Ihmeiden aika ei ole välttämättä sittenkään ohi. Minusta tuntuu, että minä alan oikeastioikeasti päästä eroon kaikkein pahimmasta angstista. Ei kyllä varmaan eilisen jälkeen uskoisi, mutta kyllä se silti niin taitaa olla. Tänään oli aamulla aika ahdistunut ja angst olo, mutta se parani päivän myötä. Päivän lopulla tunsin oloni jo melkein normaaliksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se on kumma, miten negatiiviset angst-tunteet onnistuvat pitämään minua huonommin otteessa kuin aikaisemmin. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että hyvää tapahtuu hyville ja positiivisille ihmisille, huonoa huonommille ja negatiivisille ihmisille. Vähän niin kuin rahakin keskittyy oikeastaan niin, että rikkaat tienaavat eniten ja köyhät vähiten. Tai sillä lailla.

 

Ja koska minä olen koko koulun alun ollut entistä energisempi ja aktiivisempi muiden ihmisten suhteen, se on vaikuttanut myös muiden suhtautumiseen minuun. Ja vaikka minä tänään alkupäivästä olinkin melko passiivinen enkä reagoinut muihin ihmisiin, pelkästään se ei riittänyt heidän käytöstään palaamaan siksi, mitä se oli, kun olin melkein joka päivä enemmän tai vähemmän angst. Ensimmäinen positiivisen hätkähdyksen aiheutti neiti PM, joka kysyi minulta kesken fysiikantunnin, voisiko hän vilkaista kirjaani (hän miettii, jättäisikö kurssin pois vai suorittaisiko itsenäisesti, koska se menee päällekkäin maantiedon kanssa). Tosi huikeaa joo, mutta se oli silti jotain, mitä minä kaipasin: oikeaa todistetta siitä, että olin yhä olemassa edes jollekin ei niin läheiselle ihmiselle.

 

Tuon fysiikantunnin jälkeen menin sitten palauttamaan lainassa olleet maantiedonkirjat opettajalle ja kysyin samalla kirjoituksistani. Pitääpäs tarkistaa se, minkä minä arvion pistemääräkseni... 30 plusmiinus 5. Okei, ei osunut ainakaan opettajan arvostelun kanssa täsmälleen samaan; hänen mukaansa minä sain 29 pistettä. Aika hyvin kuitenkin arvioitu, hmm?

 

Eli suomeksi tuo pistemäärä tarkoittaa sitä, että E:nä lähtee. Jos nousee neljä pistettä YTL:ssä (mitä ei kylläkään tule tapahtumaan (harmi)), niin sitten se olisi L, mutta jos se laskee kolme pistettä (mikä voisi olla hermostuttavan mahdollistakin), niin sitten se olisi M. Mutta nyt yritän kuitenkin pitää toivoa yllä siitä, että se tulee takaisinkin E:nä. Täytyy sanoa, että törkeän suuri huojennus, että se edes lähtee sinä. Huh huh.

 

Kiva sitten, kun tulin sieltä opettajan puheilta takaisin alakertaan, niin siinä alakäytävän oven edessä oli rypäs ykkösluokkalaisia. Näiden ykkösten joukossa oli myös NN:n pikkuveli Mitch ja tietysti hän oli se, joka seisoi suoraan oven edessä. Yleensä ihmiset väistävät jonkun tullessa ja on älyttömän harvinaista että niin ei käy.

 

No, eipä NN:n pikkuveli sitten kuitenkaan väistänyt, joten koska minua ärsytti vieläkin se, että jotkut käyttäytyivät kuin en olisi olemassa lainkaan, niin minä tyynesti avasin ovea niin paljon, että se kolahti Mitchin olkapäähän. Tajusi sentään sitten väistää. Hänen kaverinsa repesivät nauramaan, mutta minä en ole lainkaan varma, nauroiko ne minulle vai Mitchille. No, varmaan voin ainakin pitää melko selkeänä sitä, millaisen kuvan Mitch on minusta saanut: paljon yksin oleva, mutta hiton itsetietoinen tyyppi.

 

Heh, jotenkin koomista, että Mitch joutui ongelmiin myös isoveljensä kanssa tänään käytävällä. NN ja Mitch kävelivät samaa käytävää eri suuntiin ja joutuivat sellaiseen kapeaan kohtaan, josta vain yksi mahtui kerralla. En sitten tiedä, onko se jokin ihanteellista veljesrakkautta kuvaava juttu, mutta he kehittivät fyysisen tappelun siitä, kumpi saa kävellä siitä ensin. Eh, joku poikien juttu ihan selkeästi... Voin nyt sitten ylpeänä (?) sanoa, että NN voitti ja sai kulkea ensin. Ihmiskunnan riemuvoitto.

