Amia: *tulee kirjaston ovesta sisään, palauttaa kolme kirjaa (Rakkaupeli, Älä usko älä toivo älä rakasta, Good Omens) palautustiskille ja siirtyy lainaustiskille odottamaan*<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kirjastonhoitaja: *juttelee vanhemman ihmisen kanssa musiikkiosaston ovella, ei tiedä sitä laulua, mitä nainen etsii, mutta lupaa yrittää auttaa, huomaa Amian, tulee tiskille* ”Hei.”

Amia: ”Hei. Mulle oli varattu kirja.”

Kirjastonhoitaja: *menee katsomaan varattujen kirjojen hyllyä ja tuo Amian varaaman kirjan*

Amia: *antaa kirjastokortin*

Kirjastonhoitaja: *lainaa kirjan ja sanoo, että Amia voi itse ottaa lainakuitin, koska hänen pitää mennä etsimään sitä laulua*

Amia: *ottaa lainakuitin, hymyilee, kiittää ja sanoo ”hei”*

 

***

 

Tuo on jotain, mitä tulen kaipaamaan. Sitä, että kun menee vaikka kirjastoon hakemaan varattua kirjaa, kukaan ei kysy nimeä tai mitään, koska kaikki tietävät minun nimeni. Ei niin ole kaikkialla, mutta yllättävän monessa paikassa. Minua ei edes tunneta vanhempieni kautta, niin minut tunnistavat ihmiset ovat harvemmassa kuin esimerkiksi Nanin. Mutta jotenkin se tuntuu silti mukavalta, että minut tunnistetaan edes jossain.

 

”Veronika on nuori ja kaunis. Hänellä on ystäviä ja ihailijoita, joiden kanssa mennä ulos. Hänellä on myös vakituinen työ sekä rakastava perhe. Silti hän ei ole onnellinen. Jotakin puuttuu hänen elämästään, ja hän päättää kuolla marraskuun 11. päivän aamuna vuonna 1997. Hän ottaa yliannoksen unilääkkeitä, mutta vain herätäkseen lähimmässä sairaalassa. Siellä hänelle kerrotaan, että vaikka hän elää, hänen sydämensä on vaurioitunut ja hänellä on vain muutama päivä elinaika...

 

Tarina seuraa Veronikaa näiden intensiivisten päivien ajan ja tilittää hänen hiljaisia mietteitään siitä, mitä hulluus on. Veronika nimittäin oivaltaa, että jokainen elämämme hetki on tulos tietoisesta valinnasta elämän ja kuoleman välillä.”

 

Takakannesta. Sen kirjan, jonka varasin ja lainasin. Anette Olzonin lempikirja. Vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta ja sellaiselta, johon voisi samaistua.

 

Olen vaihteeksi ladannut netistä kaikenlaista. Muun muassa kaikki Death Note –animet. Olen ollut hyvin paljon niitä vastaan, koska Kylässä niitä on hehkutettu niin hirveästi, että ne ovat alkaneet ärsyttää minua. Aloitin lukemaan niitä sarjakuvien nettiversioita joskus... Yli vuosi sitten kuitenkin. Tylsiä. En viitsinyt lukea paljon alkua pidemmälle. Sitten katsoin Animeja netistä. Ne menettelivät, mutta kyllästyin niihinkin parin jakson jälkeen.

 

Sitten, ihan muutama päivä sitten... En muista edes miksi, mutta Death Note tuli minulle mieleen ja päätin katsoa vihdoinkin ne animet loppuun. Latasin ne ja juuri äsken katsoin viimeisen jakson. Hmm... Täytynee sanoa, että pidin siitä aika paljon. Se oli aika mahtava ja mielenkiintoinen.

 

Jotenkin ihmeellisesti sain siitä myös inspiraatiota SHIT:hen. Keksin uuden henkilön, jolla ei kylläkään ole yhtään mitään tekemistä kenenkään Death Note hahmon kanssa. Se tuli vain mieleen. Jotenkin hienoa. Death Note oli törkeän hieno. Inspiroiva. Erilainen tarina.

 

Ehkä minä saan kirjoitettua lisää sitä minun SHIT:täni. Nyt kun tiedän päähenkilöstä lisää ja olen keksinyt jo kolmannen hahmon tarinaan. Ja hän on erityinen henkilö. Ei mitenkään yliluonnollinen tai mitään, vaan suhteellisen tavallinen. Ei tule kuitenkaan mieleen yhtään elokuvaa tai kirjaa, jossa olisi  sellainen henkilö. Olen vaihteeksi aika innostunut lamaantuneisuuden sijaan. No joo, varmaan se menee ohi. Ei tästäkään SHIT:stä tule kuitenkaan mitään.

