Päivän eriävät mielipiteet<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Matikan&fysiikanopettaja: ”Ja Amialla oli kanssa koe eilen. Oliko edes oikeesta kurssista?”

Amia: ”Juu.”

Matikan&fysiikanopettaja: ”No oliko helppo?”

Amia: ”...”

Matikan&fysiikanopettaja: ”’Juu’?”

Amia: ”No... En mä nyt oikeen niinkään sanois.”

 

-Myöhemmin-

 

Matikan&fysiikanopettaja: ”Ja minä en ole itse koskaan tykännyt tästä atomi- ja ydinfysiikasta. Mitä mieltä te ootte? Herra SY, meidän filosofi, mitä mieltä sä oot? Millanen tää on verrattuna muihin kursseihin?”

Herra SY: ”No, mähän en oo kauheesti ollu niillä muilla kursseilla... Mutta kai tää on ihan kivaa – ”

Matikan&fysiikanopettaja: ”Herra MO?”

Herra MO: ”Hmm... No... Ei kai tää nyt niin kauheen jännää oo...”

Matikan&fysiikanopettaja: ”Amia?”

Amia: ”No on tää nyt paljon järkevämpää ku mikään aikasemmista kursseista.”

Matikanopettaja: ”Jaa, onneks on erilaisiaki ihmisiä ku minä.”

 

***

 

Selkeästi se opettaja taas vainoaa minua kysymyksillään. Ja kaiken lisäksi hän kysyy aina sellaista, mihin en voi vastata rehellisesti niin kuin ihmisten hänen mielestään pitäisi luultavasti vastata. Ja minusta tuntuu, että hän puoli-ivaili minun ”juu” –lausahdustani, jota käytän kyllä välillä vähän liikaa. Onhan se paljon järkevämpää sanoa ”juu” kuin ”joo”. Kyllä minä sanon joskus niinkin, mutta hyvin harvoin. Suosin enemmän sanoja ”juu”, ”jep” ja ”jo” (älkää kysykö, se kuulostaa ääneen sanottuna ihan järkevältä). No, varmaan sitten, kun hän tarkistaa sen minun kokeeni, hän ei ainakaan vitsaile enää paljon hyvällä, kun en taida päästä kurssista lainkaan läpi. Siis siitä itsenäisestä.

 

Tästä kurssista kyllä pitäisi päästä, kun minä tykkään kauheasti atomi- ja ydinfysiikasta, joten sen takia tiedänkin siitä jo entuudestaan jonkin verran. Tämä kurssi saa kyllä kauhean vainoharhaiseksi, kun meillä käsitellään muun muassa säteilyä. Ensiksi meillä laskettiin tunnilla, millaista säteilyä televisioiden ja tietokoneiden kuvaputket (siis ei-litteissä malleissa) tuottavat. Ja se meni aika selkeästi lyhyttaajuiselle ionisoivan säteilyn taajuudelle. Eli siis sellaiselle, joka on haitallista. Siitä se opettaja sanoikin, että kun lapsille sanotaan, että ei saa istua liian lähellä telkkarin kuvaruutua, niin se johtuu siitä, että osa siitä haitallisesta säteilystä tulee siitä lasin läpikin.

 

Sitten käsiteltiin kännyköiden säteilyä. Minä en nykyisin käytä kauheasti kännykkää, mutta jos käyttäisin, niin nyt olisin tullut taatusti niin vainoharhaiseksi, että vähentäisin taatusti. Puhuttiin siitä, että kännykkään puhumisella (siis pitkäaikaisella ja jatkuvalla) olisi aivosyövälle altistava vaikutus. Ja opettaja sanoi, että Suomessa siitä ei ole saatu siihen viittaavia tuloksia (ja hän antoi selkeästi ymmärtää, että luultavasti siksi, että täällä on Nokia), mutta muualla maailmassa on. Ja lisäksi hän sanoi, että kun hän on seurannut sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat työssään paljon kännykkään, niin heistä on kuulemma useampi kuin yksi sairastunut aivosyöpään myöhemmin. Tästä esimerkkinä meidän koulun entinen rehtori.

 

Tänään käsiteltiin sitten radioaktiivista säteilyä ja se opettaja otti sellaisen laitteen pöydälle, jolla pystyttiin mittaamaan sitä, kuinka paljon radioaktiivisia hiukkasia siihen osui. Niitä tuli ehkä yksi sekunnissa, kun se oli ihan vain itsekseen luokkahuoneessa. Sitten se opettaja haki jonkun laitteen, josta hän sanoi, että se toimii samalla periaatteella kuin palovaroitin (jossa siis hyödynnetään radioaktiivista alfasäteilyä) ja ruuvasi siitä yhden osan irti. Kun hän vei sen siihen mittarin tunnistinosan lähelle, ne numerot lähti rullaamaan vauhdilla eteenpäin. Viiden minuutin aikana, kun se opettaja oli ollut hakemassa sitä laitetta ja se mittari oli ollut sinä aikana päällä, oli tullut yhteensä vähän reilut sata hiukkasta. Sitten kun sitä ruuvia oli pidetty siinä tunnistimen lähellä ehkä kymmenen sekuntia, numero oli suunnilleen 4000.

