Tänään on taas jotenkin raskasta. Tosin se varmaan johtuu siitä, että olen ylirasittunut ja nukkunut liian vähän, mutta se ei poista sitä kurjaa fiilistä. Puhuin Natalian kanssa taas tällä viikolla ja hän kertoi innokkaana, että on raskaana ja että vauva syntyy syksyllä. Tietysti olen iloinen hänen puolestaan ja kai se oli odotettavissakin, mutta jotenkin huomasin, että jokin harmitti minua, kun kuuntelin sitä, miten Natalia selitti, kuinka kaikki on mennyt viime aikoina hänen elämässään juuri niin kuin hän oli suunnitellut - parisuhde, yhteenmuutto, kihlat, ylennys, raskaus - ja vieläpä ajallisesti niin, että raskaus ei ollut vielä ilmeinen ylennyksen hetkellä, mutta vauva ehtii kuitenkin syntyä hyvissä ajoin ennen häitä, niin on aikaa hankkiutua häämekkokuntoon raskauden jälkeen.

Kai se on se, että olen paitsi kavereistani, niin myös (naispuolisista) tutuistani jotakuinkin ainut sinkku, niin tuntuu, että kenelläkään ei ole aikaa tai halua hengata minun kanssani, kun heillä on se oikeasti merkityksellinen elämä, niin heidän ei tarvitse enää kärsiä juurettomasta sinkkuankeilusta minun kanssani. Kun se oli niin kiva silloin, kun minä ja Natalia oltiin molemmat sinkkuja viime keväänä ja me puhuttiin melkein joka päivä puhelimessa (vaikka en sinänsä tykkää puhelimessa puhumisesta) ja ylipäätään hän vaikutti aina niin innostuneelta päästessään puimaan kaikenlaisia sinkkuasioita kanssani. Ja nykyisin tuntuu, että Natalia soittaa minulle vain, jos hän tarvitsee yleisön jollekin oman elämänsä saavutuksen julistamiselle.  Hän tuntuu miettivän ihan kauheasti näitä julkisia julistuksia ja niiden aikatauluja ja sanamuotoja ja järjestyksiä, ja tuntuu, että niillä ihmisillä, joille hän asioista kertoo, ei ole loppujen lopuksi niin väliä, vaan tykkäysten määrällä ja julistuksiin liitetyillä onnistuneilla kuvilla.

Olenkin huomannut, että kerron nykyisin vain joitain yleisiä asioita elämästäni hänelle, sen sijaan, että kertoisin, mitkä asiat ovat oikeasti mielessäni, koska kai ajattelen, että nyt kun hän on parisuhteessa ja odottaa vauvaa, hän ei osaisi enää samaistua tähän minun elämääni tai jaksaisi kuunnella minun mietintöjäni siitä, että tykkääköhän Lester minusta, miten minä saisin puhuttua hänelle jostain muustakin kuin yliopistosta/töistä, jne.

En kuitenkaan koe, että olisin sinänsä tyytymätön siihen, millaista elämäni on pääpiirteissään nyt. En halua vauvaa (Natalia ei tosin vieläkään malta jättää sanomatta sitä "ehkä sunkin mieli muuttuu vielä" -kommenttiaan aina kun asia tulee puheeksi), enkä koe, että haluan välttämättä parisuhdettakaan. Tykkään siitä, että minulla on rottani ja nyt on se jousiampuminen ja ihan kiva työ ja vaikka valitankin siitä, niin olen tyytyväinen siihen, että aloitin ne koodausopinnot sivuaineena. Joten sinänsä kyse ei ole siitä, että haluaisin jotain, mitä Natalialla on, koska en todellakaan halua niitä asioita.