 

Vaikkakin näitä henkilöitä täytyy vielä miettiä. En tiedä päähenkilöstäkään suunnilleen mitään. En edes hänen nimeään tai hiusväriään. Ei sillä, että niillä olisi väliä, mutta kuitenkin. Tiedän, että hän on opiskelija ja mitä hän opiskelee, mutta siinä se. Ja hänen sukupuolensa tiedän.

 

Toinen henkilö, hänen nimensä minä tiedän. Hieno nimi, ei perustu kenenkään oikean ihmisen nimeenkään, vaikka tunnen tämännimisiä tyyppejä muutaman. Mutta se on hieno. Tiedän hänen hiusvärinsä ja silmiensä värin. En vain tiedä, mikä hänen roolinsa on. Voi olla, että hän on oikeasti olemassa tai sitten voi olla, että hän on pelkkä kuvitteellinen henkilö. En ole päättänyt vielä. Enkä tiedä, miten kummassakin tapauksessa kävisi. Miten se kävisi ilmi ja miten se vaikuttaisi loppuun.

 

Ja tämä kolmas henkilö. En tiedä, kumpaa sukupuolta hän edustaa. En tiedä hänen nimeäänkään. En tiedä, miten vanha hän on. En tiedä, mitä hän tekee elääkseen. En tiedä hänestä muuta kuin sen, että hän tapaa päähenkilön. Sairaalassa. Siellä, koska päähenkilö on siellä töissä opiskelujensa takia ja koska tämä kolmas henkilö on tietyllä tapaa sairas. Hän lupaa auttaa päähenkilöä tämän ongelmassa, josta kukaan muu ei tiedä.

 

Vou, mikä kliseetarina? Tiedän, mikä se ongelma on, mutta siinä se. Minä en tiedä loppua. Olen tietysti yrittänyt miettiä, mutta en keksi mitään. En siis yhtään mitään, mikä toimisi minun mielestäni. Aika paha aloittaa tarinaa, kun tietää periaatteessa raa’asti ne päätösvaihtoehdot, mutta mikään niistä ei tunnu oikealta. No joo, mutta joskus ajat sitten minä sanoin jollekulle, että minä kirjoitan tarinoita, koska minä haluan tietää, mitä niiden lopussa tapahtuu. Ehkä pitäisi kokeilla sitä nytkin. En vain tiedä juonta, en tiedä teemaa, en tiedä lainkaan, mitä minä haluaisin kirjoituksellani edes kertoa. No joo, enhän minä tiedä nykyään mitään muutakaan, niin ehkä tähänkin löytyy ratkaisu kuin itsestään sitten kun sen aika on.

 

Olen saanut rukattua unirytmiäni. Heräsin eilen jopa ennen kahdeksaa. Se johtui tosin siitä, että sain illalla pahan migreenikohtauksen ja jouduin menemään jo kymmeneltä nukkumaan sen takia. Tänään heräsin sitten vähän ennen yhtätoista. On se edistystä viime viikon yhteen nukkumiseen nähden, mutta vielä pitäisi aikaistaa parilla tunnilla.

 

Minulla on myös projekti. Olen taas nollassa. Painon kanssa. Paino +-0. Eniten, mitä olen ikinä painanut. Sen pitää tulla alas. Tavoite: -10 kiloa lakkiaisiin mennessä. Olen ollut monissa lakkiaisissa ja rippijuhlissa ja aina kotimatkalla olen kuullut, miten siitä juhlasankarista ollaan sanottu jotain tyyliin: ”Kylläpäs sillä oli ruma asu” tai ”kylläpäs sen takapuoli olikin levinnyt parissa vuodessa” tai ”kylläpäs se näyttikin jotenkin pullukalta”. En halua, että minusta sanotaan noin. Mutta ihmiset sanovat aina. Jos on pienikin vika, niin ihmiset sanovat siitä heti. Minun täytyy olla mahdollisimman täydellinen. Jos olen laiha ja hyväkuntoinen fyysisesti ja tukka on vaalennut ja minulla on tuo asuni, joka ei ole liian paljastava, mutta ei liian peittäväkään, niin minusta on vaikea sanoa paljon pahaa, eikö?

