Päivän lyriikkalainaus<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

"November dressed in May on your face"

 

***

 

Päivän keskustelu

 

Neiti KK: (äidinkielen opettajalta) "Kai sä tuut järkkäriksi sinne pikkujouluihin ens viikolla?"

Opettaja: "Joo..."

Herra PK: "Ai tuut vai?! Hehehehehehehehehehehehehe..."

Luokka: *repeää herra PH:n naurulle*

Opettaja: "Mutta pliiiiis, älkää tulko sitten kännissä meille järkkäreille avautumaan, jooko? Tai no, tulkaa vaan, niin varataan digikamerat mukaan ja seuraavana päivänä laitetaan tuolle piirtoheitinkankaalle pyörimään koneelta PowerPoint-esitys..."

 

***

 

Jep. Uusi päivä uutta jaksoa, niin vaihteeksi sai taas jotain varsinaista materiaalia, mistä puhua. Minä en kyllä edes käsitä, miten minulla voi riittää kauheasti aina jauhettavaa, vaikka minulle ei varsinaisesti tapahdu ikinä mitään enkä ole edes kauheasti varsinaisissa tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

 

Mutta sitten otsikkoon. Tänään kun minä vietin tuplahyppytuntiani oppilaskunnan huoneessa, kolmoset päättivät, että nyt piru vieköön se oppilaskunnan huone on meidän. Sitten taiteiltiin hieno paperi, jossa luki "Abi Stage" ja jossa kiellettiin pääsy kaikilta "ei erikoisoikeutettuun A-ryhmään (abit) kuuluvilta". Se teipattiin kiinni oveen ja sitten kun huoneessa oli vielä kauhea määrä ykkösiä ja kakkosia, yksi abityttö (en satu muistamaan kuka), ilmoitti kuuluvalla äänellä: "Teillä on täsmälleen viisi sekuntia aikaa häipyä täältä."

 

Heh, porukka oli aika lailla O_o –fiiliksissä, mutta abeilla oli ainakin hauskaa. Uhattiin laittaa herra MaP (lukion isokokoisin poika, joka sattui olemaan vielä huoneessakin) heittämään ne onnettomat ulos, jotka eivät omatoimisesti lähtisi. Sitten laskettiin sekunteja ja kaikki ei-abit lähtivät kuin lähtivätkin itsekseen (mutta nuristen) pois. He eivät sulkeneet ovea perässään, joten suureksi ihmeekseni sanottiin: "Amia, laitatsä se oven kiinni." Ihmeellistä. Minun nimeäni käytettiin abikapinassa ja sain kunnian olla se, joka sulki oppilaskunnan huoneen oven ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Ja ovi sulkeutui ja sitten koko porukka hymyili jakoavainhymyä. Oppilaskunnan huone oli vihdoin meidän!

 

Mutta. Jos on yhtään perehtynyt historiaan, tietää jo, mitä tapahtui seuraavaksi. Siis tuosta nimityksestä "kapina". Se ei onnistunut. Kakkosen oppilaskunnan puheenjohtaja tuli ja repi sen hienon lapun ovesta, rypisti ja laittoi roskiin. Sitten hän ilmoitti, että rehtori on sanonut, että meillä ei ole vielä valtuuksia oppilaskunnan huoneen kaappaamiseen.

 

Kolmoset jotakuinkin kihisi kiukusta. Neiti AK, joka sattui oleilemaan huoneessa, lisäksi kävi läpi kaikki meitä kohdanneet epäkohdat niin äänekkäästi, että kaikki taatusti kuulivat, eikä se mitenkään vähentänyt sitä kireyttä. Kun me olimme ykkösellä, meillä ei ollut mitään. Kun me siirryttiin kakkoselle, ykköselle tuli kansainvälisyyskurssi (=matka Englantiin koulusta). Kakkosella meille ei ollut mitään; yleensä kakkoset menevät jonnekin messuille, mutta meille ei ollut sitäkään. Kolmosella meille oli vain studiamessut, jotka piti maksaa itse (yleensä koulu on kustantanut ne).

 

Seuraavalla välitunnilla sitten kun kaikki huomasivat, että ovi oli taas auki ja lappu poistettu, alkoi abien ivaaminen. Kuitenkin, kukaan ei-abi ei tullut oppilaskunnan huoneeseen, tai ainakaan jäänyt sinne, sillä heti kun joku nuorempi oppilas astui huoneeseen, koko huone hiljeni ja kaikki lopettivat tekemisensä ja mulkoilivat tulijaa. Ihmiset kaikkosi aika kivasti. Niin kuin joku sanoikin, että rehtori saa olla meille niin epäreilu kuin haluaa, mutta emme me tarvitse sitä lappua ovessa oppilaskunnan huoneen valtaamiseen.