Mutta se harmittaa, että vaikka minä olen tyytyväinen elämääni ja Natalia on tyytyväinen elämäänsä, Natalian elämä koetaan kai yleisesti hyväksyttävämmäksi tyytyväisyyden kohteeksi. Googlasin tänään "what to do when all your friends are in relationships", jotta löytäisin jotain vinkkejä siihen, mitä tekisin, kun kavereilla ei ole aikaa minulle tai miten voisin suhtautua siihen, että meidän elämäntyylit ovat niin erilaisia. Tuo googlaus vain lisäsi sitä ahdistusta, sillä oikeastaan kaikki kirjoitukset jotka silmäilin läpi, painottivat sitä, että "jos olet VIIMEINEN sinkku kaveriporukastasi" tai "jos tunnet jääneesi jälkeen ystävistäsi" tai "kyllä sinäkin vielä löydät jonkun", missä tuntuu selkeästi olevan taustalla se ajatus, että vaikka oletkin sinkku, niin luonnollisesti haluat kuitenkin kaiken sen, mikä kavereillasi on jo nyt. Mutta jos en halua, niin missä ne ohjeet ovat? Missä kerrotaan, miten löydän jonkun kestävän ratkaisun tuohon sinkkuuteeni, koska se ei ole mikään väliaikainen välttämätön paha, vaan ennemminkin elämäntapavalinta. Ja se ei ole itsessään paha asia, vaan negatiivisia puolia siihen tuo se, että se ei tunnu olevan sosiaalisesta näkökulmasta hyväksyttävä pitkäaikainen valinta ja se, että ystävien parisuhde- ja perhekeskeinen elämä saa minut tuntemaan oloni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.

Törmäsin Harjoittelupaikkarohmuun yliopistolla ja juteltiin hetki. Tällä kertaa hän ei katsonut minua yhtään oudosti, mikä oli jees, mutta toisaalta minulle tuli taas se paska fiilis, että minulla ei ole elämää ja minulla ei ole ketään, kun Harjoittelupaikkarohmu sanoi, että on menossa tänään valmistelemaan yhtä ensi viikon opiskelijatapahtumajuttua, minkä lisäksi hän vielä kysyi minulta, että mitä suunnitelmia minulla on viikonlopuksi. En toki sanonut "ei mitään", vaan listasin ne kaikki yliopistoasiat, jotka minun pitää tehdä. Mutta varmasti hän ajatteli, että vau, Amia ei sitten ikinä tee mitään kiinnostavaa.

Työpaikan kanssa on ollut myös vähän vääntöä sen gradun suhteen, enkä ole ihan täysin tyytyväinen. Yritin gradutapaamisessa muistuttaa heille, että en pysty tekemään ihan hillitöntä määrää haastatteluja, koska se nyt ei vain ole mielekästä gradun kannalta. Heidän ehdotuksensa asiaan oli, että eihän sun tarvii laittaa niitä kaikkia haastatteluja siihen graduun, mutta jos nyt kuitenkin teet niitä mahdollisimman paljon. Ja tämä "mahdollisimman paljon" tarkoittaa todennäköisesti useita kymmeniä haastatteluja paitsi eripuolilla Suomea, niin mahdollisesti myös ulkomailla. En viitsinyt protestoida, mutta tuossa on useampi iso ongelma. Ensinnäkin, kevään aikatauluni on opiskelujen suhteen todella tiukka muutenkin, niin minulla ei vain ole aikaa ja jaksamista tehdä ylimääräistä työtä. Toiseksi, jos teenkin ylimääräistä työtä ja teen firmalle tutkimusta, jota minun ei ole järkevää sisällyttää graduuni, niin minun mielestäni heidän kuuluisi kaiken kohtuullisuuden mukaan maksaa siitä minulle erikseen palkka + matkakorvaukset + mahdollisesti päiväraha, jos kerran joudun reissaamaan ympäriinsä.

Sinänsä se on ihan okei, että matkustan Suomen sisällä haastattelemaan ihmisiä, koska se kustannus ei kauheasti poikkea siitä, että menisin työpaikalleni tekemään ne haastattelut. Mutta kai pitäisi vain saada suunsa auki ja kysyä suoraan, kun en ole varma, mikä se käytäntö on, kun ainakin jos he pyytävät minua lähtemään ulkomaille tekemään haastatteluja, niin eiväthän he voi mitenkään olettaa, että kustantaisin lentoliput itse. Ja nytkin se haastattelu, mikä on tulossa keskiviikkona on sellainen, että myös se graduohjaaja sieltä työpaikalta tulee sinne. Hänellehän tietysti korvataan kaikki matkakustannukset ja maksetaan päiväraha, mikä ei muuten vaikuttaisi minuun, mutta kun hän ehdotti, että voidaan mennä sitten sieltä asemalta samaa matkaa sinne kohteeseen, ja taksilla siihen menee vain noin vartti. Minä puolestani olin jo katsonut bussireitit ja -aikataulut ja laskenut alustavasti sen, kuinka paljon bussit & juna maksavat ja miettinyt vielä sitä, että mistä ostan eväät, jotta pystyn syömään mahdollisimman edullisesti, koska minulla ei ole opintotuen ja asumislisän (yhteensä 422,60 €) lisäksi mitään muita tuloja moneen kuukauteen. Ja ei, en saa mitään sen lisäksi, koska minulla on oikeus opintolainaan, jota en halua nostaa, mutta varmaan pitäisi hakea asumistuen tarkistusta.