 

Ja sitten se opettaja sanoi, että jos me halutaan, niin me voidaan tuoda joitain esineitä kotoa testattavaksi säteilyn suhteen. Hän sanoi, että kerran joku tyttö oli tuonut ikivanhan kellon, joka oli ollut hänen mummonsa kello. Siinä oli kuulemma myös aivan törkeän korkea säteilykerroin ja se opettaja oli kysynyt siltä tytöltä, että miten hänen mummonsa voi. Oli kuulemma kuollut jo vuosia sitten. Syöpään.

 

Minusta kyllä tuntuu, että se meidän opettajan kerrontatyyli vaikuttaa aika paljon siihen, että miten vainoharhaiseksi tuosta kurssista tulee. Hän sanoi, että yhtenä vuotena, kun hän oli näyttänyt tuon radioaktiivisen säteilyn mittarin ensimmäisellä fysiikankurssilla, yksi oppilas oli päättänyt jättää kaikki tulevat fysiikankurssit sittenkin käymättä, koska ei ollut enää ikinä halunnut nähdä tuollaista mittaria, joka lähtee rullaamaan tuhatta ja sataa, kun siihen tunnistimen lähelle laittaa ihan tavallisen näköisen ruuvin, joka on ihan tavallisen näköisestä laitteesta.

 

Ja meidän lukion ”pussaa ope possua” –kilpailu on päättynyt. Se oli sellainen kilpailu, että neljälle opettajalle laitettiin oppilaskunnan huoneeseen säästöpossut ja sinne sai laittaa rahaa. Rahaa kerättiin viikko ja tänään sitten se, joka oli kerännyt suurimman summan, julistettiin voittajaksi ja kärrättiin jonnekin maatilalle pussaamaan oikeaa porsasta. Ja koska kukaan ei ikimaailmassa uskoisi, että joku opettaja saadaan pussaamaan possua, oppilaskunnan edustajia meni mukaan ottamaan tapahtumasta valokuvia. Rahat lahjoitettiin osittain paikallisen Change Maker –ryhmän käyttöön ja osittain se menee siihen, kun meidän oppilaskunnan huone maalataan. Meidän koulussa on selkeästi tosi terveitä kilpailuja.

 

Voittajaksi selviytyi (murskavoitolla) ennakkosuosikki: uskonnonopettaja. Hän on äärettömän pienikokoinen (maksimissaan 140 cm) vaaleatukkainen 45-vuotias nainen, joka on kuitenkin kiistatta koko yläaste&lukion tiukin opettaja. Kukaan ei yläasteellakaan uskaltanut sanoa hänelle vastaan, ei edes kukaan niistä villeimmistä pojista, jotka meni sitten amikseen! Kaikki pelkäävät sitä opettajaa vielä lukiossakin ja suhtautuvat hyyyyyvin varovaisen kunnioittavasti häneen.

 

Kaikki tunnit alkavat jotakuinkin minuutilleen silloin, kun niiden kuuluisikin. Lisäksi lukiossa on systeemi, että jos myöhästyy tarpeeksi (ja se ”tarpeeksi” on joissakin tapauksissa vain minuutti tai pari), ei päästetä enää sisään lainkaan. Tunnit alkavat lausahduksella: ”Sataprosenttinen hiljaisuus luokassa!” Tai siis jos sille on tarvetta. Nykyisin ei aina edes ole, kun kaikki ovat jo tottuneet siihen.

 

Opettaja on fundamentalisti ja se näkyy hyvin selkeästi hänen opetuksessaan. Aina kun käsitellään jotain asiaa, missä tiede ja uskonto ovat ristiriidassa keskenään, hän sanoo: ”Ja tiede sanoo näin, mutta teidän ei ole tietenkään pakko uskoa sitä.” Tai sitten kun meillä käsiteltiin erilaisia moraalinäkemyksiä tässä viime viikolla, niin näkemyksestä, jonka mukaan uskonnon merkitys moraalin suhteen on ollut merkittävä, mutta että tieteen kehittyessä sen merkitys ei ole enää niin suuri, vaan pienenee koko ajan. Siihen hän sanoi tyynesti: ”Ja näinhän asia ei ole.”