 

Se, että abit valtaavat oppilaskunnan huoneen, on jokavuotinen perinne. Yleensä se tapahtuu jo hyvissä ajoin ennen joulua, mutta tänä vuonna rehtori on ollut nihkeä sen luvan antamisen kanssa, koska oppilaskunnan huoneessa on nyt kahvikone. Meille oltiin jo luvattu oppilaskunnan huone tällä viikolla, mutta näköjään rehtori muutti mielensä. Alhaista.

 

Tänään sitten näki taas ihmisiä. NN:nkin. Meillä oli heti yhteinen nollatunti, jonne minä kuin ihmeen kautta tulin jopa myöhemmin kuin hän. Tuntui oudolta. Tosi oudolta. Sitä on hankala kuvailla, mutta... Kun häntä ei ole nähnyt kunnolla oikeastaan yli viikkoon (jos hänet vilaukselta näkee ilman että hän tekee yhtään mitään, niin ei se paljon ole), niin sitä on vain ajatellut ja ajatellut ja pyöritellyt niitä ajatuksia päässä.

 

Yleensä minä huolehdin ja stressaan siitä, että kun ajattelen häntä ja jotain mitä hän on tehnyt tai miten hän on käyttäytynyt, niin pelkään sen muuntuvan mielessäni liian positiiviseksi. Sitten kun palaa taas arkeen ja näkee hänet, niin se tuntuu siltä, että palaisi taas maanpinnalle ja todellisuuteen niiden hienojen haaveiden sijaan.

 

Mutta ei tänään. Se olikin juuri niin outoa. Ihmiset olivat jo englanninluokassa, kun tulin, joten astuin tyynesti sisään ja vilkuilin ympärilleni löytääkseni itselleni paikan (ja nähdäkseni, onko NN paikalla). Sen murto-osasekunnin, kun vilkaisin häneen hätäisesti, minusta näytti hämmentävästi siltä, että hän oli iloinen nähdessään minut. Ei kyllä olisi tullut ikinä minun mieleeni, että hän olisi voinut ajatella niin. Tuntui siltä, että olin ajatellut liian negatiivisesti.

 

No, paikkani ei ole hienon hieno, mutta koska NN istuu taas takarivissä, niin eipä häntä voisi paljon vilkuilla, vaikka istuisi missä tahansa muuallakin. Istun nyt hänestä etuoikealla; tilanne on siis melkein käänteinen siihen edellisen jakson äidinkielenluokan istumajärjestykseen. Ja istun ihan oven vieressä ja reunimmaisena ja oikeallani on kirjahylly. Tykkään siitä paikasta. Tykkään ylipäänsäkin reunapaikoista.

 

Tuon tunnin jälkeen minulla oli ne kaksi hyppytuntia, mutta ajattelin jäädä käytävälle siltä varalta, että Nan sattuisi osumaan paikalle. Ei osunut, mutta NN kavereineen oli ihan minun vieressäni ja NN koski minuun taas "laitan vain takin naulakkoon tuohon ihan Amian viereen" –operaationsa sivussa. Hänellä oli äidinkieltä. Minulla ei. Me olemme eri kurssissa, koska minä menin alkusyksyllä vaihtamaan tämän äidinkielenkurssin ryhmän toiseksi. Argh!

 

Yhteiskuntaopissa hän on myös, mutta taas vilkuilun kannalta ihan huonossa paikassa. Pelästytti vain minut, kun istui eri paikassa mitä normaalisti. Hän ehti luokkaan ennen minua.

 

Tässä välissä on syytä mainita, että minä tykkään koskea paikkoihin. En siis toisiin ihmisiin, mutta jos esim. kuljen ovesta, niin minä hyvin todennäköisesti jollain tapaa kosken siihen. Liu'utan sormia karmia pitkin kulkiessani tai jotain. En todellakaan usko sen näyttävän niin tyhmältä, miltä se nyt tässä selitettynä kuulostaa. Minusta on vain niin älyttömän mielenkiintoista koskea johonkin ja saada selville, miltä se tuntuu. Vähän niin kuin näkisi, mutta vain eri tavalla.

 

Niin, mutta NN ehti luokkaan ennen minua ja minä tavalliseen tyyliini näpelöin ohimennen sitä ovenkarmia. Heti oven jälkeen oikealla on seinän vierustan pulpetit, mutta takimmaisessa paripulpetissa ei yleensä istu ketään (koska joskus pulpetit on niin huonosti, että jos siinä istuu, ovea ei saa auki, jos istuja ei nouse ja siirrä tuolia), joten niitä tuolejakin voi joskus koskea (ja mitä minä olen huomannut, kauhean monet luokassa liikkuessaan (etenkin tunnin alkaessa) liu'uttavat käsiään pulpetteja pitkin. Mutta kuitenkin, se ensimmäinen paikka ovesta ei ollut tyhjä, vaan siinä istui NN, joten minä jotenkin säpsähdin, kun en odottanut hänen olevan siinä.

