Tänään tuli sitten käytyä taas harhailemassa ympäri Vaasaa. Minä en sinänsä pidä shoppailusta, mutta oli ihan kiva välillä poistua kotoa ja kävellä ympäriinsä, joten mitäpä sitä turhaan valittamaan. Kokeilin jopa yksiä hienoja kenkiä, mutta en sitten ostanut, koska minulla on korkeakorkoisia kenkiä ihan liikaa. Tarkistin myös tavalliseen tapaani Anttilan musiikkiosaston Soundtrackit ja ihmeekseni siellä oli paljon uutta. Jopa jokin TSH Two Towers CD-kokoelma, johon en ollut ennen törmännyt. En sitten kuitenkaan ostanut, koska minulla on jo se varsinainen, enkä uskonut, että siinä olisi mitään niin kauhean paljon uutta siihen verrattuna.

Mutta. Ostin kuitenkin yhden levyn. Järkytin itseäni ja ostin ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana CD-levyn, joka ei ollut klassista eikä leffamusaa. Se oli aluksi vähän jotenkin hämäävää, kun minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mistä minun pitäisi kyseistä levyä etsiä, kun klassinen ja leffamusa on niin selkeästi erotettu muusta musiikista. Se on täällä ainakin oikeastaan niin, että on klassinen, leffamusiikki ja sitten se loppu musiikki. Siitä sitten vain etsimään.

No, en löytänyt etsimääni, mutta en toisaalta ihmetellytkään sitä, koska olin ihan totaalisen pihalla niiden kaikkien levyjen joukossa. Siinä oli sitten musiikkiosaston ulkopuolella sellainen valtava hyllyköllinen levyjä ja siinä hyllykössä luki, että kaksi siitä valittua levyä maksavat yhteensä 15 euroa. Ajattelin sitten, että ehkä se on siinä. Levyt eivät olleet yhtään missään järjestyksessä. Yritin silmäillä vähän, jos se etsimäni levy olisi pistänyt jostain silmään, mutta ei. Olin sitten jo aika turhautunut, koska en ollut ihan varma siitäkään, halusinko ostaa sen levyn, vaikka löytäisinkin sen. Aloin kuitenkin plärätä niitä levyjä läpi. Niitä oli ties miten paljon ja ties miten monessa kerroksessa, mutta minä pläräsin ne kaikki. Ihan kaikki. Ihmiset kulkivat siitä ohi ja jotkut katselivat vähän kummeksuen, kun minä kävin järjestelmällisesti kaikki levyt läpi. Enkä löytänyt.

No, mitä tuollaisessa tilanteessa sitten voi tehdä? Etsii levyä, jota ei tunnu löytyvän mistään, mutta ei ole edes varma, haluaako ostaa levyn? Minä en ole luovuttajatyyppiä. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että minua otti päähän, kun olin edes ryhtynyt etsimään sitä levyä. Tutkin sitten koko musiikkiosaston uudestaan ja tällä kertaa löysin kuin löysinkin etsimäni. Se oli kotimaiset&tarjous-osastolla. Katselin sitten levyä ja sen biisejä, ja harkitsin tarkkaan, ostaisinko sen vai en. Olen ollut hyvin ylpeä siitä, että en ole ikinä ostanut epä-klassista tai -leffamusiikillista levyä.

Päätin kuitenkin ostaa sen. Otin levyn ja kävelin kassalle. Ei ketään. Yhden käytävän päässä oli yksi myyjä, mutta hän yritti ilmiselvästi myydä jollekin vanhalle naiselle joitain kaiuttimia, eikä luultavasti ajatellut, että minun kaltaiseni ihminen ostaisi mitään kovin arvokasta. Ajattelin kuitenkin, että kohtahan siihen joku tulee. Eihän ole loogista, että kun haluaa ostaa jotain, ei saa mahdollisuutta siihen, eihän? No, minä odotin. Ja odotin. Ja odotin. Yhdessä vaiheessa teki sitten mieli mennä lyömään se CD takaisin sinne hyllyyn, kun kerran ei saanut ostettua sitä, mutta kökötin itsepäisesti siinä kassalla. Kesti aika tarkasti 13 minuuttia. Oikeasti! Jos olisin yhtään taikauskoinen, voisin sanoa, että selvästikään ei ollut tarkoitus, että ostaisin sen levyn.