 

Tai sitten, miten hän pitää joskus ”gallupeja”, kuten hän itse niitä kutsuu. Kerran hän sanoi, että pitää meille gallupin siitä, mitä uskomme, että kuoleman jälkeen tapahtuu. Paperit sai palauttaa nimettömänä, mutta opettaja luki ne ääneen. Paperit, joissa luki jotain, mikä ei ollut Raamatun mukaan oikein, saivat kommentin ”harhaoppia”. Todellisia gallupeja. Tai kuten hän viime viikolla teki meille gallupin siitä, miten toimisimme, jos näkisimme kokeessa kaverin lunttaavan ja myöhemmin opettaja ilmoittaisi, että tämä oli ainoa, joka sai kokeesta kiitettävän numeron.

 

Se tehtiin ryhmissä ja vastauksia oli aika lailla laidasta laitaan. Useimmat olisivat ”en sanoisi mitään, kaverista ei kannella”, mutta mukana oli myös (opettajan mukaan ”paras vastaus”) ”kertoisin opettajalle, koska lunttaaminen ei olisi oikein lunttaajaa itseään eikä myöskään kanssaopiskelijoita kohtaan” ja toisesta ääripäästä ”onnittelisin kaveria onnistuneesta lunttauksesta ja manailisin, miksen minä keksinyt samaa”.

 

Mutta nyt kun on uskonnon etiikka-kurssi ja kirja käsittelee asioita puolueettomasta näkökulmasta, niin meidän tunnit menee siihen, miten opettaja jakaa meille kopioita vanhoista kirjoista, joissa asia oli hänen mielestään ilmaistu paremmin, ja siihen, miten me kuunnellaan Raamattua CD:ltä ties miten paljon ja tehdään tiivistelmiä joistain tietyistä kirjoista, jotka pitää opettajan mukaan sitten osata kokeessa. Kuulemma myöhemmin kurssissa (molemmilla rinnakkaisluokilla kurssi oli jo viime jaksossa) opettaja myös ”todistaa”, miten Raamattu ei ole mistään kohtaa ristiriidassa itsensä kanssa (kuten esimerkiksi kirjassa sanotaan), vaan se on täyttä totta sanasta sanaan.

 

Minulla ei ole mitään uskontoa tai uskovia ihmisiä vastaan, vaikka itse tunnenkin olevani ateisti. Minua vain ärsyttää se, miten jotkut – kuten esimerkiksi tämä uskonnonopettajamme – vain tyrmäävät suoralta kädeltä kaikki muut teoriat ja opettaa oppilailleen, että ne ovat vääriä (onpa tunneilla joskus taidettu puhua siitäkin, miten tieteet ovat (opettajan mielestä) lähtöisin paholaisesta tai jotain). Joskus me keskustelemme Nanin kanssa eriävistä näkemyksistämme, mutta kumpikaan meistä ei yritä pakkokäännyttää toista uskomaan omia näkemyksiään.

 

Kerrankin kun me juttelimme evoluutiosta, Nan täräytti suoraan, että hän oli sitä mieltä, että se oli pelkkää roskaa. Siitä sitten syntyi hetken hiljaisuus ja sitten me repesimme molemmat nauramaan. Minä uskon tieteeseen ja alkuräjähdykseen ja evoluutioon ja kaikkeen sellaiseen. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että ne välttämättä sulkisivat Jumalaa kokonaan pois (mutta kylläkin Raamatun kirjaimellisen tulkinnan), mutta minä en vain usko, että Jumalaa on.

 

Toisaalta olen joskus ajatellut, että minulla olisi törkeän suuri mahdollisuus olla uskovainen. Raamattu on minun mielestäni okei, sitä on kiva lukea joskus. Tunnen saavani jotenkin etäisesti kuitenkin turvaa siitä. Pidän myös rippiristiä yöpöydällä, ihan vain siksi, että se olisi siinä. Tämä on kumma asia minunkin mielestäni. En minä ikinä rukoile tai mitään, enkä koe uskovani, mutta joskus kun olen yksin kotona ja pitäisi nukkua, kun talo on kokonaan pimeä ja ulkona tuulee ja myrskyää ja joka paikasta kuuluu epätavallisia ääniä, minusta tuntuu jotenkin turvallisemmalta, kun Raamattu on sängyn vieressä ja rippiristi yöpöydällä.

 

Minusta olisi myös ihan kiva uskoa. Arvelen, että jos uskoisin, löytäisin siitä jotain, joka auttaisi minua jatkamaan ja antaisi edes jotain tarkoitusta minun elämälleni. Ja suurilta osin ne, jotka uskovat, jakavat samat moraalikäsitykset kuin minäkin.

