…murheita on laulajalla.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Täällä kuu on kumottava,

on myös alakuloinen.

 

Täällä Pohjantähden alla,

hiipii sieluun asti halla,

ja tunteet tappamalla,

rikki repii sydämen.

***

Tänään oli koulun itsenäisyyspäiväjuhla. Minä istuin viimeisessä rivissä reunimmaisella tuolilla. Yksin. Nani oli esiintyjien paikalla. Minä en puhunut hänen kanssaan yhtään ainutta sanaa. Minä en muutenkaan puhut paljon. Eilisen tasoa se kaiketi oli, tuntui vain paljon vähemmältä.

Ajattelin tänään aamulla, että ehkä tämä on vain sellainen väliaikainen angstkausi taas tämän paranemisen välillä. Että ehkä tämä olo lähtee pois parin päivän päästä... Olin tänään kuitenkin taas angst. Jopa enemmän kuin eilen. Ja koska angst väsyttää minua, en jaksanut enää näytellä niin paljon kuin eilen. En jaksanut edes esittää iloista tai kiinnostunutta. Olin vain surullisen näköinen koko ajan.

Tähän seuraavan asian aloitukseksi sopii sitaatti Muumeista: "Viidakko kasvoi yhdessä ainoassa yössä, joten ehkä se lakastuukin yhtä nopeasti. Ja niin se teki. Viidakko lakastui yhdessä ainoassa yössä." NN siirrettiin taakse. Opettaja, joka alunperin yhdisti meidät pariksi ja jonka takia oikeastaan pidän nykyisin NN:stä yhtään, käski NN:n siirtyä taakse. Hän tuhosi lopullisesti meidän jo löystyneen allianssimme, hän tuhosi myös Mustan vyöhykkeen (Black zone).

Musta vyöhyke on jälleen kerran minun keksimäni nimitys asialle, joka on merkittävä kaiketi vain minun mielessäni. Sen muodostimme kotiluokassamme minä, NN ja J. Meillä oli kaikilla aina mustat vaatteet. Me kaikki näytimme melkein poikkeuksetta ulkopuolisilta ja ilottomilta. J on ollut alusta alkaen hieman epätasaisesti koulussa, joten ei ole ihme, että häntä ei ole taaskaan näkynyt vähään aikaan. Mustasta vyöhykkeestä oli siis jäljellä enää kaksi: Minä ja NN. Nimenomaan oli, ei ole enää.

Me teimme taas paritehtäviä. Minä olin taas kolmantena. NN oli yksin. A oli löytänyt toisen parikseen. NN ei edes katsonut A:han päin. Ei kertaakaan. Opettaja antoi hänen olla tekemättä niitä tehtäviä. Minun teki mieli sanoa, että minä voisin tehdä paritöitä NN:n kanssa, olisihan se paljon järkevämpää kuin kahdelle tarkoitetun parityön tekeminen kolmestaan. Minä en sanonut. Halusin, että hän tuntisi olonsa yhtä kurjaksi kuin minä silloin kun hän oli sosiaalinen ja minä jäin yli. Tunnin lopuksi opettaja sanoi NN:lle, että hän voi mennä tekemään kolmanneksi A:n ja MR:n kanssa. Ja niin hän teki. Hän keräsi tavaransa ja käveli luokan perälle aivan edestäni. Eikä tullut enää takaisin.

Minä odotin näitä englannintunteja koulun alusta asti. Ja nyt toivon vain, että ne loppuisivat mahdollisimman pian. Minä menetin Mustan vyöhykkeen. Minä menetin niiden typerien tuntien ainoan puolijärjellisen tekemiseni: NN:n hiuksien laskemisen. Samalla lailla minä menetin TKK:nkin kokonaan. Hän lopetti pitkän matikan. Hän lopetti fysiikankin. Ja kemiankin luultavasti. Ennen minulla oli yli 15 yhteistä tuntia hänen kanssaan, mutta nyt se on supistunut nollaan. Minä olen menettänyt nyt kaiken.

Tänään olin niin angst, että aamun englannin tuplatunnin jälkeen olin jo unohtanut, että olemassa oli ihmisiä, jotka välittäisivät. Minä oikeasti unohdin täysin Nanin. Minä en muistanut, että hän oli olemassa. Olin unohtanut Tiedät-kai-kenenkin. Muistin sen vasta, kun hän käveli vastaan käytävällä. Minä olen yhtäkkiä unohtanut kaiken, mikä joskus minulle oli tärkeää.

