Darkness took me and I strayed out of thought and time. The stars wheeled overhead, and everyday was as long as a life age of the earth.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

***

 

En ole tehnyt mitään. Tai ehkä olenkin, en muista. En muista, miten kauan siitä on, kun viimeksi kirjoitin. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus, vaikka siitä näyttääkin olevan vain muutama päivä. Mutta siitä, kun kirjoitin viimeksi jotain järkevää, onkin ikuisuus. Viimeisimmät kirjoitukseni ovat pääsiassa olleet vain jankutusta siitä, miten tyhjältä tuntuu.

 

Tuo lainaus on TSH:sta. Se tuli mieleen tänään, kun makasin puolinukuksissa käsi silmillä sohvalla. Sitä minä vain teen päivät pitkät. Nukun ensin iltapäivään, sitten raahaudun koneelle ja tarkistan parit sivut, ja sitten asetun makuulle tietokonehuoneen sohvalle ja makaan siinä puoliksi unessa ja puoliksi houreessa, kunnes nousen ylös siksi aikaa, kun äiti tulee kotiin, jotta hän ei ajattelisi minun nukkuneen koko päivää. Sitten kun hän on tullut, asetun taas sohvalle ja makaan siinä vain selälläni silmät kiinni kuuntelematta mitään, tekemättä mitään tai ajattelematta mitään. Kuuluu vain pelkkä päällä olevan tietokoneen hurina. Minä en tee mitään.

 

Ehkä tuon takia tuntuu, että jokainen päivä on niin tuskallisen pitkä. Tavallaan ne ovat kuitenkin lyhyitä. Sillä kun ajattelee: mitä tein tänään, niin vastaus on: en mitään. Tai jos miettii: mitä teen huomenna, niin vastaus on sama: en mitään. Päivillä ei ole väliä. Jokainen päivä on vain yhtä tyhjä ja tarkoitukseton kuin edellinenkin.

 

Nanilla oli eilen (vai oliko se eilen?) syntymäpäivä. Se oli jotain, jotain konkreettista, jotain, mitä minun piti muistaa, joten sinä päivänä heräsin jo puoli kymmeneltä vain lähettääkseni Nanille onnitteluviestin. Olin pirteä eikä päätäkään särkenyt. Kirjoitinkin oikein hienon viestin. Sen jälkeen kaikki päivän tehtävät oli suoritettu ja tyhjyys palasi. Nukahdin uudestaan ja nukuin iltapäivään.

 

On joitain asioita, joita olen ajatellut, että pitäisi kirjoittaa, mutta aina kun olen aukaissut Word-tiedoston niin tehdäkseni, minuun iskee suunnaton uupumus eikä minua huvita kirjoittaa. Sitten kun aikaa kuluu, niin mieleen tulee välillä vain: ai niin joo, siitäkin piti kirjoittaa. Mitäs sellaisia asioita onkaan... Olen onnistunut unohtamaan nekin. Ne tulevat mieleen vain hetkeksi ja katoavat sitten taas niin kuin kaikki muukin.

 

Ainakin se, että pääsin läpi siitä pianojutusta. Eikä ollut primavistaa, pelkät asteikot. Ja näin yhdessä kaupassa työskentelemässä olevan suunnilleen ikäiseni tytön. Hän oli kalpea ja hänellä oli punaiset hiukset ja minä tuijotin häntä varmaan vähän epäkohteliaan kauan. Hänestä tuli heti mieleen Mitch. Tuli mieleen, että jos NN näkisi sen tytön, niin taatusti hän pitäisi tästä heti ensisilmäyksellä: olihan se tyttö niin paljon enemmän hän ja niin paljon vähemmän minä.

 

Sitten oli vielä se asia, pohdinta, aloitettu, mutta sitten poislipunut ajatus siitä, että minun kiihkeä haluni saavuttaa jotain, tehdä jotain merkityksellistä – tai sitten kuolla heti pois – johtuu ehkä ainakin osittain siitä, että haluaisin jotenkin todistaa NN:lle, että minä olen ihminen. Olen inhimillinen ja en kuitenkaan niin erilainen kuin kaikki muut. Että oli kohteliaisuus, että minä pyysin häntä ulos. Ei vain joku tyhmän vajaamielisen ihmisen ajattelematon teko, vaan sellainen, mitä oikeatkin ihmiset tekevät. Että minä oikeasti olen kuten kaikki muutkin, olen ihan hyvä ja minun kiintymykseni on suunnaton kohteliaisuus. Että hänen pitäisi olla ylpeä siitä, että minä pyysin häntä ulos. Ei ajatella, että kyllä on hävettävää, kun se vajaamielinen friikkityttö teki jotain sellaista juuri minulle.

