Hitto. Nightwishin tyypit onkin paljon ovelampia mitä minä uskoinkaan. Joo, hankin sen uuden tupla-CD:n. Hemmetti! Siis instrumentaaliversio, hieno idea, etenkin, kun nyt on laulajaa vaihdettu ja monilla on tuntunut olevan vaikeuksia tuntea sitä musiikkia yhtä omakseen kuin Tarja Turusen laulamana. Siis miten hävyttömän ovelaa. Se on ajatuksena todella törkeän hieno ja jalo, mutta käytännössä minun mielestäni jotenkin v-mäinen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tai siis, minä tykkään kauheasti musiikista, jossa ei ole mitään vokalistia, mutta biisin rakenne särkyy, jos kirjoitetaan ensin biisi vokalistilla ja sitten siitä tehdään "instrumentaaliversio" vain ottamalla laulaja pois. Ei ei ei. Se ei toimi niin yhtään, kun ne lauluosiot ovat sitä samaa jumputusta, eikä melodiaa ole ollenkaan, koska se olisi sillä laulajalla. Hemmetti, siinä vaiheessa minustakin tuntui, että oli laulaja miten vääränlainen tahansa, niin on sekin parempi, kuin pelkkää samaa taustasoittoa ilman mitään melodiaa.

 

Ei sillä. Poet and the Pendulum on käsittämättömän siisti ilman laulajaakin (ja oikeastaan vielä parempi laulajalla, hmph). Hyvin leffamusiikkimainen. Olen vain entistä häikäistyneempi Tuomas Holopaisen kyvyistä. En tiedä, miten hän on sen säveltänyt ja miten kauan se on vienyt, mutta oikeanlaisen laulajan kanssa se olisi todennäköisesti yksi parhaimmista biiseistä, minkä olen ikinä kuullut, mukaan lukien siis kaikki Soundtrack-musiikkikin. Oikeasti, vau, olen ihan mykistynyt.

 

Ainoa, mikä hieman ärsyttää Nightwishin musiikissa, on se jonkinasteinen naisten esineellistäminen. Eikä siinä musiikissa tietenkään varsinaisesti, mutta lyriikoissa ja niissä levyjen kansilehtisissä. Ne kansilehtiset etenkin ärsyttää. Niissä sisäkuvituksissa on aina vähintään yksi (yleensä suhteellisen vähäpukeinen) itseään tykö tuova nainen. Melkein tekee sitten mieli paiskata levyn kannet lattialle ja kysyä, että missä hitossa ne vähäpukeiset miehet on?! Hmph.

 

Niissä lyriikoissakin, vaikka bändillä onkin naislaulaja, yleensä ne lyriikat on aika lailla miehen näkökulmasta esitettyjä. Jos nainen mainitaan, niin yleensä tämä on vain joku, jota himoitaan tai sitten vaihtoehtoisesti tuo edellinen yhdistettynä siihen, että kyseessä on kaverin nainen. Ja siis periaatteessa biisien, joiden lyriikoissa se juoni kiteytyy sen ympärille, että herra x oli hyvän kaverinsa herra y:n naisen kanssa, osuus on aika suuri verrattuna biiseihin näin yleensä.

 

Kun netti oli rikki silloin pari viikkoa sitten, mutta kone toimi vielä, minä kulutin aikaani analysoimalla Nightwishin biisien lyriikoita. Vähän niin kuin olisi tehnyt runoanalyysejä. Ensiksi piti suomentaa ne lyriikat sanasta sanaan ja sitten miettiä, että mitäköhän niillä tarkoitetaan ja onko suomentanut itse oikein. Hyvin tyypillisiä osa-alueita. Yleisimmät aiheet ovat kaiketi kuolema, pettäminen (molemmat pettämiset), himo ja suru. Sanoisinko, että kun minä en kuunnellut vielä mitään metallia, niin minulla oli selkeitä stereotypioita ja täytyy sanoa, että eivät ne kovin paljon vikaan menneet. Metalli on aika mies-musiikkia. Miesten tekemää musiikkia miehille, jota naiset kuuntelevat musiikin takia (eivät lyriikoiden).

 

Minä olen viime aikoina miettinyt taas paljon sitä, millainen minä olen. Kerran eräässä keskustelussa keskustelun toinen osapuoli sanoi, että haluaa elää rauhallista elämää, mennä naimisiin, perustaa perheen ja sitä rataa. Tuo tuntuu olevan kauhean monen tulevaisuuden haave tai suunnitelma. Mutta minä en halua tuota. Tuo on oikeastaan jotakuinkin asia, jota haluan kaikkein vähiten koko maailmassa.

