Vaihteeksi on ollut muutama päivä aikaa ajatella ja suunnitella sitä, että mitä nyt kun en päässytkään yliopistoon. Aluksi isku oli kieltämättä aika kova, mutta nyt pikkuhiljaa alan suhtautua siihen paremmin. Toki vieläkin ahdistaa ja harmittaa ja hävettää, kun ajattelen, että olen 21-vuotias ja ilman opiskelupaikkaa tai koulutusta, joten tämä vuosi olisi sitten vähän niin kuin kolmas välivuosi. Paitsi että ensimmäisenä "välivuotena" opiskelin vähän ja sen lopun ja toisen "välivuoden" olin sairauslomalla/sairauseläkkeellä ja tein hemmetisti töitä itseni kanssa. Joten tavallaan kumpikaan niistä vuosista ei ollut oikea välivuosi, mutta jotenkin minua hävettää. Jos joku kysyisi minulta, että miksi en ole opiskellut tämän enempää, enkä tehnyt edes töitä, niin siihen olisi aika paha vastata, jos ei haluaisi lyödä "psykiatrinen osasto" -korttia pöytään.

Olen kylläkin tehnyt jo paaaljon suunnitelmia ja tehnyt jopa jotain niiden toteuttamiseksi. Olen hakenut kahteen työpaikkaan, jotka vaikuttivat sopivilta ja joiden "hakuaika" päättyy vasta elokuun lopussa. Kun siis minähän saan mennä töihin vasta 1.9. koska se sairauseläke loppuu silloin. Siivousta ja kosmetiikka- ja hiustuote myymistä. Tuossa toisessa työnantajafirma on kai pääasiassa englanninkielinen, sillä sieltä ainakin kysyttiin heti sähköpostihakemuksen lähettämisen jälkeen joitain lisätietoja ja siis nimenomaan englanniksi. Ja englannin taito lasketaan plussaksi ja olen ehtinyt jo testata kielitaitoni netissä ja testi sanoi, että olen jollain ihmeellisellä yleiseurooppalaisella mitta-asteikolla tasolla B2. Ja siis ne avoimen yliopiston kurssit, joita moitin B-tasoisiksi, ovatkin siis myös tällä eurooppalaisella mitta-asteikolla, jossa A1 on alin taso ja C2 ylin. Mutta Tampereen avoin yliopisto on englannin kannalta surkea ja siellä on korkeintaan kaksi hyödyllistä kurssia, jotka voisin suorittaa.

Ja miten sitten oikein päädyin alunperinkään testaamaan tuon tasoni? No, kun huomasin, että avoin yliopisto ei pysty tarjoamaan paljonkaan apua minulle, etsin englanninkursseja ulkomailta. Selasin tuntikaupalla erilaisia sivuja ja luin kurssi-infoja ja vertailin hintoja ja kaikkea. Yhteen lupaavaan paikkaan laitoin sitten sähköpostia kysyäkseni lisätietoja. Sieltä vastattiinkin oikein ystävällisesti ja nopeasti, ja annettiin linkki opiston kotisivulle ja neuvottiin, mistä sieltä ne oleellisimmat tiedot löytyvät.

Kaikki näytti oikein hyvältä ja nyt tarkoituksena onkin joskus vuodenvaihteen jälkeen mennä pariksi viikoksi kurssille Englantiin, Orford House Collegeen. Kurssiin saa sisällytettyä myös halvan majoituksen jossain solutyyppisessä kämpässä. Siellä sitten saisi juuri oikeantasoista opetusta (opiskelijat jaetaan ryhmiin sen kielitaitotason perusteella) ja vielä sellaisessa ympäristössä, että englantia oppisi ihan muutenkin. Ja siis minä satun rakastamaan ihan yli kaiken brittiläistä aksenttia ja Oxford on ollut todella pitkään sellainen paikka, joka on ollut pakollisten nähtävien kohteiden listalla.

Myös työ tuntuu tavallaan todella mielenkiintoiselta, etenkin sen rahan suhteen, sillä en ole koskaan tehnyt mitään työtä, josta saisi ihan oikeaaoikeaa palkkaa. Toki olen ollut kesätöissä kunnalla, mutta silloin on samassa asemassa 15-vuotiaiden kanssa ja palkka on suunnilleen kaksi euroa tunnilta. Siis verrattuna noihin yleisimpiin koulutuksettomiin työpaikkoihin, joita on tarjolla, joista maksetaan palkkaa yleensä vähintään 9 euroa tunnilta, niin se tuntuu ihan luksukselta.

On kuitenkin hieman ongelmia myös. Keskiviikkona oli fysioterapia ja siellä sitten mietittiin, että mikä on tarpeeni fysioterapian jatkamiseen. Ja sitten yritin hieman selittää tilannettani, eikä se ilmeisesti ole yhtään hyvä. Kun siis siitä passikuvan ottamispäivästä lähtien olen elänyt ihan minimikaloreilla. Ja haluaisin edelleen laihtua sen kymmenen kiloa ja mahdollisimman nopeasti tietysti. Se fysioterapeutti sanoi sitten, että se on varmaan yksi haitallisimmista asioista joita voisin tehdä nyt. Kun kerran olen hakenut työtä siivoojana, niin se on ruumiillista työtä ja mitä siitä sitten tulee jos olen kauhean väsynyt, koska en syö tarpeeksi ja miten se sitten vaikuttaa yleiseen jaksamiseeni Tampereella.

Sitten yritin selittää, että kun vain saisin painon laskemaan johonkin hyvään kohtaan, niin sitten se olisi helppo pitää, eikä tarvitsisi koko ajan tuntea oloa huonoksi tai paistua ulkona, koska en kehtaa käyttää hameita tai shortseja. Ja muutenkin olen kauhean tietoinen siitä ylimääräisestä kymmenestä kilosta.