 

Mutta sitten toisaalta. Minä mietin, että onko tuossa taas mitään järkeä. Pesin eilen mattoja. En halunnut laittaa mustia farkkuja, vaan puin päälleni vanhat vaaleansiniset farkut. On ikuisuus, kun olen käyttänyt vaaleansinisiä farkkuja. Minä muistin, koska hankin ne farkut. Minä olin silloin 15-vuotias ja menossa riparille. Ja ne sopivat vieläkin aivan kuin aina ennenkin. Eivät kiristä mistään. Olin muistaakseni silloin vielä alipainoinen, koska olin kasvanut niin paljon. Jos mahdun niihin farkkuihin vielä, niin ei kai sitten ole mahdollista, että olisin lihonut huomaamattani?

 

Kun katson itseäni peilistä, näen vain paljon kohtia, joista voisi ottaa vähän pois. Että jos olisi laihempi, niin ne kohdat näyttäisivät paremmilta. Ja sitten kun katson peilistä, niin välillä näyttää siltä, että minä olen joka katsomiskerralla vain lihavampi ja lihavampi. Ravaan puntarissa monta kertaa päivässä ja yritän kytätä, että kun painoni vaihtelee, niin näytänkö erilaiselta. Se on vaihdellut seitsemän kilon verran viimeisen puolen vuoden aikana, mutta minä en huomaa itsessäni yhtään mitään eroa. Mitä tahansa painankin, niin näytän silti samalta. Se ei voi olla niin, joten on luonnollista ajatella, että silmäni valehtelevat, eikö?

 

Ja jos se on niin, että silmäni valehtelevat, niin eikö kannattaisi painaa mahdollisimman vähän, sillä jos painan enemmän, niin vaikka se ei näy minulle, se näkyy muille? Muut näkevät, että minä lihon ihan silmissä? En halua riskeerata mitään. Minä haluan olla ylioppilasjuhlassani laiha. Niin laiha, että jopa minä itse voin uskoa, että kukaan ei voi nähdä minua lihavana. Se on noin kymmenen kiloa tästä pois. En kyllä tiedä riittääkö sekään. Yhdeksännen luokan luokkakuva on otettu suunnilleen silloin, kun olin laihimmillani, mutta kun katson sitä kuvaa, minua vain inhottaa. Joo, suunnilleen kaikki kuvat itsestäni inhottavat, mutta siinä hymyilen typerästi ja näytän aivan yhtä lihavalta kuin aina peilistäkin katsottuna, ehkä jopa lihavemmalta.

 

Minulla on yksi kuva koneella itsestäni, jota en vihaa. Tai teknisesti ottaen se on kuvan mustavalkoversio. Näytän paremmalta mustavalkoisena. Välillä minä vain tuijotan sitä kuvaa vaikka miten pitkään ja yritän nähdä siinä jotain. Yritän arvioida sitä. Jos se en olisi minä, niin voisinko minä sanoa, että se henkilö olisi kaunis? Edes hitusen? Edes nätti tai jotenkin sievä? Voisiko se olla jotain, mistä joku voisi pitää? Yhtään kukaan?

 

Se on varmaan ainoa kuva, jossa näytän omasta mielestäni edes suhteellisen järkevältä. Melkeinnätiltä. Se ei ollut mikään kauheasti suunniteltu kuva, otin vain sen yhtenä iltana. Minulla oli silloin tapana ottaa joka ilta kuva itsestäni ja katsoa, miten erilaiselta minä näytän eri päivinä. Sitä edellisen päivän kuvassa tuijotan vain tyhjyyteen. Sitä seuraavan päivän kuvassa itken. Mutta tuon päivän kuvassa... Se on... Jonkin sortin hymy. Hampaitani ei näy, kuten normaalisti kuin hymyilen. Se on sellainen laimea hymy, mutta ihan selkeä hymy. Ja se on aito hymy. Blogini todistaa, että sinä päivänä minä olin melkein-onnellinen. Näytän melkeinnätiltä, luonnolliselta ja rennolta. Näytänkö minä aina niin eriltä ollessani edes hieman onnellinen?

 

En tiedä. En tykkää kuvistani, koska en ikinä yhtään missään kuvassa näytä siltä, miltä haluaisin näyttää. Siltä, millaisena tahtoisin muiden näkevän minut. Pahus. Pakko on vähän pudottaa painoa. Ainakin miinus seitsemään.