Olin sitten siellä lääkärissä. Lähinnä se nainen kyseli minun elämästäni sen sijaan, että olisi keskittynyt enemmän niihin oireisiin. ”Mistäs päin Suomea tulet? Millainen perhe sinulla on? Onko sinulla sisaruksia? Mitä sinä harrastat?” Välillä minä sitten olin ihan pihalla, että ”öö, miten ’millainen perhe’?”

Ja sitten täytin lappusen, jonka olen täyttänyt suunnilleen miljoona kertaa aikaisemminkin. Se mielialakyselylappu, joka on täynnä tyhmiä kysymyksiä. Yhdessä kohtaa mietin aika kauan, kun minulla ei ollut aavistustakaan, minkä vaihtoehdon valitsisin. Kysymys liittyi itsemurhaan ja tämä oli toinen vaihtoehto niistä kahdesta, joita mietin: ”Haluan tappaa itseni.” Minä sitten ajattelin, että ei se oikein noinkaan ole ja että tuo kuulostaa aika radikaalilta tavalta ilmaista asia. Yhtä pistettä ”parempi” vastausvaihtoehto oli: ”Olen harkinnut itsemurhaa, mutta en kuitenkaan tee sitä.” Ei sekään oikein täsmää, sillä en ole lainkaan tehnyt päätöstä siitä, ettenkö joskus tappaisi itseäni. Valitse sitten tuollaisista vaihtoehdoista toinen.

Toinen vaikea kysymys oli ulkonäöstäni. Vastasin lopulta: ”En koe ulkonäköni muuttuneen”, mikä oli paras mahdollinen vastaus. Köh. Tiesin, että se asettelu meinasi sitä, että sen vastaaminen tarkoittaisi, etten koe ulkonäössäni olevan mitään vikaa. Toinen harkitsemani vastaus oli ”huonoin”: ”Olen ruma.” Tuossa vaihtoehdot. Oli siinä välissäkin joitain, mutta ne viittasivat siihen, että kokisin ulkonäköni jotenkin muuttuneen kauheasti negatiivisempaan viimeaikoina. Ei se ole mihinkään muuttunut. Olisi kuitenkin myös kärjistettyä vastata ”Olen ruma” –vaihtoehto, koska silloin, kun minulla ei ole erityistä itsevihakohtausta, olen sitä mieltä, että en ole maailman rumin ihminen. Keskimääräistä epämiellyttävämmän näköinen, mutta en rumaruma. Miksei sellaista vaihtoehtoa voinut olla?

Sitten myös valehtelin yhteen kysymykseen. ”Oletko tarkoituksellisesti syömistä vähentämällä yrittänyt laihduttaa?” Vastasin, että en ole. Joo. Minä mietin sitäkin kyllä jonkin aikaa. Sitten tulin tulokseen, että sillä ei ole väliä, vaikka olenkin. Se ei ole se pointti. Mutta jos vastaisin, että olen, niin siitä joutuisi sitten selittämään kaikkea. Eikä syömättömyys ole mikään ongelma, minulla on se suhteellisen hyvin hallinnassa. Joten vastasin, että ei, en ole.

Sitten se nainen luki ne vastaukset läpi. Tuon itsemurhakysymyksen kohdalla hän kysyi tarkentavan kysymyksen ja kysyi, että olenko ajatellut sitä, millä tavalla itseni tappaisin, jos niin tekisin. Sanoin, että en. Ei ollut mitään hinkua selittää epämääräisiä ajatuksia jostain todennäköisesti toimimattomista lääke-ajatuksista.

En minä oikeasti valehdellut sille naiselle niin paljon kuin miltä se näin selitettäessä tuntuu. En vain tiennyt, mitä sanoa, joten koska en halunnut puhua asiasta, niin tuollaiset asiat, joilla minä en koe olevan lainkaan merkitystä, eivät ole niin pahoja paikkoja valehdella. Tunsin oloni hyvin epämukavaksi, kun minulta kyseltiin tuollaisia typeriä kysymyksiä.

Sitten se nainen vielä hoki joka välissä, että ”ei tarvitsekaan vielä, koska olet niin nuori”. Joo, ehkä olin häneen verrattuna nuori, mutta en ikätovereihini verrattuna. Ja he tietävät melkein kaikki, mitä haluavat opiskella. He ovat seurustelleet. Heillä on niin paljon enemmän selvillä kuin minulla.

Sitten kun mainitsin siitäkin, että nykyään tulee entistä useammin ärsyynnyttyä tuttuihin ja sitten tulee epämääräisiä riitoja. Kun hän kysyi, että miksi, niin minä olin taas ihan pihalla. Sanoin, että en tiedä, miksi riitelen tuttujen kanssa. Hän sitten sanoi, että jotkut tuollaiset riidat voivat johtua yksinkertaisesti siitä, että nämä tuttuni ovat minulle kateellisia kauneuteni takia. Melkein repesin nauramaan ääneen, mutta onnistuin hillitsemään itseni. Nainen oli siis tyypillisempi hieman vanhempi nainen, joka näki minut nuorena ja kilttinä ja kauniina tyttösenä. Mutta varmaan se onkin niin, että riitojen syy onkin minun häikäisevä kauneuteni (joka välittyy vieläpä satumaisesti netin kautta pelkän tekstin välityksellä) ja että riitakaverini ovat minulle kateellisia. Kyse ei siis mitenkään voikaan olla siitä, että olen vain niin sanoinkuvaamattoman helposti ärsyyntyvä nykyään ja sanon välillä jotain hyvin töykeää ja sitten vastapuoli loukkaantuu siitä. Hyvä kun tämä tuli tällä lailla nyt selväksi.

Eli tuo käynti uupumukseni takia muuttuikin pelkäksi masennus-analyysiksi. Sitten lyötiin resepti käteen ja sanottiin, että hae noita lääkkeitä apteekista ja ota sitten niitä. Että jaaha. Minä luulin, että lääkkeitä ei saa edes määrätä noin helposti, mutta näköjään sitten voi. Sain kahta lääkettä. Toinen on varsinaista mielialalääkettä, toinen on rauhoittavaa. Tuo rauhoittava on tarkoitettu tuon mielialalääkkeen hyvin todennäköisesti aiheuttamaan ahdistukseen, mutta se lääkäri sanoi, että voisin käyttää sitä tarvittaessa myös unettomuuteen ja sitten niihin ahdistuskohtauksiini, joita mainitsin saavani silloin tällöin.

Että siinä oli tosi hieno ratkaisu uupumukseeni. Menen kyllä joihinkin testeihin vielä myöhemmin, mutta en tiedä sitten koska. Ensiratkaisu oli lykätä mielialalääkkeet käteen. Täytyy kyllä sanoa, että pidän aika epäjärkevänä ratkaisuna tuollaista. Mutta varmaan minä kuitenkin kokeilen noita lääkkeitä. Ei niistä varmaan ainakaan paljon haittaa pitäisi olla? Toivottavasti ainakaan.

Maanantaina menen uudestaan. Minulla olisi samaan aikaan laboratoriota, mutta näköjään minun pitää yrittää livistää sieltä hieman aikaisemmin, jos se vain mitenkään on mahdollista. Paitsi että... Pahus. Labrojen on merkitty kestävän neljä tuntia, mutta kahden tunnin jälkeen minun pitäisi jo häipyä. No. Lähden kuitenkin. Vähät minä niistä pisteistä.

Eli viikon päästä minä olen jo mahdollisesti kotona. Tai jos en ihan kotona, niin ainakin hyvin lähellä kotia. Vihdoinkin!