Olen tänään taas viettänyt pari tuntia miettien sitä, missä minä olen ja mitä teen vuoden kuluttua. Olen selaillut Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen sivuja ja lukenut kuvauksia eri tiedekunnista. Koska aloitan jo viimeistä vuottani lukiossa, minusta on jo jonkin aikaa tuntunut, että minun on pakko valita edes joku alustavanalustava vaihtoehto ja se on ollut lääketiede. Kuitenkin kun luin lääketieteen opinnoista, minua alkoi vain inhottaa ja mieleeni nousi ajatus, joka sanoi "tätä minä en ainakaan halua!" Siitä tuli sitten kauhean ahdistunut olo.

Minulla on myös jotenkin pakkomielle Tampereesta. Se on oikeastaan vähän tyhmää, että olen valmis rajaamaan pois hyviäkin vaihtoehtoja opiskelulleni vain siksi, että haluan Tampereelle. Aloitin ajat sitten tarinaa (joka jäi kylläkin hyvin alkuvaiheeseen, kuten suurin osa kaikista tarinoistani), jossa päähenkilö oli ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija. Minä kirjoitin koko jutusta vain ensimmäisen luvun ja se oli minun mielestäni siihen astisista aluistani yksi parhaimmista.

Se kirjoitus vioittui jotenkin yhdessä vaiheessa, kun kone päätti sanoa sopimuksensa irti ja 95% kaikista koneella olluista tallennuksista katosi lopullisesti bittiavaruuteen (tietysti minulla oli tallennettuna tarinoitani myös CD:lle varmuuskopioksi, mutta kuka nyt jaksaisi päivittää sitä koko ajan?), mutta jotenkin ihmeellisesti se kirjoitus kuului siihen 5%:iin, joka ei kadonnut, vaan pelkästään vioittui luku- ja korjauskelvottomaksi. Kuitenkin löysin tämän kirjoituksen ja luin sen keväällä. Se oli vanhalla tietokoneella, joka on nykyisin mökillä, ja se on säilynyt siellä. Se on kirjoitettu 2003 ja silloin minä ensimmäistä kertaa elämässäni yritin samaistua yliopisto-opiskelijaan.

Siinä yhdessä luvussa, jonka sain aikaan, kuvataan päähenkilön opiskelija-asuntoa. Minä en muista lainkaan, mikä oli päähenkilön nimi tai mitä hän opiskeli tai mikä hänestä oli tarkoitus tulla. En muista edes sitä, että mikä oli alkuperäinen suunnitelmani juonen suhteen. Muistan vain sen yhden kuvauksen pätkän, josta olin niin kauhean ylpeä silloin.

Tarinassa oli syksy ja päähenkilö oli juuri muuttanut opiskelija-asuntoonsa. Se oli yksiö (vaikkakaan en ollut silloin ihan täydellisen perillä siitä, mitä yksiö tarkoitti, joten se oli periaatteessa minulle vain asunto, jossa oli yksi huone, vessa ja pieni keittokomero (äitini oli aina puhunut, miten hänellä oli opiskelemassa pikkuinen keittokomero)) ja se oli täynnä pahvilaatikoita, joita päähenkilö ei ollut viitsinyt purkaa. Oli ilta ja aurinko oli laskemassa. Se loi (kliseemäisen) dramaattisesti viimeisiä säteitään juuri päähenkilön asunnon ikkunasta. Päähenkilö asui kerrostalossa, kolmannessa kerroksessa suunnilleen yhden kolmasosan paikkeilla vasemmalta katsottuna. Ja tietysti minun piti kuvailla vähän sitä kaupunkiakin, joka näkyi, kun aurinko oli laskemassa korkeiden rakennusten taakse, niin koska halusin tarinasta mahdollisimman realistisen, halusin päättää, mikä kaupunki se oli.

Siihen aikaan minä en vielä kovin kauheasti hermoillut yliopistoista. Ajattelin vain, että vielä on peruskouluakin jäljellä ja sen jälkeen lukiota kolme vuotta. Kyllähän siinä ajassa ehtii miettiä vaikka miten monta hyvää opiskeluvaihtoehtoa. Silloin minulle oli selkeänä vain kolme yliopistoa: Helsingin, Turun ja Tampereen yliopistot. Minä en pitänyt ajatuksesta, että tarina sijoittuisi Helsinkiin. Helsinki oli liian iso ja minun mielestäni samalla liian tavallinen. Turku oli toinen vaihtoehto, mutta päädyin kuitenkin siihen, että yliopisto sijaitsi Tampereella. En muista edes miksi.

Minä olin silloin vielä Merryn paras kaveri, joten yksinäisyys ei ollut minulle niin tuttua kuin se on nyt. Kuitenkin, vaikka Merryn kaltainen hahmo esiintyi heti ensimmäisessä luvussa (puheviestinä vastaajassa (Merryn kaltainen hahmo, päähenkilön paras ystävä, asui Oulussa yhdessä poikaystävänsä ja kissansa kanssa)), päähenkilö asui yksin. Hän ei tiennyt kaupungista ketään, eikä oikeastaan edes välittänyt siitä.

