Olen miettinyt taas musiikkia. Kappaleita. Eilen yöllä, kun en saanut unta, niin tuli mietityksi, että miksi Nightwishin kaikki ”vanhat” biisit tuntuvat jotenkin epäkiinnostavilta. Tuo epäkiinnostavuus on iskenyt muihinkin kappaleisiin, mutta kun niitä kuuntelee pitkän ajan jälkeen, niistä tulee yleensä mieleen jokin muisto.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Useat ihmiset saavat muistoja hajuista, mutta minulle musiikki toimii hyvin vahvana linkkinä. Muistan, miten kahdeksannen luokan keväällä kuuntelin aina TSH kakkosen ”The Riders of Rohan” –biisiä. Muistan sen fiiliksen. Sen kevään fiiliksen. Kun aurinko paistoi ikkunastani ja oli aikainen aamu ja olin lähdössä pyöräilemään kouluun.

 

Tai uudempia muistoja. ”Kyrie for the Magdalene”. Kuuntelin sitä vuosi sitten (vai oliko se peräti kaksi vuotta sitten?) keväällä koeviikon viimeisinä päivinä. Kuuntelin sen eilen yöllä ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan. Siitäkin on jäänyt selkeä muisto. Istuin siinä sohvalla, jota ei enää ole (koska se romahti ja se vietiin pois) matikankokeen jälkeen aikomuksena odottaa kokeen selitykseen asti. Matikanluokasta tuli joku, mutta en muista kuka. Ehkä herra JuT. Tai ehkä Tiedät-kai-kuka. En muista. Joku kuitenkin tuli. Koulu oli silloin loppumassa ja tuosta biisistä tuli vieläkin se fiilis, se surullinen fiilis, kun tietää, että kohta joutuu taas kesälomalle, eikä näe niitä ihmisiä moneen kuukauteen.

 

Toinen esimerkkibiisi on ihan kesän alusta. ”Comptine d'un autre été l'apres midi”. Améliesta yksi biisi, jonka opettelin soittamaan pianolla. Sen kuuntelin myös yöllä. Siitä tuli epämääräisempiä muistoja. Lämmin ilma, sellainen vähän raskaskin ja kuuma ja auringonpaiste. Kesän tuoksu. Lisäksi siitä tuli mieleen myös yksi nettituttu, jonka luona sen soitin. Sen jälkeen, kun soitin sen siellä, en ole soittanut sitä kertaakaan. Samoin on käynyt kahden muun siellä soittamani biisin kanssa. En tiedä miksi. Ei ole vain ollut fiilistä soittaa niitä. Minä vihasin niitä. Minä vihasin siellä soittamista ja siksi aloin vihata niitä biisejä.

 

Kun pääsin ajatusketjussani tuohon pisteeseen, aloin miettiä, että ehkä biisien tuomat muistot ovat vaikuttamassa siihen ”fiilikseen”, joka minulla biiseistä on. Tai siis, kuuntelen biisejä niin, että valitsen aina seuraavan biisin. En kuuntele biisejä järjestyksessä (leffamusiikkia tai klassista lukuun ottamatta) enkä laita konetta arpomaan seuraavaa biisiä, vaan teen sen aina itse. Minulla on aina joku fiilis jollekin biisille. Minusta tuntuu ”tätä biisiä minä haluan kuunnella nyt”. Joskus voin kuunnella biisistä vain alun ja todeta, että en sittenkään halua kuunnella sitä tai sitten kuunnella sitä uudestaan ja uudestaan vaikka koko päivän.

 

Olen tietysti huomannut, että biisivalinnoilla on jotain tekemistä mielialani kanssa, mutta se ei ole ollut kuitenkaan niin selkeää kuin luulisi. Nyt sitten olen ajatellut, että ehkä ne Nightwishin ”vanhat” biisit tuntuvat epäkiinnostavilta, koska minulla ei ole oikeaa fiilistä niihin. Mitä se sitten tarkoittaa? Tarkoittaako se, että tunnen nyt jotain, mitä en yhdistä niihin biiseihin, vai onko kyse siitä, että biisit tuovat mieleen huonoja muistoja, enkä siksi halua kuunnella niitä?