Kuitenkin minä ostin. No, nyt kai pitäisi sanoa, mikä levy se on ja miksi ostin sen. Hmm... En ole ihan varma, miksi ostin sen levyn. En minä tykkää siitä musiikista tai mitään, eikä minulla ollut mitään syytä ostaa sitä, mutta... ostin sen silti. Ja salaa. Kätkin sen laukkuuni ja valehtelin äidille, että en ostanut mitään. Kuulostaa todella pahalta kun sen ilmaisee noin, mutta minä en vain halunnut, että hän näkisi sen levyn. Eikä minua oikein innosta ajatus, että selittäisin siitä tässäkään, kun se on vähän niin kuin... sellainen luuranko kaapissani. Selkis, en kerro, minun ei tarvitse, halusin vain selittää, että ostin levyn, joka saa minut hyvin ristiriitaiseksi. Toisaalta haluaisin selittää, että ostin sen, mutta toisaalta en halua, että kukaan tietää.

Kuuntelin tämän bändin musiikkia ensimmäisen kerran suunnilleen ikuisuus sitten, mutta en pitänyt siitä. En pidä mistään, mikä ei ole leffamusaa tai klassista, joten se ei ollut mikään poikkeus. Kuitenkin. Se liittynee siihen, että hermoromahdin elämäni ensimmäisen kerran tässä vähän aikaa sitten (18.7. tarkka päivä piti merkitä muistiin silloin). Olen minä sitä ennenkin ollut hyvin angst ajoittain, mutta hermoromahtaminen oli ihan uudella tuskan tasolla. Jotenkin se oli kuitenkin niin hyvin ymmärrettävää, että hermoromahdin juuri tuolloin. Sitä ennen oli kauhea stressi&angst&järkytys parisen viikkoa ja sitten oli viimeinen Potter tulossa ja matikkakurssi lähestyi. Sitten Potter vuoti nettiin etukäteen ja sinä päivänä oli nyt muutenkin kaikki ihan poskellaan.

Hermoromahdin sitten. Ja kun olin hermoromahtanut, minä tarvitsin jotain. Minä tarvitsin jotain uutta, joka olisi yhtä hermoromahtanutta kuin minäkin. Ei mitään kivaa ja nättiä, vaan jotain epäkivaa ja epänättiä. Lainasin veljeltäni pari levyä ja poltin ne koneelle. Suurin osa oli liian tavallista ja tunteetonta perusjumputusta. Yksi levy kuitenkin oli poikkeus. Olin kuunnellut sitä aikaisemminkin, mutta silloin se oli ollut vääränlaista. Nyt se oli juuri oikeaa.

Kuuntelin sitä hermoromahduksen jälkeenkin usein. Kuuntelen edelleen. Minä pidän kauniista musiikista, sellaisesta esteettisestä ja aistikkaasta. En voi kuvata tätä musiikkia niillä sanoilla. Tämä oli enemmänkin jotain voimakkaampaa. Toki leffamusiikkikin on hyvin voimakasta ajoittain (kappale Fields of the Pelennor esimerkiksi), mutta tämä oli eri tavalla voimakasta. Ja jotenkin maallisempaa. Joo, ja vaikutti siinä vähän muukin kuin pelkästään se musiikki itsessään, mutta niin... Sitä ei myönnetä. Siihen viitatessa voin vedota aina tilapäiseen mielenhäiriöön ja siihen, että olin hermoromahtanut.

Tuo otsikko kertoo tästä levystä oikeastaan kaiken. Se on tietysti niin epäselvä, että en usko, että kenenkään on mahdollista tajuta niitä kaikkia asioita, mutta minun mieltäni ainakin hieman keventää, kun olen nyt paljastanut kaiken. Selvittämättömänä arvoituksena kylläkin, mutta paljastanut kuitenkin.