Päähenkilö oli asunut asunnossaan jo parisen viikkoa, mutta koska saatoin nähdä päähenkilön asunnon niin selkeästi, halusin, että hän ei siitäkään huolimatta olisi vielä purkanut tavaroitaan laatikoista. Asunto oli laatikkoja lukuunottamatta melkein tyhjä. Melkein. Siellä oli puhelin, ei kännykkä, vaan oikea puhelin, jossa oli vastaaja. Se lojui lattialla heti ovesta vasemmalle. Sitten oli sänky. Petaamaton. Yksinkertainen. Sitten oli mikro keittokomerossa. Ja sitten oli piano.

Tarina alkoi kuvauksella siitä asunnosta ja kun kuvausta oli tarpeeksi, päähenkilö tuli kotiin. Hän huomasi viestin vastaajassa ja laittoi sen kuulumaan samalla kun meni lämmittämään jotain mikrossa. Se oli siltä Merry-hahmolta, joka oli jättänyt pitkän ja iloisen viestin siitä, mitä hän oli tehnyt poikaystävänsä kanssa muutamana kuluneena päivänä. Hän pyysi päähenkilöä lisäksi soittamaan, koska ei ollut kuullut tästä mitään. Päähenkilö ei soittanut, eikä hänen ajatuksiaan kuvailtu lainkaan, kirjoitin vain, miten hän nosti puhelimen vastaajineen lattialta, poisti viestin ilmeenkään värähtämättä ja asetti puhelimen takaisin lattialle.

Sitten päähenkilö meni soittamaan pianolla. En muista tarkkaan, mitä hän soitti, mutta tiedän, että se kappale oli joko Chopinin etydi op. 10-3 "Chanson De L'adieu" tai Chopinin Nocturne op. 9-2. Ne ovat molemmat opetuskappaleina minun pianossani ja minun mielestäni ne olivat molemmat ihanan nättejä. Opin jopa soittamaan jotenkuten tuon Chopinin etydin, kun harjoittelin sitä monta kuukautta joka päivä monta tuntia sillä opetuksella (olin vanhassa soittotuntipaikassa, niin en ottanut paineita varsinaisista läksykappaleistani). En kyllä luultavasti enää osaisi, enkä käsitä, miten olen voinut osata sen silloinkaan. Mutta kuitenkin, päähenkilö soitti niitä kappaleita. Hän ei puhunut koko luvun aikana mitään, eikä hänen ajatuksiaan paljastettu.

Minusta tuntui kuitenkin, että se päähenkilö oli kauhean surullinen. On surullisempiakin biisejä, kuin nuo Chopinin kappaleet, itse asiassa molemmat taitavat olla vielä sävellajiltaan duurissa, mutta niissä oli minun mielestäni jonkinlaista haikeutta.

En tiedä, miksi minun piti selittää kauheasti tuosta ikivanhasta kirjoituksen pätkästäni. Kuitenkin kun ajattelen nyt, mihin yliopistoon haluaisin, on ensimmäinen ajatus, että Tampereelle. Muistan, kun kirjoitin tuota alkua, minä pystyin näkemään sen kaiken, minä pystyin kuvittelemaan täsmällisesti, miltä se kaikki näytti. Sain kirjoitettua sen ensimmäisen luvun lisäksi vähän toisen luvun alkua, jossa päähenkilö lähti aamulla ulos. Minä kuvailin siihen sen tuoksun, miltä aamulla tuoksuu. Sen hieman kostean ja sumuisen, kun on liian aikaista, että kovin moni olisi vielä hereillä.

Se on typerää, se on aivan käsittämättömän typerää nojata johonkin tuollaiseen, jonka olen itse keksinyt aivan omasta päästäni, mutta jotenkin Tampere tuntuu silti jotenkin kummallisella tavalla tutummalta kuin muut paikat. No, olenhan saanut sentään jotenkin ihmeen tavalla ängettyä varavaihtoehdoksi Jyväskylän, mutta en minä sinne oikeasti halua. En ole käynyt Jyväskylässä liian usein (ainakaan viimeaikoina ja lapsena kaiken näkee niin eri tavoin), mutta minulla on siitä suunnilleen samanlainen mielikuva kuin Vaasasta. Vaasa tuntuu minulle jotenkin kuolevalta kaupungilta. Sellaiselta, että se on joskus ollut paljon isompi ja arvostetumpi, mutta että jotain on tapahtunut, eikä se vedä ihmisiä enää niin paljon ja se on hieman rapistunut ja kuolemassa.