 

Haluaisin vain ilmaista nämä tunteet jotenkin, niin että NN:kin saisi nähdä, että minä en ole vajaamielinen friikkityttö. Mutta en minä osaa. Haluaisin kirjoittaa, mutta en osaa. En osaa mitään. Ei ole mitään, mitä merkityksellistä voisin tehdä, koska en vain osaa.

 

NN:n pakeista on muuten tänään kuukausi ja kolme viikkoa.

 

Näen Nanin lauantaina. Menen hänen luokseen niiden synttäreiden kunniaksi. Pitäisi hankkia loput osat lahjastakin. Keksin lahjan, mutta nyt se tuntuu ihan typerältä. Teh 18-vuotispaketti. Selviytymistavaroita. Tiedättehän, sellaista älytöntä, mutta kuitenkin hyödyllistä. Kaksi juomalasia (koska ihminen tarvitsee elääkseen nestettä ja sitä on mielekkäämpi juoda lasista), laastaria (elämän kolhuihin), viiden sentin kolikko (elämässä tarvitaan rahaa)... Ja vielä jotain, mutta en keksi mitä. Ajattelin, että tuossa olisi tekosyy ostaa itselleni sellainen jääkaappirunous-mageettipaketti, jota olen katsellut kirjakaupassa. Voisi laittaa Nanille muutaman ystävällisen sanan. Mutta se tuntuu tyhmältä. Mitä hän tekisi magneettisanoilla ”sinä”, ”olet”, ”tärkeä” ja ”ystävä”? Tai joillain vastaavilla. En tiedä, mitä sanoja siinä paketissa on.

 

Mitä muuta elämässä tarvitaan kuin juotavaa, rahaa, ystävällisiä sanoja ja laastaria? Maustetta? Liitän lahjaan jonkun jännänmuotoisen maustesirottimen? Jotain yksinkertaista kuitenkin, koska Vaasa on niin köyhä paikka, että mitään erikoista sieltä ei oikein löydy. Mitä minä siellä kiersin (koska ikinä minä siellä olinkaan, perjantainako?), niin samoja krääsätavaroita, sellaisia pikkuhauskoja tavaroita, tuli vastaan kuin viime joulunakin, kun etsin joululahjoja.

 

Ja vaihteeksi olen kyllästynyt itseeni. Kyllästynyt painooni ja rumuuteeni. Miksi minä en voi olla laiha ja kaunis? Olen katsonut Lostia (ladattuani sen ensimmäisen tuotantokauden netistä) ja minusta Maggie Grace eli Shannon on niin törkeän kaunis. Aivan mahtavat jalatkin. Varmaan yksi kauneimmista ihmisistä, joita olen ikinä nähnyt edes missään leffoissa.

 

Lost9Shannoncopy.png

 

Ehkä menisi kirjastoon huomenna. Tai ylihuomenna. Voisi palauttaa vihdoinkin ne lainat, joita olen uusinut uudestaan ja uudestaan nettitunnuksellani, vaikka en ole koskenut niihin enää aikoihin. Lueskelin Nightwishin sivuja ja bändin jäsenten esittelyjä ja sieltä silmille hyppäsi Anette Olzonin suosikkikirja ”Veronika päättää kuolla”. Googlasin siitä kuvauksen ja kuulostaa ihan kivalta.

 

Olen tosin lukemassa sitä pääsykoekirjaanikin, sitä jättikirjaa. Sen johdannossa sanotaan: ”Omat fysiologian alaan liittyvät tutkimuksemme ovat opettaneet meidät tuntemaan nöyrää kunnioitusta ja ihailua elävän elimistön muodostamaa yksittäistä mekanismeista ja pienistä yksityiskohdista koostuvaa mahtavaa järjestelmää kohtaan. Toivomme voivamme tässä kirjassa välittää myös lukijoille osan näistä tunteistamme. Jos onnistumme siinä, teos on jännittävämpi kuin salapoliisiromaani.” Niin varmaan.

 

Ja hakulomakkeet on täytetty, kun vain jaksaisi vielä laittaa kuoriin ja postiin. Ja mieluiten ajoissakin, kun ne pitää ennen kuun loppua saada menemään perillekin.