 

Ainoa syy, miksi en usko, on vain ja ainoastaan se, että en usko. Minulla on itselläni ainakin sellainen käsitys, että uskominen on jotain, minkä tuntee. Sillä lailla että ”näin sen täytyy olla” vaikka ei olisi mitään todisteitakaan. Sillä lailla, että esim. Jumalan olemassaolo vain yksinkertaisesti tuntuu oikealta. Mutta minulla ei ole sellaista oloa. Minä en usko, että mitään jumalaa on.

 

Mutta muihin aiheisiin: Arvoisa herra NN ei sittenkään litsannut tänään matikasta, joten näin hänet vilaukselta, kun hän käveli autoltaan oppilaskunnan huoneeseen. Näytti muuten äärettömän tyylikkäältä, kun tuuli sillä lailla, että osa hänen hiuksistaan meni silmille. Sitten minä vain mietin, että miten ihmeessä minä onnistun tekemään itselleni asioista niin monimutkaisia? Minä en onnistu sekoilemaan edes ihmissuhteissa, koska minä en omalta sekoilultani suunnilleen ikinä pääse niin pitkälle, että minulla olisi ihmissuhde, jonka kanssa sekoilla.

 

Minä sekoilen vain itsekseni omien ajatusteni suhteen, koska haluan olla kaikesta varma itse ennen kuin teen mitään. Minä haluan olla satavarma, että tästä ihmisestä minä välitän niin paljon, että olen valmis hyväksymään sen, että hän ei välttämättä pitäisikään, mutta haluan hänen silti tietävän minun tunteistani. Ja minä alan pikkuhiljaa tulla tulokseen, ettei tuollaisesta asiasta voi olla koskaan varma. Minä pidän NN:stä paljon, kyllä, mutta joskus hän käy niin paljon hermoilleni ja ärsyttää minua, että laitan ignooraamis-vaihteeni päälle. Jos minä pidän hänestä tarpeeksi, niin eikö minun kuuluisi hyväksyä hänet vikoineen?

 

En minä mitenkään ole hyväksymättä häntä, mutta minua vain ärsyttää se, mitä hän tekee, ja kun minä olen ärsyyntynyt, minä en käyttäydy samoin kuin silloin, kun en ole ärsyyntynyt. Onko se väärin ja epäloogista? Minä en pidä siitä, miten hän lintsaa tunneilta ja jättää jotkut ihmiset täysin huomiotta, kun hänellä on jotain hauskempaa tekemistä (ei, en puhu (vain) itsestäni, vaan myös esim. herra JuTista, joka joutui istumaan yksin paripulpetissa NN:n lintsatessa) ja jos hän ei ole tasaisesti osa minun jokapäiväistä elämääni, niin en todellakaan aio itse tehdä kaikkea mahdollista, jotta niin olisi, jos kerran NN:n ei ole kiinnostunut siitä, että hän olisi osa elämääni.

 

Hyvin selkeää toisaalta, mutta toisaalta hyvin epäselkeää. Tai ehkä vain terveellistä, että en kuitenkaan aio luopua kaikesta itsessäni jonkun yksittäisen tyypin takia. Tai ehkä kyse on siitä, että minun ylpeyteni estää minua luomasta ihmissuhteita, koska tunnen, että minun pitäisi sietää jotakin, jota en halua sietää. Äh, saan itseni taas sekaisin tällä kaikella ajattelulla.

 

Mutta huomenna viimeinen koulupäivä ennen lomaa. Ja torstaina aamulla on heti lähtö autolla äidin kanssa kohti Helsinkiä. Jotenkin tuntuu hieman kummalta, että kahden vuorokauden kuluttua olen yhden kyläläisen kotona. Huh... Eikä se hermostuta kauheasti vielä, mikä on sinänsä ihmeellistä. Välillä tulee sellaisia hermoilupiikkejä, mutta vielä ei ole sellaista tasaista hermostuneisuutta. Mutta veikkaan, että kun autolla ajellaan lähemmäs Helsinkiä, niin jotenkin se hermostus taitaa iskeä. Tai sitten ei, mutta en usko, että pystyn ottamaan tätä mitenkään hermoilematta, kun se on kuitenkin iso asia minulle. Toivon vain, että en mene ihan kokonaan lukkoon, vaan että olen edes etäisesti rento alussakin.

 

En ole pakannut vielä, enkä ihan täysin kartoittanut vielä edes sitä, mitä minä aion pakata mukaan. Pakkaan luultavasti vasta torstai aamuna kiireessä ennen lähtöä. Minä en tykkää pakata kauhean aikaisin, koska ennen lähtöä minua kuitenkin hermostuttaa, että onkohan minulla kaikki ja sitten joudun suunnilleen pakkaamaan kokonaan uudestaan, kun minun pitää tarkistaa koko laukku.

 

Mutta saa nyt nähdä...