 

En tiedä. Yritin eilen kuunnella Ever Dreamia. Se tuntui vain kauhean tylsältä. Yritin mielessäni selittää sitä, miksi se kuulosti tylsältä. Se oli ennen jotain suurta ja pakahduttavaa, mutta nyt siitä oli tullut... en tiedä. Pelkkä kappale? Vähän niin kuin sillä lailla, että biisi voi olla todella hyvä vain, jos siinä on hyvä rytmi ja se on teknisesti hyvä, mutta siinä täytyy olla myös jokin tarina. Näistä vanhoista Nightwishin biiseistä on nyt se tarina hukassa. Niissä on pelkkä biisi. Pelkkiä säveliä ja mitäänsanomattomia sanoituksia. Ei mitään muuta. En tiedä miksi.

 

Joskus aikaisemmin Tiedät-kai-kenen tapauksessa yhdistin hänet biisiin ”Evenstar”. Biisi on edelleen yksi suosikeistani, mutta siitä ei tule mieleen enää suunnilleen mitään Tiedät-kai-keneen liittyvää. Käykö näin NN-muistoillekin? NN-viitteille. Ne muistot säilyvät ja viitteet säilyvät osana elämääni, mutta NN vain unohtuu niistä pois? En tiedä. Toivottavasti ei. Mutta silti tiedän, että tunteeni NN:ää kohtaan unohtuvat. Tunteeni Tiedät-kai-ketä kohtaan ja SK:ta kohtaan ovat jo unohtuneet. En ajattele heitä paljon, enkä kaipaa heitä. En tunne heitä kohtaan enää paljon mitään.

 

Rakkaus on ikuista, kohde vain vaihtelee. Noin on joku sanonut. Ehkä se pätee myös minun biisifiiliksiini. Ne eivät yhdisty henkilöihin, vaikka niin ehkä luulisikin. Jos joku biisi on joskus ollut minulle niin selkeästi viite johonkin henkilöön, niin ajan mittaan se henkilö kuluu siitä pois tai vaihtuu. Pelkästään se tunne jää. Kaipaus, välittäminen... Olennainen jää, mutta kohde vain muuttuu.

 

Toisaalta on hankalaa uskoa – ainakin tässä vaiheessa – että niin kävisi. Jotkut biisit ovat vain niin selkeästi kytköksissä nimenomaan NN:ään, eivät minun mielestäni pelkästään siihen fiilikseen. Joten jos NN ei jää biisifiiliksistä pois, niin mitä sitten? Jäävätkö ne selkeämmät NN-fiilisbiisit unohduksiin ja tulevat epäsuositummiksi mielessäni? Ja jos NN-fiilisbiisit tuntuvat jo nyt tyhjiltä renkutuksilta, niin mistä se johtuu? Torjunko edelleen jotenkin alitajuntaisesti NN-ajatukset ja koko jutun käsittelyn? Tyyliin: ”Asia on okei, olen hyväksynyt sen, siirrytään eteenpäin, ei koskaan puhuta enää NN:stä, ei mainintaakaan, kaikki on kadonnut kuin savuna ilmaan. Asia on okei, kaikki on okei, miten niin ei ole, kaikki on okei, sanoinhan jo. Ei tarvitse puhua hänestä enää koskaan, ei tarvitse kirjoittaa hänestä enää koskaan, ei tarvitse edes muistaa, että hän on olemassa.”

 

En tiedä. Tämä on minullekin jotenkin uusi ja hämmentävä tilanne. En tiedä oikein miten pitäisi toimia tai mitä pitäisi ajatella. Tuntuu kuin olisin ottanut asian kauhean hyvin, enkä romahtanut sen takia hirveästi, mutta välillä minusta tuntuu, että kyse ei ole ihan siitäkään, vaan että tämä minun järkevyyteni asiaan suhtautumissa on jotenkin... elimistön automaattinen puolustusreaktio. En itsekään huomaa itsessäni oikein mitään viitteitä siitä, että NN:n antamat pakit olisivat vaikuttaneet kauheasti.

