Tänään itkin taas osastolla. Oli vain niin surullinen olo. Riitelin eilen vaihteeksi Alfinkin kanssa taas. En muista edes että mistä se lähti, mutta jotenkin päädyttiin kinaamaan siitä, että onko minulla oikeutta sanoa, että minusta Alf oli ajattelematon kysellessään niin henkilökohtaisia kysymyksiä seksifantasioista. Alfin mielestä minulla ei ollut oikeutta tehdä niin, koska hän kysyi, että voitaisiinko puhua siitä aiheesta ja minä olin sanonut, että se käy, joten minun olisi pitänyt silloin ymmärtää, että jotain sellaista voi olla edessä, joten Alf ei ole missään vastuussa siitä, jos koin hänen möhlänneen.

Ja tänään heräsin normaalia aikaisemmin. Se oli työn ja tuskan takana, mutta eilen lähdimme kotoa vähän myöhässä – täsmälleen kaksi minuuttia myöhässä – ja äiti valitti siitä. Ajattelin sitten, että nyt ehtisin ajoissa. Mutta heti kun nousin ylös sinä epänormaalin aikaisena hetkenä, alkoi ottaa hemmetisti päähän. Ajattelin, että äiti olisi sanonut jotain positiivista, myöhemmin itse puin toiveeni seuraavanlaisiksi sanoiksi: ”Voi, Amia, tosi kiva, että nousit jo nyt, vaikka se oli taatusti ihan kauhean raskasta ja vaikeaa.” Ei äiti sanonut niin. Äiti tiuskaisi vain kiukkuisesti, että liikkuisin edes vähän rivakammin, kun kerran olin loikoillut niin pitkään ja että taatusti lähtisimme taas myöhässä ja varmaan kertaakaan koko syksynä ei olla voitu lähteä sinä sovittuna aikana, kun minä olen laiskotellut, enkä ole viitsinyt nousta tarpeeksi aikaisin ylös.

No, minä suutuin siitä sitten kauheasti. Autossa huusin äidille, että hänen olisi pitänyt sanoa sillä lailla positiivisella tavalla kuten minä esitin esimerkin, eikä sillä kitisevällä ja valittavalla tavalla. Äiti sitten sanoi, että hänestä ei kyllä tunnu siltä, että hänen pitäisi kehua sellaista, että nipin napin ehdin sovittuna aikana autoon silloin tällöin. Minä sitten huusin, että se oli se yhdessä sovittu aika, joten miksi pitäisi turhaan olla valmis paljon sitä aikaisemmin. Ja sitten huusin myös, että jos olisin oikeasti laiska ja voisin tehdä täsmälleen sillä lailla miltä minusta tuntui, jäisin joka aamu sänkyyn makaamaan, enkä nousisi ollenkaan ylös koko päivänä.

Sitten äiti sanoi, että jos asia oli niin, niin sitten minun lääkkeissäni oli jotain vikaa ja että minun pitäisi valittaa siitä lääkärille. Minä sitten huusin taas, että eivät ne lääkkeet mitään ihmepillereitä ole, jotka korjaavat kaiken tuosta vain. Äiti sanoi sitten siihen, että minun pitäisi sitten opetella näkemään asioista niiden hyviä puolia.

Joo, siis loistavaa psykologiaa, varmaan tuollainen ei ole käväissyt koskaan minun mielessäni. Hah. Ja helppohan se on sanoa että tee noin ja näin, ja helppoa on haukkua laiskaksi. Ja juuri hänen takiaan näin niin paljon vaivaa ollakseni varmasti ajoissa valmis ja sitten hän vain valitti minulle, eikä ollut yhtään iloinen, vaan vihainen pelkästään.

Osastolla oli aamulla jumppa monitoimitalossa. Menin sinne kuten normaalistikin, mutta tällä kertaa jokin oli pielessä. Yleensä ne liikkeet ovat kyllä pitemmän päälle raskaita, mutta olen silti suoriutunut niistä aina, kunhan olen yrittänyt ponnekkaasti. Mutta tänään kaikki vain tuntui liialta. Kaikki liikkeet tuntuivat typeriltä ja liian vaikeilta ja liian raskailta ja niissä tuntui olevan liikaa toistoja ja kenelläkään muulla ei näyttänyt olevan minkäänlaisia vaikeuksia ja sitten jokaisen hankalan liikkeen jälkeen tuli vain seuraava sitäkin hankalampi liike.

Ensimmäistä kertaa jätin jumpan kesken. Aluksi vain makasin tai istuin jumppamatolla, mutta kun muut siirtyivät loppuvenytyksiin, minä vein jumppamaton pois, laitoin kengät jalkaan ja lähdin takaisin osastolle. Itketti kauheasti. Olo tuntui niin voimattomalta ja pahalta ja surulliselta, että sattui.

Osastolla oli taas piiriytymistä. Alf ei puhunut minulle eikä reagoinut minuun, vaan oli alkanut seurata tupakkajengiä. Ayaa ja niitä kahta uutta tyttöä. Alf ei polta, mutta hän meni tänään melkein joka kerta heidän mukanaan ulos ollakseen heidän seurassaan sinäkin aikana, kun he polttivat sen pakollisen tupakan.