Sitten se fysioterapeutti otti esille asian, joka on siis ihan superklassinen syömishäiriöisen piirre, josta olen kuitenkin ajatellut, että ei se päde minuun. Hän varmisti minulta, että ajattelinko niin, että sitten kun olisin laihtunut sen kymmenen kiloa, niin olisin tyytyväisempi itseeni ja onnellisempi. Kun sanoin sitten että niin se oli, niin hän kysyi sitten, että silloin kun aloitin fysioterapian ja painoin yli kymmenen kiloa vähemmän kuin nyt, olinko silloin sitten tyytyväinen itseeni. Ja luonnollisesti vastaus oli että en.

Tuo on hankala asia. Toisaalta tiedän paljon syömishäiriöistä, mutta jotenkin tuntuu, että tekisi tuollaisten tyypillisten hälytysmerkkien kohdalla sanoa vain, että tämä on ihan eri asia. Jotenkin se tuntuu minulle vain niin ilmiselvältä, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin laihtua. Niin ja ajattelen myös, että on itsestäänselvää, että laihempana olen sitten tyytyväisempi itseeni, vaikka aikaisemmin niin ei ole ollutkaan. Järkeilen kuitenkin, että nyt kun olen painanut näin paljon enemmänkin, osaisin arvostaa sitä ennen niin suurelta tuntunutta nollapainoa.

Ajattelen myös, että jos hyväksyisin itseni tällaisena kuin olen, lihoisin ihan järkyttävästi entisestään. Fysioterapeutti sanoi, että ei usko siihen yhtään, sillä eihän itsensä hyväksyminen tarkoita sitä, että antaisi kontrollin kadota kokonaan. En kuitenkaan jotenkin vain pysty hyväksymään itseäni nyt. Jokin minussa vastustaa sitä niin kiivaasti ja tekee mieli vain sanoa, että kyllä minä hyväksyn itseni muuten, MUTTA. Ja "sitten kun" olen laiha, NIIN.

Lisäksi hän sitten sanoi, että minulla ei ole yhtään mitään hävettävää. Hän sanoi sen silloin ihan fysioterapian aloittamisen aikaankin. Minulla oli jo silloin hyvin vaikeaa sulattaa sitä myöntämisestä puhumattakaan, joten nyt se tuntui sitten vain niin kauhean pahalta, koska en vain voinut uskoa siihen, mutta tiesin, että jos sanoisin vastaan, niin ei sitä kuitenkaan ymmärrettäisi. En vain pidä itsestäni nykyisessä muodossa, niin miksen saisi tehdä joitain muutoksia, jotka auttaisivat minua hyväksymään itseni paremmin?

Mutta huolimatta hyvin pienestä päivittäisestä kalorimäärästä, en ole onnistunut laihtumaan. Siinä +9 kilon kohdalla tuntuu olevan kuin joku näkymätön muuri. Painoni on vaihdellut muutamien kuukausien aikana +9 ja +12 kilon välillä. Nyt sitten se pysyy aika hyvin siinä +9 kilon tietämillä, mutta sen alle en ole saanut sitä vielä laskemaan, vaikka veikkaisin, että saan päivittäin jotain tuhannen kilokalorin verran, ja lisäksi liikun suhteellisen paljon. Joko juoksen tai teen lihaskuntoa tai jotain.

Ainoa ongelma juoksemisen suhteen on ollut paitsi helle, niin myös uudenlainen outo kipu sääriluissa. Se sattuu sitä enemmän, mitä enemmän juoksee ja paitsi juostessa, nyt ne kohdat ovat alkaneet särkeä myös sellaisina päivinä joina en juokse. Veikkaan, että kyseessä on rasituksesta johtuva kipu. Siis sellainen, että jos jatkaisin juoksemista ja rasittamista entiseen malliin, niin ne kivut kehittyisivät rasitusmurtumiksi. Joten näillä näkymin juoksen muutaman seuraavan viikon ajan vain kerran viikossa ja yritän ajaa vaikka pyörällä. Tiistaina kävin viimeksi juoksemassa ja vielä eilenkin ne sääriluun kohdat olivat kosketusarkoja. Kyllä ne edelleen tuntuvat, jos niitä oikein tunnustelemalla tunnustelee, mutta kipu ei ole niin selkeää ja voimakasta kuin aiempina päivinä. En kuitenkaan halua ärsyttää niitä heti uudestaan.

Joten työtä etsin ja yritän antaa itsestäni hyvän kuvan hakemuksissa. Sen lisäksi pelaan koneella ja yritän lihottaa Dostojevskia. Se oli edelleen laihtunut parin viikon takaisesta kymmenen grammaa, ja nyt se viettääkin joka päivä jonkin verran aikaa vanhassa häkissä yksikseen. Ja häkissä on kaikenlaista syötävää: pähkinöitä, muroja, nameja... Välillä myös maksalaatikkoa tai puuroa. Ja murot Doskulle tarjotaan joko jäätelön, jogurtin tai rypsiöljyn kera. Tämän häkin juomapullossa on veteen sekoitettua hunajaa. Ja Dosku ei kauheasti syö, jos se ei saa ruokaseuraa. Ruokaseura tarkoittaa sitä, että jos minä syötän sitä (joko käsin tai lusikalla), niin se syö paljon enemmän ja useammin. Ja jotenkin äiti pitää ainakin huvittavana sitä, että kykin häkin vieressä ja syötän Doskulle lusikalla muroja. Eh.