 

Kuitenkin olen huomannut sen, että leffoissa kaikki rakkaustapaukset saavat minut itkemään paljon herkemmin. Oopperan kummitusta katsoessani itkin yhdessä vaiheessa kuin vesiputous, siinä lopussa. Ja eilinen Lost-jakso sai minut tuntemaan oloni hyvin ristiriitaiseksi, kun en tiennyt, itkettikö minua vai naurattiko minua. Joskus minulta menee nuo tunteet sekaisin. Sitä on hankala selittää. Jotenkin olin kauhean iloinen ja se oli minusta liikuttavaa ja ihanaa ja vähän hassuakin, joten nauroin, mutta toisaalta teki mieli myös itkeä silmät päästä.

 

Tuo on outo piirre, jonka veikkaisin liittyvän jotenkin NN-tapaukseen. Onhan sitä toki ennenkin tullut leffojen ja tv-sarjojen takia itkettyä, mutta tämä piirteeni reagoida voimakkaammin rakkaus-juttuihin on jotain, mitä en ole ainakaan aikaisemmin huomannut.

 

Pitäisi ruveta valmistautumaan, että ehdin junaani, jotta pääsen sinne tutkintopaikalle. Olisin voinut toki mennä äidin mukana, mutta äiti lähtee niin tajuttoman aikaisin töihin, että mieluummin lorvailen kotona pari tuntia, pyöräilen asemalle ja menen junalla Vaasaan. Nanin lahja pitäisi hankkia myös tämän päivän aikana. En vieläkään tiedä oikein, mitä hankkisin. Nanin syntymäpäivä on maanantaina. Silloin pitää tietysti muistaa lähettää hänelle onnitteluviesti. Koskahan olen viimeksi kuullut hänestä? Se taisi olla... torstai. Mutta viime viikolla vai sitä edellisellä? Luultavasti kaksi viikkoa sitten. Silloin joka tapauksessa kun sain ne äidinkielen tulokset.

 

Mutta ehkä hänet näkee sitten joskus lähiaikoina, kun on kerran hänen synttärinsäkin. Nanista se toisaalta on kiinni. Hänellähän on Elämä ja koulua ja vaikka mitä, mutta minä taas olen ihan tyhjänpanttina joka päivä. Nan lähtee koulun roomankurssin mukana Roomaankin joskus parin viikon päästä. Siis sen roomankurssin, jossa NN:kin oli viime vuonna. NN luki kaikki historiakurssit, soveltavatkin, sen typerän Suomen historia –kurssinkin, jolla minäkin olin, mutta silti hän ei kirjoittanut sitä, vaan pelkän uskonnon? Ei ole reilua. Olisi antanut jotain merkkejä siitä, että olisin tiennyt. Olisi antanut merkkejä jostain tästä uudesta, joka tuntuu minulle niin vieraalta.

 

Ehtii vielä harjoittelemaan asteikot pariin kertaankin. Mutta se kromaattinen on inhottava. Ei sinänsä vaikea, mutta jos siinä hermoilee liikaa keskellä, niin sitten menee sormet ihan vinksalleen ja väärille paikoille. Kun vain pystyisin pitämään pään kylmänä siinä tutkintotilaisuudessa. Asteikot menee ihan hyvin, kunhan en vain hermostu. Huh huh. En tykkää yhtään näistä tutkintojutuista. Pelkään vain, että menen ihan paniikkiin ja soitan ihan päin mäntyä. En tykkää yhtään. Illalla on vielä typerä YMT:kin. Ja pitäisi olla jotenkin kipeän näköinen, kun lintsasin maanantaina säveltapailusta sillä perusteella, että sanoin olevani kipeä. Plääh.