Matikantunnilla<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Matikanopettaja: ”No niin! Herra VL! Nyt oli viimeinen aamu ikinä, kun sä tulit matikantunnille myöhässä!”

 

Matikanopettaja: ”Nyt on viimenen kerta, kun mä heitin liidun roskakoriin teidän tunnilla.”

 

Neiti KK: ”Toi oli viimenen lasku ikinä, mitä mä lasken taululle sun tunnilla.”

 

Jumpula: ”Vielä viimeiset v*ttuilut tiskiin.”

 

Matikanopettaja: ”Kai mä nyt saan viimesellä matikantunnilla sanoa T. Toukkaa Urpoksi?”

 

***

 

Päivän uni

 

Nan: ”Mä näin sellasen unen, että päivä oli loppu ja me lähettiin yhessä kotiin. Sitten kuitenkin NN kurvas autollaan siihen meidän luo ja oli sillein, että sillä oli asiaa sulle. Mä sitten lähdin siitä, että te saisitte puhua rauhassa, mutta mä en ollut päässy vielä kauheen kauaksi, kun NN:n kaverit tuli siihen kanssa ja alkoi vinoilemaan NN:lle ja sanoi kaikkea ’Uuuu!’ ja ’No vihdoinkin!’. No, NN kuitenkin näytti kauheen nolostuneelta ja painoi vaan kaasun pohjaan ja ajoi pois. Me kuitenkin lähettiin sitten juoksemaan sen auton perään, mutta se pääsi karkuun.”

 

***

 

Viimeinen sana, jonka Amia kirjoitti lukion tunnilla vihkoonsa

 

Historia

 

***

 

Päivän pulpettikirjoitus

 

”I have known I’m nothing.”

 

***

 

Viimeiset “puolueettomat” yhteiskuntaopin opetukset

 

Opettaja: “Jos mä olisin työnantaja ja sitä työtä tulis hakemaan yhdeksän syntyperäistä suomalaista ja yksi syntyperäinen afrikkalainen, niin vaikka se afrikkalainen vaikuttaiski järkevimmältä, mä en ikinä palkkais sitä.”

 

Opettaja: ”Ydinvoimassa ei ole yhtään mitään varsinaisia haittavaikutuksia.”

 

Opettaja: ”Olis hyvä, jos maailmaan leviäis joku kauhean tappava epidemia, niin päästäis liioista heikoista ihmisistä eroon.”

 

***

 

Viimeisen koulupäivän viimeinen henkilö, jolle Amia puhui

 

Herra MR

 

***

 

Vieläkö keksisi jotain listattavaa? Tänään ei ollut hyvä fiilis. Nytkään ei ole hyvä fiilis. Minä en halua kirjoittaa mistään. Minä en halua puhua mistään. Tänään oli viimeinen koulupäivä. Tiedän, mitä kaikki odottavat. Kaikki odottavat, että mitä NN:n suhteen tapahtui. Nankin taatusti odottaa. Olen jättänyt kännykän lojumaan äänettömällä reppuun, enkä aio ottaa sitä sieltä pois.

 

Okei, minä en puhunut siitä täällä, mutta minulla oli suunnitelma tälle päivälle. Tein sen lauantaina. Se oli aika hieno. Uskalias, mutta hieno. Tarkoitukseni oli ennen ruokatuntia jäädä väijyksiin NN:n takille. NN häipyy luokasta aina viimeisenä, koska ei mene syömään ja kaikki muut katoavat kiireellä. Siinä olisi ollut loistava tilaisuus puhua NN:lle. Mutta ei. Minä en tehnyt sitä.

 

Ruokatunnilla Nan kertoi minulle tuosta unestaan ja me mentiin oppilaskunnan huoneen eteen kytikselle, vaikka NN ei ollutkaan tullut vielä. Nan selitti koko ajan, että ”kyllä sinä pystyt, sanot vain jotain, kyllä sinä pystyt”. Kun näin, että NN ajoi parkkipaikalle ja sanoin siitä Nanille, Nan käski minun katsoa NN:ää, kun hän tulisi sisään. Sanoin, etten pystynyt siihen. En pystynyt siihen, koska tiesin, että minä en ikimaailmassa pystyisi sanomaan NN:lle mitään ja että NN ei ikimaailmassa sanoisi minulle mitään. NN tuli sisään: minä pidin katseeni lattiassa.

 

Neiti EH istui sohvalla NN:n tuolin vieressä. NN istui tietysti tuoliinsa ja jutteli neiti EH:lle. Minä sanoin Nanille, että en voinut edes katsoa sinnepäin. Nan selitti tuskastuneena, että neiti EH ja NN olivat vain kavereita. NN ei vaikuttanut erityisen innostuneelta neiti EH:n kanssa puhumisesta. Minä sanoin sitten, että eihän NN vaikuttanut kauhean innostuneelta puhumaan minunkaan kanssaan, koska ei ikinä hankkiutunut sinne missä minä olin eikä ikinä sanonut minulle mitään. Nan sanoi, että se oli eri asia: NN luultavasti ajatteli, että se olisi liian ilmeistä, eikä kehdannut tehdä mitään. Sanoin Nanille, että hänen teoriansa vuoti pahasti. Sitä sitten seurasi seuraava keskustelu:

 

Amia: *tuijottaa ulos ikkunasta* ”Nyt NN ja neiti EH kuitenkin rupattelee siellä mukavia. Istuu vierekkäin ja pitää toisilleen seuraa.”

Nan: ”Hei, ne on vaan kavereita.”

Amia: ”Mistäs sitä voi tietää?”

Nan: ”Sillä on poikaystävä.”