 

Oli hyvin NN-täytteinen päivä siis. Eikä mitenkään paha asia lainkaan. Aikaisemmin se hänen suojaympyräalueelleni tunkeutuminen sai minut melkein poikkeuksetta joko ahdistuneeksi tai ainakin törkeän hermostuneeksi, mutta tänään osasin ottaa sen kummallisen oudosti. Olenko minä vain rypenyt pessimismissä koko koeviikon ja saanut asiat mielessäni olemaan jotenkin kauhean huonosti, vai onko ne muuttuneet ihan yhtäkkiä paremmiksi?

 

Ja yhteiskuntaopissa aloitettiin kurssi samalla lailla kuin viime jaksossa uskonto. Ryhmätöillä. Minä vihasin sitä. Huojennus olikin suuri, kun pääsin oikein osaksi ryhmää. Minä, neiti M ja neiti R muodostettiin ryhmä unioni T. Toukan ja herra Friikin kanssa. Ryhmätyö täytyy tehdä omalla ajalla, joten T. Toukka kirjoitti meseosoitteensa paperille ja antoi minulle ja neiti R:lle.

 

Minä en ole lainkaan innostunut ajatuksesta, että T. Toukka saisi tietää minun meseosoitteeni. Olen ylipäänsä hyvin tarkka sen suhteen, keille meseosoitteeni annan ja ketkä lisään. Ja myös sen suhteen nykyisin, että ketkä saavat näkyä ja ketkä ovat piilotettuina. Varmaan pitää kyllä muuttaa mesenimeni joksikin vähemmän paljastavaksi, kun lisään T. Toukan. Hitto. Ei kehtaa kyllä edes pyytää häntä poistamaan minua sitten jälkeenpäin. Mese ja IRL-ihmiset eivät sovi yhteen sitten lainkaan. Ei sillä, en ole vielä kertaakaan keskustellut mesessä kenenkään IRL-ihmisen kanssa joten... Mutta se on huono yhdistelmä.

 

Mutta ehkä minä selviän. Poistan vain nikkini ja poistan allekirjoituksen ja estän kuuntelemani musiikin näkymisen ja... Siinä kai se. Ja sitten jos sanon mahdollisimman vähän ja mahdollisimman muodollisesti ja ilman hymiöitä ja olen "näkyminen muille offline-tilana"  koko seuraavan viikon, jonka jälkeen voisi jo olettaa, että on törkännyt minut jonnekin piilotetuksi tai poistanut kokonaan. Minun hienoon ja fiiniin nettimaailmaani on tullut pahemmanlaatuinen IRL-särö. Hemmetti.

 

Tänään äidinkielen kaksoistunnilla oli törkeän tylsää. Meidän ryhmämme on käsittämättömän tylsä (ei NN:ää! *itkee*), joten en jaksa oikein keskittyä opiskeluun. Tänäänkin nukahdin pää käsien varassa ja heräsin, kun kyynärpää luiskahti pöydältä. Osaan nukkua tosi etevissä asennoissa, kuten huomaatte.

 

Ja kokeita tuli myös takaisin. Matikka 5-. Täsmälleen 10 pistettä, kuten arvelinkin. Meni läpi kuitenkin. Opettaja luki numerot ja sanoi, että 10 ihmistä 16 oli saanut vitosen. Heh heh. Sitä sitten seurasi se tyypillinen saarna siitä, että miten me ei muka olla osattu, kun kerran asia oli niin helppoa ja yksinkertaista ja hän oli melkein suoraan sanonut, että mitkä kysymykset kysytään kokeessa. Herra Friikkikin järkytti ryhmää saamalla kokeesta vain  kahdeksikon.

 

Uskonnosta minä sain 7½, mikä pyöristyy kasiin todistuksessa. Hienoa. Olen hyvin tyytyväinen. Näin saan sittenkin takuuvarmasti seiskan päättötodistukseen uskonnosta.

 

Kohta pitää lähteä YMT:hen (Yleiseen MusiikkiTietoon). On sentään viikonloppu, vaikka tekemistä onkin törkeän paljon. Jotenkin silti ihan hyvä olo. En tiedä sitten, johtuuko tuo siitä, että pääsi tänään taas kouluun ihmisten keskelle, vai siitä, että pääsi puhumaan vihdoin Nanin kanssa vai siitä, että näki NN:n. Jotenkin rennompi olo taas. Enkä edes huomannut, että olisin ollut kauhean kireä. Jotenkin outoa. Mutta kerran näinkin päin.