 

Miten se määritellään, millainen joku on? Minä en tiedä. Minä tunnen olevani monia asioita, mutta olenko minä sitä sitten muiden mielestä? Ja olenko minä sitä, mitä tunnen olevani, sitä mitä muiden mielestä olen, vai onko se jotain näistä molemmista riippumatonta?

 

Minä selitin pari päivää sitten siitä, miten NN on ylpeä tyyppi. En maininnut sitä silloin, mutta minäkin olen ajoittain ehkä keskimääräistä ylpeämpi. Okei, minun ylpeyteni joustaa jonkin verran enemmän kuin esimerkiksi NN:n ylpeys, mutta ei sekään silti ihan loputtomiin veny. Ja ylpeys yhdistettynä itsepäisyyteen... No, se ei ole ainakaan mitenkään kauheasti helpottanut minun elämääni, ei ainakaan kotona, missä minun tehtäväni olisi olla kiltti ja nöyrä ja tottelevainen tyttö. Minä en tykkää säännöistä ja siitä, että minulle sanotaan "sinun on pakko tehdä näin!". Ei minulla ole mitään halua toimia aina kaikissa mahdollisissa tilanteissa sääntöjä vastaan, mutta joskus joku tekijä saa minut ärsyyntymään niin, että minua ei huvita totella yhtään hiukkaa.

 

Hyvä esimerkki tästä on yksi sijainen, joka meillä oli ykkösellä lukiossa. Hänen asenteensa oli minun mielestäni alusta asti jotenkin epämiellyttävä ja ylimielinen. Hän ilmoitti heti aluksi, ettei aio seurata suunnitelmaa. Ja sitten kun me sanoimme, että voisimme suomentaa yhden kappaleen pareittain (koska hän oli sanonut, että mennään se yhdessä koko luokan kanssa), niin hän naurahti vain ja sanoi, että emme me taida olla tarpeeksi hyviä. Selkeä Pimento.

 

Minä en tykännyt hänestä yhtään, joten kun hän käski ottaa kirjat esiin (5 minuuttia ennen tunnin loppumista), minä en ottanut. Sitten hän käveli minun luokseni ja kysyi, olinko jo tehnyt annetut tehtävät. Kun vastasin tyynesti, että en, hän kaivoi minun kirjani repusta, avasi sen oikealta kohdalta ja läjäytti eteeni ja käski minun tehdä sen tehtävän. Sitten minä katselin, miten hän käveli takaisin opettajanpöydän luo ja istui. Minä en ollut koskenutkaan kirjaani, ja hän katsoi minua sitten sillä lailla käskevästi. Katsoi takaisin niin kauan kuin oli sopivaa ja vielä hetken päälle. Sitten kaivoin penaalin repustani (mahdollisimman hitaasti ja teatraalisesti) ja läjäytin sen siihen kirjan päälle. Ja sitten tunti loppui.

 

Jatkoin samalla mallilla jatkossakin. En tehnyt kertaakaan läksyjäni enkä mitään tehtäviä. Minä käytin kaiken siihen aineen opiskeluun varatun energian protestoimiseen mahdollisimman räikeästi, mutta kuitenkin niin, että siitä ei voisi antaa mitään rangaistuksia tai käskeä puhutteluun. Myöhästelin tunneiltakin. Aina vain pari minuuttia, mutta se pääidea oli se, että myöhästyin. Kukaan muukaan ei pitänyt hänestä. Kerran neiti MM tuskastui siihen opettajaan, kun opettaja valitti meille, että meidän luokkamme oppi kauhean huonosti, ja että meidän pitäisi muuttaa asennettamme ja opiskella ahkerammin. Siihen neiti MM täräytti, että yleisesti ottaen, jos on huono opettaja, oppilaatkaan eivät opi. Kaikki olivat ihan hiljaa, mutta minä repesin ihan totaalisesti ja kaiken lisäksi vielä ääneen.

 

Minä en ole aina kiltti, vaikka nykyisin kauhean monella tuntuu olevan sellainen käsitys. Minun ei ole tarvinnut pitkään aikaan protestoida, koska olen ollut ihan tyytyväinen opettajiin ja opetusmenetelmiin. Okei, pariin kertaan on ärsyttänyt jokin tai olen jättänyt jotain tekemättä, mutta en mitään tuollaista jatkuvaa protestointia ole pitänyt yllä.

 

Paitsi että olen hitusen ylpeä ja itsepäinen, niin tunnen olevani myös sisimmältäni kauhean rauhaton ja sellainen... kahlitsemattomampi. Kesyttömämpi. Sitä on vähän hankala selittää. Minä en usko, että minun olisi mahdollista elää säännöllistä ja joka päivä samanlaisena toistuvaa elämää. Mennä naimisiin ja hankkia lapsia... Ei todellakaan. Ne rajoittaisivat minua kauheasti. Minä en halua olla rajoitettu, minä haluan olla kokonaan vapaa.