Tuntui kurjalta. Kaikki muut nuorehkot ihmiset siis menevät laumassa – omassa pikku jengissään – tupakalle ulos. Paitsi siis minä. Potilaista sisälle jää minun lisäkseni vain Jeppe ja kaksi keski-ikäistä ruotsinkielistä uudehkoa potilasta, jotka eivät koskaan ole kuitenkaan missään tekemisissä kanssani. Ja Aya pyysi vaihteeksi jommankumman uuden tytön kännykkänumeronkin. Odéeltakin hän kysyi ja melkein kaikilta. Mutta ei minulta. Muilta hän kyselee numeroita ja ehdottelee, että jos nähtäisiin tai mentäisiin yhdessä jonnekin, mutta minulta hän ei ole koskaan kysynyt mitään sellaista, ei edes etäisesti vihjannut.

Olen vain ihan yksin. Osaston pitäisi tukea paranemista, mutta nyt tuntuu melkein yhtä pahalta kuin pahimpina yksinäisyys- tai koulukiusaamisaikoina koulussa. Vain minä jään ulkopuolelle, kun kaikki muut liikkuvat porukalla ja käyvät ulkona tupakalla, pelaavat keskenään jotain tai juttelevat. Mutta sitten kun minä tulen huoneeseen, niin yleensä keskustelu hiljenee tai sitten jos ei hiljene, niin sitten se katkeaa hetkeksi, kunnes puhuja toteaa mielessään, että ai se olikin harmiton Amia, voi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ja minua ei pyydetä pelaamaan. Minulle ei puhuta, minun kanssani ei puhuta. Vaikka olisin samassa huoneessa tupakkalaisten kanssa, niin automaattinen oletus on, että minulle ei tarvitse osoittaa sanoja, vaan pelkästään tupakkajengiläisille.

Joten minä sitten olen yksin. Olen yksin, istun, katson televisiota, pelaan pasianssia korteilla, välillä ehkä piirränkin. Ja kuvataideterapiassa piirsin tänään sen NN:n näköisen pojan istumaan kannolle ulos ja katsomaan olkansa yli taaksepäin kohti taloa, jonka seinässä oli ikkuna, josta tulvi keltaista ja ihanaa valoa. Maisema oli synkkä. Taivas oli pilvessä ja näytti sateiselta. Selitin, että se poika varmaan haluaisi sisään. Ei, ei se poika asu siellä, mutta siellä asuu joku ja varmaan sillä jollakin on siellä tosi kivaa ja lämmintä ja varmaan siellä on muitakin ihmisiä ja ne kaikki ihmiset pitävät siellä hauskaa yhdessä.

Piirrän sellaista ja sitten Aya ja muut sanovat siitä, että se poika näyttää yksinäiseltä ja että siihen tunteeseen he pystyvät samaistumaan, ja että sen pojan ei pitäisi olla yksin. Ja sitten kun lähdetään siitä huoneesta, niin sitten muut juttelevat keskenään töistään ja lähtevät tupakalle, mutta minä olen hiljaa ja kävelen yksin takaisin osastolle.

Eikä hoitajilla ole aikaa. Tuntuu niin pahalta, tuntuu siltä, että kaikki taas kaatuu niskaan. Minä yritän kyllä, minä yritän tarkkailla käytöstäni objektiivisesti ja havaita haitallisia ajatusmalleja ja sitten toimia jollain erilaisella tavalla. Minä yritän kaikkeni ja vaikka se ei toimisikaan, niin yritän sen jälkeen jotain uutta taas. Minä teen kaikkeni, ihan oikeasti kaikkeni, mutta se ei riitä, vaan minun pelkoni käyvät vain toteen.

Ja sitten kun minulta kysellään jotain, että mitä ajattelen tästä ja tästä asiasta, ja sitten sanon, mitä ajattelen käyvän, niin sitten minulle sanotaan, että vähän kurja ajatusmalli, että eihän se sitä todennäköisesti ole. Mutta sitten se kuitenkin on. En vain tajua, mitä minun pitäisi muuttaa. Yritän olla oma itseni ja ahkeroida niin paljon, että olen valmis kaatumaan väsymyksestä, mutta ei se siltikään koskaan riitä. Minä vain jään aina ulkopuoliseksi.

Ja kaipaan Nania. On sellainen olo, että haluaisi vain halata jotakuta tuttua ja itkeä sitten tämän olkaa vasten. En minä ole kyllä oikeastaan koskaan tehnyt niin, mutta kun sitä miettii, niin se tuntuu ajatuksena kivalta. Siis siihen asti, kun tajuan taas, että ei ole ketään halattavaa, ei yhtään ketään. Ei ketään sellaista, joka oikeasti välittäisi tai yrittäisi ymmärtää minun tunteitani.

Taas itkettää. Huomenna on fysioterapia. Mitähän sielläkin... No, ainakin olen laihtunut hieman. Tänään ei ole ollut oikein nälkäkään, kun on ollut niin surullinen olo, että on sattunut jossain syvällä sisällä.  Huomenna veikkaisin olon olevan sama. Tai huonompikin. On taas sellainen fiilis, että en vain jaksa. On niin paljon muka kaikkea, mutta vaikka yritän ja näännytän itseni kaikilla yrityksillä, niin kaikki menee silti ihan huonosti ja elämän kurssi on päin helvettiä. On todella surullinen olo.