Tuon Täällä Pohjantähden alla -laulun toisen säkeistön sanat saivat minut melkein itkemään kesken juhlan. "Hiipii sieluun asti halla, ja tunteet tappamalla rikki repii sydämen." Ja juuri tänään ennen juhlaa ajattelin, että en osaa tuntea enää mitään muuta kuin surua. Ajattelin, että ehkä minun pitäisi keksiä sanoja erilaisille suruille. Kuitenkin tuon laulun aikana ajattelin, että jos sieluuni on hiipinyt jo halla, ja tunteeni on tapettu, seuraavana vuorossa on sydämen rikki repiminen. Sen jälkeen elämäni on oletettavasti tyhjyyttä. Taas.

Eilen kun ajattelin sitä, miten en ole syönyt sen verran kuin normaalisti, punnitsin itseni. Olen laihtunut neljässä päivässä viisi kiloa. No, ennätys se ei ole, mutta aika hyvin kai kuitenkin. Ehkä kuvittelen, mutta kylkiluuni tuntuvat näkyvän taas entistä paremmin. Minun mielestäni se on aika kaunista. Kun silloin joskus pahimpana angstkautena laihdutin oikein tietoisesti ja pyrin kaikin tavoin laskemaan painoani, sain saavutettua merkittävän alipainon. Sairaalloisen alipainon virstanpylväs jäi saavuttamatta. Ehkä saan saavutettua sen nyt. Hmm... Painoindeksitaulukon mukaan se olisi 47 kiloa. Kaunis numero. Ei, minä en usko, että kuitenkaan pyrin siihen. Kun vain saisin painoani alas edes sen kymmenen kiloa, niin voisin näyttää edes vähän niin kärsivältä kuin mitä tunnen olevani.

Kun minä luen näitä kirjoituksiani... En näe niissä oikeastaan mitään järkevää. Aina kun itken täysin epätoivoisena, aina kun jätän ruoan syömättä, aina kun kohtelen läheisiä ihmisiä kaltoin... Tunnen, miten järkeni takoo jossain takaraivossa. Vähän niin kuin joissain kahleissa. Minä en pidä tästä minusta. Joskus luulin, että pitäisin, että tämä minä olisi parempi ja luovempi ja kauniimpi ja taitavampi. Mutta ei, ei se ole. Se hymyilevä, naurava, iloinen, järkiperäinen ja innostunut Amiale on paljon parempi, luovempi, taitavampi ja kauniimpi.

Juuri nyt en tiedä, mitä tehdä. Olen vaipumassa taas siihen kauheaan epätoivoon ja synkkyyteen. Kuin masennuksen kaivoon. Olin pääsemässä pois, näin valoa jo kajastamassa. Nyt askelma petti. Minä putoan. Minä putoan koko ajan, kiihtyvällä nopeudella. Pohja hähmöttää jo pian. Se pitkä aika, jonka kapusin niitä askelmia ylöspäin, on mitätön vain parissa pienessä hetkessä. Ei, ei se ole mitätön. Ei sittenkään. Mitä minä nyt sitten teen? Putoan putoamistani, enkä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Toisaalta haluaisin mätkähtää sinne pohjalle asti. Pudota takaisin sinne syvyyksiin ja jäädä sitten sinne makaamaan. Toisaalta haluaisin, että minut taiottaisiin takaisin sinne, missä ennen olin ollut. Ennen putoamistani.

Jos joku tätä tekstiä lukee, hän ei ikimaailmassa usko, että minä päädyin tähän lopputulokseen vasta ihan hetki sitten. Kun selitin kaivovertaustani. Mietin, mitä minun pitäisi tehdä. Mitä minä haluan tehdä? Nyt se jotenkin kirkastui minulle, en tajua, miten en sitä aikaisemmin tajunnut. Minä ojennan käteni kaivon seinille, hidastan vauhtiani ja tartun kiinni siihen ensimmäiseen askelmaan, josta saan kiinni.

Olo tuntuu nyt tuon vertauksen ja älynväläyksen jälkeen ainakin hetkellisesti paremmalta. Vähän enemmän valppaammalta ja siltä, että on oikeasti hereillä. Ja mitä NN:ään tulee... niin ja tietysti meidän Mustaan Vyöhykkeeseemme... "That future is almost gone." "But it is not lost." Sitaatin mukaan. Se Vyöhykkeemme ei ole menetetty. Ei vielä. Ei, jos se vain minusta riippuu. Enkä minä tipu pohjalle, en tällä kertaa. En, jos se vain minusta riippuu.

Hmm... Yhtäkkiä huomaan, että minulla on kauhea nälkä.