Ja nyt se graduohjaaja laittoi viestiä, että pääsisitkö sen keskiviikon lisäksi tulemaan tiistaina pk-seudulle, niin voitaisiin hoitaa toinen haastattelu. Ja en pääse! Koska paitsi, että minulla on 12 sivun essee kirjoitettavana ennen torstaita, tiistaina käsitellään siellä graduseminaarissa se minun viimeisin tekstini, minkä lisäksi minun täytyy jossain vaiheessa alkuviikkoa tehdä myös koodaustehtävät, koska sen keskiviikon haastattelun takia missaan ne koodausharjoitukset, joissa voisin saada neuvoja niihin. Ja luonnollisesti ensi viikoksi on myös ihan perus kotitehtävät maanantaille, torstaille ja perjantaille. Vastasin kuitenkin mahdollisimman ystävällisesti, että ikävä kyllä tiistai on vähän huono päivä yliopiston takia, enkä valitettavasti oikein mitenkään voi olla poissa, jne.

Välillä tekisi mieli huutaa. Ei siis kenellekään ihmiselle, vaan ihan vain huutaa. Eilen kun tein yöllä sitä tänään palauttamaani gradutekstipätkää, tuntui ihan niin kuin olisin kahlannut suossa. Olen yrittänyt parannella ja laajentaa sitä teoriaosiota ja kyllä se on vähän parempi ja sain siihen reilut neljä sivua lisää tekstiä, mutta kun vertasin sitä kandityöni teoriaosioon, niin ei se ole lainkaan yhtä looginen ja soljuva kuin se, vaan teksti tuntuu jotenkin töksähtelevältä ja kauheasti tuskailen sitä, että laitanko asian X tähän kohtaan, vai tuohon kohtaan, laitanko se tällä tavalla vai tuolla tavalla - vai laitanko sitä yhtään mihinkään yhtään millään tavalla. Ja yöllä luin myös opettajan aikaisempaan versioon antamaa komenttia uudestaan ja uudestaan: "Liitos omaan työhön puuttuu, liitos omaan työhön puuttuu..." Miten vitussa muka minun kuuluisi liittää teoriaosio siihen omaan tutkimukseeni, kun luonnollisesti käsittelen siinä vain olennaisia asioita ja introductionissa ja metodikuvauksessa sitten kerron tarkemmin, miten nämä teoria-asiat liittyvät siihen mitä minä teen? Ja olen jumittanut lähteiden kanssa, kun olen yrittänyt löytää jotain vähän erilaista näkökulmaa, jota ei vain tunnu löytyvän, vaan olen lukenut valtavan määrän artikkeleita ja konferenssijulkaisuja, joista ei ole löytynyt yhtään mitään, mitä olisin voinut käyttää hyödyksi gradussani.

Tänään aamulla sitten kun heräsin vähän ennen kahdeksaa tekemään kotitehtäviä ennen terapiaa, mietin vain, että se koko graduni on ihan hirveää paskaa ja että varmaan tiistaina sekä opettaja että Thor repivät sen kritiikillään palasiksi siellä ja joudun häpeämään kaikkien edessä (erityisesti Lesterin). Ja keskiviikon haastattelu menee varmaankin ihan päin helvettiä, kun siinä on niin monta tekijää, jotka voivat mennä pieleen (juna-matka, vieras paikka, paljon ihmisiä haastattelutilanteessa, tekniset haasteet) ja kun kyseessä on ensimmäinen haastattelu, siinä voi tulla ilmi kaikenlaista, mistä en ole edes tajunnut olla huolissani.

Pitäisi varmaan tänään ottaa rauhallisesti loppupäivä ja aloittaa sitä esseetä sitten huomenna. Tuntuu vain, että olo on ihan ylivireä ja tärisevä, niin on todella vaikea yrittää rauhoittua. Ehkä yritän katsoa vaikka jonkun leffan Netflixistä ja mennä aikaisin nukkumaan. Ja ehkä teen sitä pinaatti-puolukka-banaani-jogurtti smoothieta josta olen koko viikon haaveillut.