Amia: ”Toistaiseksi. Ja kohta sillä voi olla uusi poikaystävä.”

Nan: ”Ei, ku ne on vaan kavereita! Kavereita!”

Amia: ”Ja me ei NN:n kanssa olla senkään vertaa.”

*hiljaisuus*

Nan: *murtuneella äänellä* ”Tää on niin epäreilua.”

Amia: *kääntää ensimmäistä kertaa katseensa ikkunasta Naniin* ”Mikä?”

Nan: ”Että jos sulle jää tollanen fiilis viimesenä koulupäivänä. Se on vaan niin epäreilua.”

 

En tiedä, miksi tuokin piti laittaa tuolla lailla ”suorana lainauksena”. En jaksa muotoilla asioita. En kuitenkaan osaisi. En osaisi selittää, miten tyhjältä minusta tuntui. Tuon jälkeen Nan sitten jatkoi sitä, että kunhan vain saisin sanottua NN:lle jotakin, niin hänkin taatusti sanoisi jotain sitten takaisin, koska ei ikimaailmassa päästäisi käsistään mahdollisuutta jutella minun kanssani. Nan toivotti onnea ja taputti minua selkään. En nähnyt häntä enää sen jälkeen.

 

Englannintunnilla tunsin oloni taas niin tyhjäksi. Olin kauhean eksynyt ja jotenkin vähän pihalla kaikesta. Tuntui, että piti sanoa vain jotain edes jollekin. Kohteeksi sattui herra MR. Jotenkin absurdia. Sen sijaan, että olisin sanonut jotain NN:lle, puhuinkin hänen kaverilleen. Hän oli hyväntuulinen ja ystävällinen ja hymyili minulle. En minä mitään hänen kanssaan keskustellut – kysyin vain, voisiko hän laittaa sen englannin YO-vihkoni sinne, minne ne piti kerätä. Hän sanoi pirteään tyyliin: ”Juu.” ja hymyili minulle. Hymyilin takaisin ja kiitin. Tuo oli viimeinen sanani, mitä puhuin lukion viimeisenä koulupäivänä. ”Kiitos.” Voisi sitä kai huonompiakin sanoja olla. Jotenkin outoa, että se oli herra MR:lle, kun en hänelle ole varmaan koskaan oma-aloitteisesti puhunut.

 

Tuon jälkeen oli yhteiskuntaoppia. Olin murtunut. Olin palasina. Tyhjä. Sitten tunnit loppuivat. Päivä loppui. Elämäni viimeinen koulupäivä. Viimeinen yhteinen oppitunti NN:n kanssa. Sitten kävelin vain takilleni. NN lähti omaan suuntaansa ja minä lähdin omaan suuntaani. En sanonut hänelle mitään, eikä hän sanonut minulle mitään.

 

Koko päivän minä tiesin, että niin tulisi käymään. Se sattui jo aamulla niin paljon, se pelkkä ajatus, että minä en pystynyt katsomaan NN:ään koko päivänä. Eli viimeinen koulupäivän aikana vaihdettu katse jäi perjantaille: Minä olin tehnyt sen tuolijutun ja vähän sen jälkeen äidinkielen luokan edessä opettaja tulee ja olen astumaisillani luokkaan, kun katson, että missä kaikki muut äidinkielenryhmäläiset on. Ei ollut äidinkielenryhmäläisiä, mutta NN, joka katsoi minuun sillä uteliaalla tyylillään. Loppu. The End.

 

En halua kirjoittaa, en halua puhua, koska en halua, että kukaan tietää, että mitään ei tapahtunut. Ei mitään. Ei yhtä ainutta sanaa tai kosketusta tai katsetta tai mitään. Välillä on tuntunut, että koko NN-juttu on melkein tärkeämpää muille kuin minulle. Ja kun mitään ei tapahdu... Kun minä en edes yritä... Olen saanut omilla sanoillani kaikki toivomaan, että minun ja NN:n välille tulisi jotain. Ehkä olen saanut herätettyä jossakussa pienen toivon siitä, että ehkä maailma ei voisikaan olla niin läpensä julma paikka joillekin, jos minäkin – Ruma Ankanpoikanen Amia – löytäisin edes palasen onnea.

 

Mutta ei. Varmaan pitäisi olla kyllä jo tottunut. Kun vihdoin odottaa, että ehkä minullekin sattuisi jotain hyvää, ehkä minäkin, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, vihdoinkin voisin löytää jonkun, jonka kanssa olla epä-yksin, mutta vapaa... Ei sellaista koskaan tapahdu. Mitä sitä turhaan rikkoa hyvää surkeuksien sarjaa? Mitä väliä maailmalle olisi sillä, että yksi mitätön tyttö kerää itselleen vain ne kaikki ikävät asiat?

 

Ei pitäisi kai kirjoittaa tätäkään. Ei leikkiä marttyyriä. Ottaa vain itseään niskasta kiinni ja tehdä jotain. Ottaa kaikki vastaan pystypäin ja jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta. Kyllä minä tiedän, mitä minulta odotetaan ja vaaditaan ja mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minun pitäisi olla. Vähän niin kuin urheilusuorituksissakin: kyllä ihmiset tietävät, mikä on tavoite, he tietävät, että siihen on pyrittävä. Kaikki eivät yllä kuitenkaan huippusuorituksiin. Eivät edes keskinkertaisiin. Jossain vaiheessa vain kunto pettää ja väsyy.

 

Sama tässä tilanteessa. Tiedän, mikä on tavoite. Tiedän, että siihen pitäisi pyrkiä ja päästäkin ollakseen kunnollinen ihminen. Minä en vain jaksa.