 

Mutta minä olen taas vertaillut näitä veljeksiä. Olen pikkuhiljaa sittenkin kallistumassa siihen, mitä Nan sanoi tämän lukuvuoden ensimmäisinä viikkoina heistä: Mitch on isompi kuin NN; sekä hieman pitempi että myös tukevampi. Ei Mitchkään mikään tukevatukeva ole, mutta sellainen... Ei niin ruipelo mitä NN. On kuitenkin jotenkin siistiä huomata, että NN on heistä se, joka saa tahtonsa läpi (siis aina, mitä olen heitä silmäillyt). Minun mielestäni olisi ainakin aika epähienoa, jos näkisin, miten NN häviää tahdonvoimassa pikkuveljelleen. Tai yhtä lailla kenellekään muullekaan.

 

Mutta nyt olen sitten taas pohtinut sitä, mitä hän voisi ajatella minusta. Olen sitten tullut johtopäätökseen, että hän käytöksensä perusteella joko kuuluu niihin ihmisiin, jotka negatiiviseen sävyyn käyttäytyvät kuin en olisi olemassa, tai sitten hän pitää minusta ainakin vähän. Hän rikkoo minun sen säteeltään metrin pituisen suojaympyräni rajoja jatkuvasti – myös silloin, kun hänellä olisi aivan täydellinen mahdollisuus olla tekemättä niin.

 

Se on oikeastaan aika hämmentävää, ja koska minä en tiedä, mitä ajatella siitä, en tiedä lainkaan, miten suhtautua siihen. Tai siis, yleensä jos ihmiset tunkeutuvat sille suojaympyrälleni, heillä on siihen hyvä syy, joka liittyy 99,99% tapauksista siihen, että tilaa ei ole tarpeeksi. Eli siitä ja omasta mukavuudestani johtuen teen yleensä niin, että otan askeleen kauemmaksi tästä rajarikkojasta, jos se on vain mitenkään mahdollista. Mutta jos tämän suojaympyrälleni tunkeutujan tarkoitus onkin nimenomaan päästä lähelle minua, niin siinä tapauksessa se kauemmas siirtyminen ei olisi niin kauhean kohteliasta. Ja mistä hitosta minä tiedän, mistä täsmällisestä syystä joku tunkee minun suojaympyrälleni! Joten, olen päätynyt kompromissiin: otan vain puoliaskelta kauemmas, kun tilaa olisi muuallakin. Eikö hyvä kompromissi?

 

Tänään neiti M myös teki sen normaalin ”Amia, tuu tekeen meidän kanssa tätä ryhmäjuttua” -eleen, kun uskonnonopettaja käski meidän jakautua ryhmiin. Se oli käsittämättömän huojentavaa, mutta olin silti tavallista hiljempaa. Ilmeisesti se on nyt niin, että minä, neiti M, neiti R ja herra Aksu muodostamme uskonnontuntien ryhmän. Minä en ole lainkaan varma, tykkäänkö herra Aksusta. Hän on NN:n kaveri, joten siinä mielessä ihan okei, mutta minä en ole koskaan ollut erityisen ihastunut NN:n jengiläisiin. Ja herra Aksu on se, jota NN nimittelee joskus muksuksi, koska tämä on vuotta nuorempi kuin me muut.

 

Niin joo, ja eilen en maininnut, että NN on kanssani samalla äidinkielen kurssilla. Erittäin positiivista, etenkin, koska hän istuu minusta heti etuvasemmalla. Minä olen ihan oikeassa reunassa ja suhteellisen edessä, joten pakkohan minun on katsoa etuvasemmalle, jotta näkisin opettajan, eikö vain? Saan sitten tarkkailla häntä epätavallisen läheltä ja muistaa taas, miten olen hänelle törkeän kateellinen siitä, että hän osaa piirtää niin käsittämättömän mahtavasti. Hitto.

 

Äidinkielentuntien huomio nro. 1: NN:llä on ehkä yhdet kauneimmista käsistä, joita olen ikinä nähnyt. Miinus kynnet tietysti. Tai siis ainakin se, mitä niistä kynsistä on jäljellä pureskelemisen jälkeen, yh! Mutta hänen sormensa ovat hyvin suorat ja suhteellisen ohuet. Melkein tekisi mieleni väittää, että hän on soittanut joskus jotain instrumenttia, kun hän näkyy käyttävän sormiaan välillä ihan käsittämättömän näppärästi, mutta en sitten tiedä. Hyvin kauniit kädet kuitenkin.

 

Mitäs vielä piti... Niin joo, huomenna pitää raahata itsensä kouluun yhteiskuntaopin kokeeseen, kun on se lauantaikoulupäivä, jolloin kirjoituksissa olleet abit saavat mennä suorittamaan ne kokeet, jotka jäivät koeviikolla väliin. En nyt sanoisi, että mitenkään erityisen innokkaana olisin sinne menossa, etenkin kun lukeminenkin on aika lailla alkuvaiheessa vieläkin. Yhteiskuntaoppi ei vain kiinnosta.

 

Aika paha sanoa noin, koska se on todella tärkeää. Minua ei kuitenkaan vain kiinnosta tietää, mitä kaikkea eduskunnassa tehdään tai mitä erilaisia ryhmiä ne muodostaa, tai miten EU toimii ja miten se vaikuttaa Suomeen, ja niin edelleen. Ei vain kiinnosta.

 

Mutta olo ei ole (ainakaan merkittävän) angst. Ehkä tämä tästä sitten...