Maassa ei ole vieläkään lunta. Tai no on ihan pikkuisen jossain ojien penkoilla, mutta ei mitään kunnollista lunta. Lunta ei ole edes luvassa huomiseksi. Tämä on kai sitten ensimmäinen lumeton joulu, jonka minä muistan. Joskus kun olin ihan pieni, täällä ei ollut yhtenä jouluna lunta, mutta siitä minä en muista mitään. Lumi on aina ollut minulle piristävä asia, vaikka se vaikeuttaakin pyöräilyä kouluun. Se on niin valkoista ja tulee heti paljon iloisempi olo. Tuleekohan tänä talvena lunta enää ollenkaan?

Joulumieli on edelleen poissa, vaikka jouluaatto on huomenna ja jo nyt televisiosta tunkee lasten jouluohjelmaa ja sitten sen lisäksi leffoja. Tänään tulee sentään Avara luonto ja Monk. Monk on aina niin symppis ja häneen on helppo samaistua. Vaikka hän onkin kuvitteellinen henkilö, on tavallaan rauhoittavaa ajatella, että on olemassa edes fiktiivinen hahmo, jolla asiat ovat huonosti. Joskus tuntuu vain siltä, että kaikki muut ovat iloisia ja onnellisia, kun minä olen puolestani yksin surullinen friikki.

Syöminen takkuaa taas. Eilenkin äiti meinasi pimahtaa minulle, kun aina kun ruoka oli valmista, sanoin uudestaan ja uudestaan, ettei minulla ollut nälkä. Eikä minulla ollutkaan. Muuten se olisi minun mielestäni vain hyvä asia, mutta minun wanhojen tanssiasuni on jo nyt väljä ja minun pitäisi saada ne menetetyt kilot takaisin, että se istuisi yhtä hyvin kuin tehtäessä.

Tänään pitäisi tehdä kaikki jouluasiat. Minä olen kuitenkin yhä jälkiangst. Se on kai hieman kuten krapula. No, paha minun on sanoa, kun kerran olen visusti pysytellyt alkoholijuomista erossa, mutta kuuntelemalla ja pienellä mielikuvituksella arvelen pystyväni suunnilleen käsittää sen. Aluksi vielä juomisen aikana alkaa tulla huono olo ja sitten pyörryttää ja oksettaa ja vastaavaa. Sitten kun nukkuu yön yli, aamulla on erillä tavalla paha olo. Niin kun migreenissäkin. Sellainen kipeä, mutta parantuvan kipeä. Se on migreenissä vaihe, jota minä kutsun jälkipäänsäryksi. Pitäisi varmaan keksiä sillekin oma sana, kun sitä tulee käytettyä niin paljon. Hmm... Niin, mutta sitten kun se pahin krapulavaihe on mennyt ohi, on vielä jonkin ajan kuluttua silti vähän nuutunut ja sellainen juuri ankarasta flunssasta parantuneen olo.

Sama se on sitten kai angstissa. Ainakin minun angstissani. Ankara angst kohtaus alkaa yleensä jollain tapahtumalla, mikä on minun mielestäni jotain merkittävää, mutta mistä puhuessani virnistelen koko ajan, vaikka se ei ole mielestäni hauska asia. Ja minä aina myös jankutan sitä asiaa. Sitten iskee se ahdistusvaihe, kun aivot huutavat "pois pois pois!" ja olo on sellainen pelokas ja harhainen. Sitten iskee itkuvaihe, joka kestää yleensä muutaman tunnin. Silloin on aina parempi vain nukkua edes hieman tai pelkästään maata paikoillaan tekemättä itkemisen lisäksi mitään muuta. Sitten se yleensä hieman lievenee, tai vaihtuu maanisuuteen ja hillittömään ylipirteyteen.

Seuraavana päivänä olo on yleensä parempi. Ei aina, mutta yleensä. Vain sillä lailla jälkiangst, joka itkettää vielä, jos sitä asiaa ajattelee. Tämä ensimmäinen päivä angstkohtauksen jälkeen on se päivä, kun maanisuus on todennäköisintä. Se tulee melkein poikkeuksetta ainakin jonkin asteisena. Sitten toisena päivänä angstkohtauksen jälkeen on se jo suht järkevä hiljainen ja ajatukseton olo. Sellainen, että tekee vain mieli istua ja tuijottaa yhteen kohtaan koko päivä tekemättä ja ajattelematta mitään.

Mikä angstiini sitten auttaa? Tai mikä angstkohtausta lievittää? No, kun angstkohtaus on ahdistus -vaiheessa, minä kuuntelen yleensä mahdollisimman epäloogista ja epämelodista musiikkia liian kovalla. Silloin tulee harvoja niitä hetkiä, kun tuntuu, että voisi kuunnella heviä. TSH:sta kuitenkin jotkut biisit (Knife in the Dark, The Fields of the Pelennor, Helm's Deep) ajavat sen asian. Sitten kun angst etenee siihen itkuvaiheeseen, kappaleet vaihtuvat yleensä vähän rauhallisemmiksi ja itkuisemmiksi (Evenstar, Flight to the Ford, Councill of Elrond (alku), Amon Hen). Sitten tulee se univaihe, kun nukahdan sohvalle TSH:n (leffan tai musiikin) pauhatessa taustalla. Se musiikki on aina ykkösen musiikki tai leffa on aina ykkösen leffa. Ja sitten tässä jälkijälkiangst -vaiheessa oikeastaan mikä tahansa musiikki käy. Ei kuitenkaan mikään ylipirteä. Jokin hieman rauhallisempi, vaikka hieman äänekkäämpikin kappale.

Ja jälkijälki -angst vaiheeseen kuuluu sen hiljaisuuden lisäksi myös se, että kirjoittaminen ei oikein luista. Olo on siis nyt jälkiangst, mutta sekin on angstkohtauksen jälkeen positiivinen asia. Tänään pitää kyllä varmaan laittaa lasitkin päähän, että tajuaisi vähän paremmin, että sitä ollaan hereillä ja että ulkona paistaa aurinko.