En tiedä, miten Tampereella on ja onko se kuolemassa ja rapistumassa, mutta minulla on siitä paljon positiivisempi kuva. En olisi ikinä osannut kuitenkaan kuvitella, että olen yksin yliopistovalinnan edessä. Tai siis tietysti joutuisin valitsemaan sen yksin, mutta ajattelin aina, että minulla olisi joku ikätoveri, joka olisi samassa tilanteessa. Mutta ketään ei ole. Nan jää tänne. Minulla ei ole ketään ikäisiäni kavereita, joille voisin puhua tästä ja joille asia olisi yhtä ajankohtainen ja hermostuttava kuin minullekin. Tuntuu ihan siltä, kuin minut olisi sysätty ainoana ihmisenä koko maailmassa tämän yliopisto-ongelman eteen.

Ja kun tänään mietin sitä, mitä opiskelisin, minua alkoi ahdistaa. Minulla ei ole pienintäkään aavistusta. On tietysti niitä teoreettisia vaihtoehtoja, mutta kun luen niiden kuvauksia, mieleni vain jankuttaa "en minä tätä ainakaan halua" tai vaihtoehtoisesti "tämä olisi okei, mutta se ei ole järkevä eikä luotettava vaihtoehto" tai "olenko opiskellut pitkää matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa vain siksi, että valitsisin jonkun yliopistoaineen, jossa niitä ei tippaakaan tarvita?" tai "jos olisin opiskellut sittenkin tuota ainetta, voisin melkein hakea tuonne, mutta kun en ole..."

Se on kamalaa. Yksin oleminen ei ole minulle mikään kammottava mörkö. Lukiossa se oli vain ihan vapauttavaa välillä, koska minä matkasin melko selkeästi pisteestä A pisteeseen B. Mutta nyt sitten kaikki, mikä on tähän asti ollut okei, tuntuu yhtäkkiä kauhealta hirviöltä, joka vaanii minua jokaisen nurkan takana. Otetaan taas vertauksella, muuten en luultavasti saa selitettyä tuntemuksiani kovin selkeästi.

Oletetaan, että on ilta ja on jossain synkässä metsässä. Mukana ei ole valoa ja metsässä on vaarallisia otuksia. Se olisi kaikissa tapauksissa kauheaa, mutta ajatellaan, että olisi kaksi eri tapausta. Toisessa tapauksessa tavoitteena olisi löytää metsästä tietty asia ja tietäisi tarkkaan, missä se on. Sitten kun sen tietyn asian on löytänyt, pääsee pois metsästä. Ongelmana olisi vain se, miten selviäisi hirviöistä matkan varrella ilman että ne onnistuisivat satuttamaan kovin kauheasti. Se olisi pelottavaa. Siinä tulisi helposti ihan hysteeriseksi, kun yrittäisi juosta mahdollisimman nopeasti sen esineen luokse ja samalla väistellä hirviöitä parhaan kykynsä mukaan.

Mutta toinen vaihtoehto olisi vielä kamalampi. Ajatellaan, että tavoite on sama kuin ensimmäisessä tapauksessa: metsästä pitää löytää tietty esine ja silloin sieltä pääsisi pois. Ja hirviöt ovat edelleen mukana kuvioissa tietysti. Tässä tapauksessa ei tietäisi, missä se etsittävä asia on, eikä edes sitä, mikä se on. Alussa ei tietäisi lainkaan, minne päin pitäisi lähteä. Kaikkialla näyttäisi samalta ja joka paikassa voisi olla pelottavia hirviöitä. Ja kun ei edes tietäisi, mitä etsii, niin se olisi melkein kuin painajaista. Olisi loukussa ja tietäisi, että ainoa ratkaisu olisi löytää jotain, mitä ei tiedä paikasta, jota ei tiedä. Ei tietäisi yhtään, miten kauan etsiminen kestäisi, mutta että mitä enemmän aikaa siihen kuluisi, sitä useampi hirviö vainuaisi ja alkaisi seurata.

Minusta tuntuu vähän niin kuin tuossa jälkimmäisessä tapauksessa. Minä en pysty muuten kuin tuollaisella hämärällä vertauksella kuvaamaan sitä, miten kauhean ahdistavalta tämä tilanne minusta tuntuu. Minä etsin jotain, mutta en tiedä mitä se on tai mistä sen löytää. Jos löydänkin jotain, tarkastelen sitä epäillen ja mietin "onko tämä se?", mutta en voi saada ikinä varmuutta siitä. Ei ole ketään, joka voisi auttaa etsimisessä, eikä edes olla seuranani, kun etsin. Näen vain, miten muut kävelevät hieman pelokkaina, mutta silti määrätietoisina oman esineensä luo ja katoavat siitä metsästä. Mutta minä vain juoksen ympäriinsä ja näen koko ajan vain vähemmän ja vähemmän ihmisiä, koska kaikki muut ovat jo löytäneet esineensä ja päässeet pois.

Minä tunnen oloni kaikin puolin ihan eksyneeksi ja nyt se ahdistaa taas entistä enemmän. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, mutta ei myöskään paikkaa minne jäädä. Ei ole ketään, jolta voisi kysyä tietä tai joka voisi kulkea minun kanssani.

Nyt oloni on hyvin angst, ahdistunut ja pelästynyt. Miten minä voin muka ikinä selvitä tästä?