 

Ajattelin nuorempana, että ehkä minäkin sitten, kunhan tulen vähän vanhemmaksi ja täysikäiseksi, rauhoitun hieman ja alan sopia myös vähän tähän yhteiskuntaan ja tulevaisuuteen, joka on tuntunut niin kauhean kauan sellaiselta, johon minä en kuulu. Vähän niin kuin yrittäisi tunkea neliönmuotoista palikkaa pyöreästä reiästä. Kaikki odotukset, mitä tunnen, että minuun kohdistuu... Ne ovat jotain, joita minä en tunne, että osaisin täyttää. Tai ehkä osaisin, mutta en halua. En halua mitään tavisammattia, jota teen elämäni loppuun asti.

 

Mitä tulee muihin ihmisiin... Minä olen ollut aina hyvin itsenäinen. Sen jälkeen kun Merryn kanssa meni välit poikki, olen ollut vielä itsenäisempi. Hakeudun yksikseni ja pidän ihmiset tarpeeksi kaukana. Enkä vain vieraita ihmisiä, vaan ne kaikki läheisimmätkin. Joskus sitten, kun minusta tuntuu, että joku yrittää liian lähelle, yrittää melkein kuin saada minusta jonkinlaisen otteen, minulle tulee kauhea tarve vetää etäisyyttä tähän henkilöön. Melkein kuin yrittäisi konkreettisesti ottaa minusta käsillään kiinni ja minä sitten hokisin "päästä irti, päästä irti, päästä irti!"

 

Minä en tiedä miksi. Ehkä se sitten on vieläkin sitä, että Merryn ja Thesin jälkeen en osaa enää luottaa ihmisiin kunnolla. Ja koska en osaa luottaa, haluan pitää heidät niin kaukana, että minun ei tarvitse. Voin luottaa ihmisiin sillä lailla pintapuolisesti joissain asioissa. Voin luottaa, että he eivät hauku minua. Voin luottaa, että he eivät vihaa minua. Mutta minä en luota kehenkään täysin. En edes Naniin. Nanissa voi luottaa siihen, että hän on Nan. Mutta en luotaluota yhtään kehenkään. Minä en erityisemmin edes kaipaa sellaista ihmistä, johon voisin luottaa, näin on ihan hyvä. Ja toisaalta kaipaan.

 

NN on kaikin puolin selkeä poikkeus ihmisten joukossa. Ennen kuin minä tapasin hänet, ajattelin, että koko maailmassa ei ole yhtään ihmistä, joka muistuttaisi minua kovinkaan paljon. NN muistuttaa minua kuitenkin aivan käsittämättömän paljon. Paitsi että se saa minut tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi, se saa minut myös tuntemaan, että minä en ole vääränlainen. Tiedättehän? Että jos on vain joku toinenkin, joka on samanlainen, niin sitten ei ole (ainakaan niin selkeästi) vääränlainen.

 

 

Sekava kirjoitus taatusti. En minä tiedä edes mitä hain takaa sillä, ajatus jotenkin muuttui koko ajan, enkä minä saanut siitä kunnolla kiinni. Minä tunnen itseni kuitenkin käsittämättömän yksinäiseksi tänään. Liian erilaiseksi. Sellaiseksi, joka ei sovi minnekään. Olen oikeastaan pitkästä aikaa taas melkein kunnolla angst.

 

Huomenna menen Nanin kanssa kuuntelemaan ja katselemaan pianokonserttia. Joku huippupianisti kuulemma soittaa ja soitonopettajani, joka on myös Nanin soitonopettaja, unohti Nanin sanojen mukaan sanoa siitä minulle ja sitten Nan soitti minulle tänään ja kysyi, kiinnostaisiko minua tulla sinne. Hetken arvelutti, mutta suostuin sitten lopulta. Minun on kauhean vaikea sanoa Nanille ei. Enkä olisi edes halunnut sanoa, koska minua ehdottomasti kiinnostaa kuunnella jotain huippupianistia, mutta... Jos se opettaja olisi sanonut sen minulle, niin sitten minua ei epäilyttäisi yhtään. Mutta jos onkin sattunut joku sekaannus ja Nan on vain luullut, että minutkin piti kutsua, mutta sitten kun tulen sinne, kaikki ihmettelevätkin, että mitä minä siellä teen. Että kuvittelenko minä muka olevani niin hyvä soittamaan pianoa, että minulla on mitään asiaa tulla kuuntelemaan jotain huippupianistia. Se vähän ahdistaa.

 

Kyllä, ei epäilystäkään, olen tänään angst. *huokaus*