiljaisemmaksi ja räpyttelen silmiäni ja käytän kaiken energian siihen, että en itkisi. Olen vain totaalisen rikki, mutta teen kaikkeni, että en itkisi. Yleensä se onnistuu jonkun verran, en itke, mutta minusta näkee selkeästi, että olen rikki.

Jotenkin typerää, että yritän löytää väkisin, hampaat irvessä, jonkun keinon, jotta voisin olla vähemmän kontrolloitu. Ei se varmaan niin vain toimi.

Terapeuttini sanoi tänään, että ehkä se osaltaan vaikuttaa minuun, että millaisen mallin olen saanut kotona. Äiti kuulemma on tyttärelle se tärkein naisen malli, ja sitten jos se malli ei ole hyvä, niin miten tyttärestä voisi tulla kunnollinen nainen. Joskus teininä muistan sen yhden kerran ikinä, kun äitini vaikutti rentoutuneelta, vapautuneelta. Se oli silloin, kun oltiin menty kaksistaan päivän matkalle Helsinkiin, bussilla. Äitini ei ikinä käytä julkisia, ja jos kuljetaan hänen autollaan, hänen täytyy olla se, joka ajaa, koska muuten se on jotain aivan hirveää. Mutta koko tuon päivän äitini oli todella kireä ja sitten sain hänet juoksemaan bussille, eikä hän ikinä juokse, koskaan, koska oltiin katsottu aikataulusta, että melkein myöhästytään viimeisestä bussista. Sitten bussissa jossain puolimatkassa huomattiin, että se ei ollutkaan viimeinen bussi jossa me oltiin, ja sitten oltiinkin kotona yli tuntia aikaisemmin kuin oli ollut tarkoitus. Hän vaikutti itsekin yllättyneeltä siitä, että hän oli rentoutunut, ja nauroikin! Mutta tuo päivä oli poikkeus, muuten se on aina sitä "no kun täytyy tehdä näin, koska niin on tehty aina ennenkin".

Varmaan ainoa kerta, kun minä olen ollut oikeasti rentoutunut, oli sillä Nightwishin keikalla, jolla olin vuonna 2008. Lauloin mukana ja pompin ja huidoin ja kiljuin, ja jälkeenpäin tuo osittain nolottaa todella paljon, mutta toisaalta se tunne oli silloin jotenkin mahtava, kun... pitäiskö käyttää kliseetä "olin yhtä musiikin kanssa". Ei tuntunut siltä, että mikään olisi erityisesti rajoittanut minua. Voinkohan kontrollointi olla jotenkin geneettisesti periytyvää, vai onkohan se vain psyykistä?

Ehkä pitää hankkia viinaa pakastimeen, niin voidaan joskus Jaskan kanssa lähteä jonnekin karaokemestaan ja voin vetää kotona pohjiksi parit shotit. Paitsi että jos vedän liikaa pohjia, niin sitten voin vain huonosti. Ja jos en vedä tarpeeksi, niin sitten en rentoudu edes sitä vähää, mitä alkoholi saa minut ajoittain rentoutumaan. Sitten voisin laulaa sen typerän biisin, josta tykkään, ja jonka lauloin muutama vuosi takaperin, kun jossain mielenhäiriössä hain karaokevetäjäksi baariin, ja "työhaastattelussa piti vetää biisejä". Siis biisi on "Moonlight shadow, ja kun tajusin, että minun piti laulaa, enkä tiennyt mitään biisejä ja se oli kauheaa, niin kaikesta huolimatta tuo Moonlight Shadow kuulosti yllättävän hyvältä, jopa omaan kriittiseen korvaani, vaikka en tietääkseni ollut ikinä edes kokeeksi laulanut biisiä.

Ehkä suurin pelko karaokessa on se, että se mikki on liian hiljaisella ja että laulustani ei kuulu mitään. Se oli osittain ongelma siellä "työhaastattelussa", vaikka sitä kyllä sitten säädettiin. Ja mielestäni kun olen kotona harjoitellut, ääneni on vahvistunut vuosi vuodelta. Mutta kun hermoilen, niin sitten tuntuu, että kurkusta lähtee juuri ja juuri jotain pihinää. Siinä se viina tulee sitten mukaan kuvioihin. Joo, on myöhäinen ilta, huomenna on transkriptio-testi ja minä mietin, miten voisin saada huijattua itseni laulamaan karaokea, ja ehkä olemaan vähän avoimempi. Ja paras ratkaisu, jonka akateemisella pääkopallani keksin, on se, että pitää vetää viinaa. Mutta ehkä jos tekisin jotain tuollaista uutta, niin ehkä se sitten vaikuttaisi edes johonkin.

