VIHAAN!!! Vihaan vihaa vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan!

Olen niin raivoissani, että tekisi mieli tuhota ihan kaikki. Ihan kaikki! Ehkä sitten saisi jotenkin purettua tätä silmitöntä raivoa!!! Tekisi mieli repiä tämä uusi hieno valkoinen mekko päältäni ja silpoa se pieniksi tilkuiksi! Tekisi mieli tarttua tietokoneen näyttöön, paiskata se lattialle ja tuhota tuhota tuhota se ja potkia niin kauan, että siitä on enää murusia jäljellä!!!

Hiukset tuntuvat olkapäillä ja saavat raivon kiehumaan melkein yli! Tekisi mieli marssia suoraan keittiöön, ottaa sakset ja silputa hiukset niin, että eivät jumalauta kutittaisi olkapäillä eivätkä ottaisi päähän!!!

Kaikki tavarat, joiden tuhoamista jo yritin, lojuvat ympäri taloa. Tekisi mieli kirkua ulos tätä puhdasta raivoa ja mennä potkimaan niitä. Mennä nostamaan ylös vain jotta ne voisi kiskaista taas päin seinää! Vihaan vihaan vihaan vihaan!!!

Ja minä olen tyhmä! Oikeasti! Olin mukamas oikein tyylitietoinen ja fiksu ja vaikka mitä, kun hankin eilen suoristus&kiharrusraudan. Sellaisen halvan ja kevyen, joka ei kestä edes pientä rutistusta tai kolausta, ja joka on muutenkin ihan paska eikä toimi! Sen piti tehdä kiharia ja vaikka miten tein ohjeiden mukaan, niin tukka vain suoreni entisestään! Ja nyt se haisee siltä hemmetin mössöltä, minkä on muka tarkoitus suojella kuumentamiselta ja plaa plaa plaa ja se roikkuu olkapäillä ja niskassa ja käy hermoilleni niin, että voisin vain ottaa kiinni kädentäydeltä hiuksia ja kiskaista ne irti päästäni! Sittenpähän eivät enää kutittaisi, saatana!

Ja vaikka miten paiskoo tavaroita, niin ei mikään auta! Hetkeksi tulee parempi olo, mutta siltikään se tuska ei irtoa sisältä! Se vain on siellä ja pysyy, eikä lähde, vaikka miten tuhoaisi tavaroita ja huutaisi ja repisi ja hakkaisi itseään ja potkisi seinää. Ei mikään auta! Tekisi mieli vain hakea leipäveitsi ja iskeä se kaikin voimin käden läpi! Ehkä se sitten auttaisi! Ehkä sitten jokin toinen tunne syrjäyttäisi tämän sisintä korventavan raivon!

Onneksi rotat eivät sentään järsi taas häkin kaltereita, koska muuten varmaan kävisin niiden kimppuun ja puristaisin ne kuoliaaksi. Eikä sekään auttaisi! Huusin jo mesessäkin sille ainoalle, joka siellä sattui olemaan. En siksi, että hän olisi tehnyt mitään pahaa, vaan pelkästään siksi, että minua raivostutti ja kaikki mitä hän sanoi, raivostutti vain entisestään! Kirjauduin sentään ulos enen kuin ehdin huutaa hänelle, että menisi ja tappaisi vain itsensä, eikä vain ruikuttaisi aina minulle jostain saatanan typerästä pikkuasiasta! Ja mikä psykiatri minä hänelle olen? Miksi minun pitää aina kuunnella, kun hän selittää pitkästi ja yksityiskohtaisesti joitain ongelmiaan? Voi kun ei halua lääkkeitä ja voi kun ei halua että lääkäri tekee velvollisuutensa ja kertoo vanhemmille eikä halua apua eikä halua mitään ja silti haluaa ja voi voi kun 14-vuotiaan elämä voikin olla niin synkkää että siitä pitää AINA RUIKUTTAA IHAN KUIN KOKO MAAILMASSA EI MITÄÄN MUUTA OLISIKAAN!

Ja Alf haluaisi taas nähdä ja aina hän haluaa nähdä paitsi spontaanisti ja lyhyesti. Ja aina kun hänet näkisi, pitäisi kävellä jotain kymmenen kilometriä ja hierrättää jalat verille kengissä! Ja aina koko päivä pitäisi omistaa hänelle! Koko päivä! Ja hän haluaa tulla aina tänne, niin minä en voi lähteä pois silloin kun haluan! Viimeksikin hän oli täällä yli kymmenen tuntia! Ja vähempi ei ole kiva, kun se menee niin nopeasti ja voi voi jos tulee rakkoja ja jalkoihin sattuu mutta kun minä en halua jäädä minnekään keskustaan kahvilaan tai puistoon tai katsoa leffoja leffateatterissa. Enkä minä halua katsoa jotain Amélie-leffaa, vaan seikkailuleffoja! Sellaisia tyhmiä, jotka kaikki on nähneet jo miljoona kertaa!

Ja jos Amialla on paha mieli, eikä hän koko ajan tee töitä niska limassa, että keskustelu pysyisi yllä, niin sitten ei jutella ollenkaan! Jos hän on hiljainen niin minä puhun hänenkin edestään, koska yritän piristää häntä! Mutta hän ei tee mitään sellaista! Hän vain on hiljaa ja sanoo sitten syyttävästi, että kylläpäs nyt on hiljaista! Jos minä olen hiljainen, niin hän ei puhu! Hän ei ikinä puhu! Hän ei kerro mitään, eikä kysele! Hän vain haluaa käpälöidä ja roikkua perässäni ja nuolla naamani liman peittoon! Ei hän halua tietää, kuka minä olen! Ei hän halua tietää siitä, mitä minun sisimmässäni on! Ei kukaan halua!

En minä ole mitään muuta kuin pelkkä psykologi, jonka tehtävä on kuunnella muiden ongelmia ja yrittää lohduttaa ja rohkaista! Koskaan en voi sanoa, että entä minä, enkä minä ja minun ongelmani? Entäs minun tarpeeni? Kuka minua kuuntelee ja lohduttaa ja rohkaisee? Ei kukaan! Alfkin vain syyttää minua, jos olen surullinen! Syyttää, että hänelle tulee syyllinen olo kun itken! En sitten saa itkeä! Varmaan minun pitää sitten mennä aina itkemään piiloon, aina salata kaikki tuska, etten vain vahingossakaan tekisi säröä muiden elämiin, niihin elämiin, joilla on ainoastaan väliä!

Minä olen vain ihan yksin ja ihan hukassa, eikä kukaan auta minua! En minä ikinä voi parantua, kun olen liian paska ihminen! En vain osaa, vaan olen heikko ja säälittävä, enkä osaa välittää mistään sellaisesta, mistä pitäisi, en osaa tuntea niin kuin minun pitäisi, vaan tunnen väärin ja vääriä ihmisiä kohtaan!

Minä vain vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan vihaan ja vihaan! Ei minussa ole jäljellä enää mitään muita tunteita! Pelkästään kuvitelmia, pelkkiä haamutunteita mieleni luomia kuvia kohtaan! Pelkkää tunteettomutta! Ja pelkkää vihaa, joka peittää kaiken alleen ja haluaa tuhota kaiken eikä sekään riittäisi!

VIHAAN VIHAAN VIHAAN!