Sen sanon kuitenkin, että tuo lause on englanninkielinen käännös yhden TSH soundtrackin sindarinkielisestä sanoituksesta (ja tuo ei ole mitenkään suosikkini, mutta ne kaksi viimeistä lausetta ovat vain niin ihania). TSH:n lyriikat ovat parhaita lyriikkoja, joihin olen ikinä törmännyt. Ei niistä saa oikein mitään irti, kun niistä ei saa selvää niissä kappaleissa, mutta kun ne kaikki runot, joihin ne pikkuiset kuoropätkätkin perustuvat... Kun ne lukee, niin sitten se musiikki tuntuu vain entistä paremmalta. En pidä niin paljon tämän uuden musiikin sanoituksista kuin näistä TSH:n, mutta kai ne sopivat siihen maallisempaan sävyyn.

Mutta niin. Tämä uusi musiikki kiehtoo minua jotenkin kummasti, mutta samalla se inhottaa. Kun puhun musiikista, vedän jostain syystä yleensä mukaan sielu-höpinää. En yleensä piittaa pätkääkään mistään sieluista, yms. mutta musiikin suhteen se onkin yhtäkkiä hyvin tärkeä. Klassinen ja leffamusiikki on jotenkin sellaista, mitä minä kutsuisin "sielukkaaksi" musiikiksi. Siinä on paljon nyansseja (eli äänen voimakkuuden vaihteluita) ja koska siinä ei ole yleensä paljon sanoja, se musiikki on moniulotteisempaa, kun sitä sanomaa ei yritetä selittää kömpelösti sanoin. Siinä on paljon erilaisia soittimia, mutta ne muodostavat sen melodian yhdessä, yksi soitin ei saa mitään aikaan yksin.

Tässä uudessa musiikissa sitten... Kuulostaa varmaan ihan hämärältä ja lapselliselta, mutta minua hieman huolestuttaa sen kuunteleminen. Siinä ei ole nyansseja, eikä kauneutta, vaan paljon sanoja ja niitä paria perussoitinta, mitä bändeissä yleensäkin. Ja koska se on hermoromahdusmusaa, niin miten se voisi olla positiivista? Mitä jos onkin oikeasti niin, että musiikki vaikuttaa sieluun? Ja jos kuuntelen tätä uutta musiikkia, niin jos se jotenkin tekee vahinkoa sille minun sielulleni, jonka tiedostan vasta kuunnellessani klassista tai leffamusaa?

Hermoromahduksen aikana sen ymmärtää, että etsii jotain sellaista, joka tuntuu pirstovan sielua paloiksi, mutta muissa tapauksissa... Tietysti kauhean monet muutkin kuuntelevat tätä musiikkia, mutta minä määrittelen heidät itsekseni sellaisiksi ihmisiksi, jotka ovat tehneet sielustaan selvää jälkeä aikojen saatossa. En tarkoita, että he olisivat sydämettömiä ihmisiä, mutta he ovat sieluttomampia. Sitä on hankala selittää. Kun kuuntelee musiikkia tai katsoo jotain leffaa, niin jossain kohtaa tulee sellainen koskettunut olo. Ei liikuttunut ja itkevä, vaan koskettunut. Ei sitä itse tajua välttämättä miksi, mutta sellainen tulee. Ei näe tai kuule kauneutta, vaan tuntee sen. Se on se sielu, mistä minä puhun.

Kaikki eivät kosketu tuolla lailla. He voivat olla yhtä lailla surullisia ja itkeä, mutta se kosketus ei tule. Nämä ihmiset voivat olla vaikka miten hyviä ja ihania ihmisiä, eivätkä eroa muista mitenkään, mutta se on se sielu. Ei sielua tarvitse mihinkään, mutta... Se vain on ja kun se on, niin kaikki on jotenkin... erilaista. Jotenkin minusta tuntuu, että olen omastanikin mielestäni ihan taukkikaheli, kun selostan tällaista klassisen musiikin kuunteleminen = sielu, mutta se vaivaa minua tässä uudessa musiikissa kuitenkin.

Onko minun sieluni nyt sitten rikki?