No, olenhan jo tehnyt isoja ahdistavia asioita tänä vuonna, kuten jättänyt Jaskan petivaatteet sänkyyni kun äitini on tullut kylään, ja jättänyt kasan kokistölkkejä tietokonepöytäni viereen... Tuo kuulostaa vain niin säälittävältä. Ja uusi huikea suunnitelmani on se, että ehkä voisin jättää vaatehuoneeni oven auki joku kerta kun Jaska tulee kylään. Miten naurettavan säälittävä voi ihminen olla.

Terapeuttini sanoi, että etköhän sinä voi pitää sen vaatehuoneen salattuna, jos siltä tuntuu, eihän kumppanille ole pakko kaikkea näyttää, mutta hän muutti mieltään, kun kerroin, miten tarkka olen, kun minun täytyy hakea jotain vaatehuoneestani, kun Jaska on samassa asunnossa. Koko ajan pälyilen ympärilleni, varmistan, että Jaska ei hiivi lähemmäs, yritän arvioida, että jos hän kääntää päätään, niin voiko siitä kulmasta missä hän on, nähdä sinne vaatehuoneeseeni, jos avaan ovea enemmän kuin kymmenen senttiä. Kun katselen tästä sängyltäni sitä kaistaletta vaatehuoneestani jonka tästä näen, mietin vain, että mitä kaikkea minun pitää sieltä siivota, että voisin edes harkita näyttäväni sen Jaskalle. Siellä on likaisia vaatteita lattialla, ja nurkassa näkyy olevan tyhjä sipsipussi. Jos Jaska tulee kylään, en kehtaa laittaa vaikka sipsipussia normaaliin roskikseen, koska sieltähän sen voi jopa nähdä!

Mutta kun mietin sitä siivoamista, niin sitten mietin sitä, mitä Jaska on sanonut, että jos siivoan vaatehuoneeni yhtä pakkomielteisesti kuin muunkin kämpän, niin sitten se ei ole enää sama asia, jos näytän sen hänelle. Se ei ole iso luottamuksenosoitus tai jättimäinen askel minulle, vaan se olisi silloin pelkästään sitä, että pakkomielteeni on levinnyt muualta kämpästäni myös vaatehuoneeseeni.

Mutta ehkä tämä on, kuten sanoin Jaskallekin, "working progress". Olen päässyt paljon eteenpäin, niin ehkä minun pitää vain jatkaa sitä, että haastan itseäni tällaisilla pienillä asioilla. Nyt kun poistin vaatehuoneestani sen sipsipussin ja lajittelin likaisia vaatteita vähän, niin nyt uskoisin, että voisin näyttää sen Jaskalle. Enkä koe, että se olisi jotenkin niin paljon erilainen, koska vaatteita on edelleen lattialla ja se on yhtä sekamelskaa koko huone.

Olen ainakin edistynyt siitä, kun en lukiossa uskaltanut käyttää edes huppareita, vaikka käytin niitä kotona, koska pelkäsin niin kauheasti muuttaa yhtään mitään itsessäni. Ja nykyään olen jopa pyöreämpi, muodokkaampi, vaikka lukiossa ajattelin, että jos ikinä saavutan 70 kilon painon, elämä vain loppuu siihen. Ehkä yliopiston aloittaminen ja kesäinen ero Jaskasta vain sai minut taantumaan hieman, takaisin siihen kontrolliin. Mutta ehkä tämä minun ja Jaskan molempien kurjempi vaihe menee ohi kun vuoden synkin aika menee ohi. Toivon, että minä en ainakaan ole sitä Jaskan oloa huonontanut tällä meidän suhteella. Mutta vaikka Jaskan kanssa joskus erottaisiinkin, niin olisi kiva oppia päästämään joku edes lähelle. Ottaa kaikki irti tästä niin kauan kuin sitä kestää. Ei luulisi, että se ero voisi sattua enempää kuin silloin kesällä.

Ehkä voisi mennä pian nukkumaan. Tai ainakin lopettaa vaahtoamisen siitä, miten yritän yrittämisen jälkeenkin olla vähemmän kontrolloitu ja yrittää vähän vähemmän.