Kiva. Taas vaihteeksi yksi ihmeellinen sivuvaikutus. Tai ei se nyt niin ihmeellinen ole, mutta ärsyttävä, enkä tiedä, mitä pitäisi ajatella. Näköjään aina Nanin kanssa juttelemisen jälkeen minä näen seuraavana yönä unta NN:stä. Ei hän tee mitään erityistä, eikä sano mitään erityistä, ei olla koulussa, eikä mitään muutenkaan, hän on vain tavallaan kuin rekvisiittaa. Tässäkin unessa hän oli vain yksi yhdessä joukossa, joka oli ostoskeskuksessa. Armeijatyyppejä, joilla oli taidenäyttely siellä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä katselin niitä tauluja, niitä teoksia ja arvasin heti, mitkä olivat NN:n. Ne näyttivät vain niin häneltä. Se sattui. NN oli lavalla puhumassa niistä teoksista muiden armeijatyyppien kanssa. Hän ei ollut huomannut minua. Minä katselin niitä maalauksia ja vaikka jotkut olivat teknisesti hienompia ja sellaisia tasaisempia, niin minä pidin eniten NN:n teoksista. Ne olivat sellaisia... Niissä oli sellaisia persoonallisia kulmia ja sellaisia teräviä piirteitä... Ne olivat todella hienoja. Ja niin hänenlaisiaan.

 

Sitten ne armeijatyypit alkoivat siirtyä maalausten suuntaan kertomaan niistä ja vastaamaan kysymyksiin. Minä lähdin. En halunnut, että NN näkisi minut. En tiedä, mihin aikaan se sijoittui, mutta tulevaisuuteen. Ei kouluun. Ei mihinkään sellaiseen. Me satuimme NN:n kanssa vain samaan paikkaan samaan aikaan. Joskus ajat sen jälkeen kun lukio loppui. Kun olin jo luullut, etten koskaan näkisi häntä. Ja sitten hän oli siellä armeijapuvussa.

 

Minä menin pihalle. Satoi kaatamalla. Minä en voinut jäädä sinne. Minä menin vain ulos. Jäin siihen ostoskeskuksen ulkopuolelle. Siellä ei ollut ketään muuta. Ajattelin, miten NN puhuisi siellä sisällä. Hän ei ollut joutunut leikkaamaan tukkaansa. Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan, miten ihmeessä hän oli onnistunut säilyttämään tukkansa, mutta en voinut mennä sisälle.

 

Minä en muista siitä unesta paljon enempää. En muistanut sitä edes heti herättyäni, vaan se tuli mieleeni vasta myöhemmin. Viimeinen asia, jonka muistan siitä kaikkein selviten, oli se, kun seisoin siellä sateessa. Olin juossut jonkin matkan päähän. En ole varma, oliko se mikään tuttu paikka, mutta olin jonkin matkan päässä siitä ostoskeskuksesta, korkean rakennuksen seinän vieressä. Satoi kaatamalla ja minä olin litimärkä. Minä pysähdyin siihen, ajattelin, miten olisin voinut olla kuuntelemassa NN:n puhetta teoksistaan. Satoi ja satoi ja satoi. En muista enempää.

 

Huomasin tänään, että olen suunnilleen puolisokea ilman laseja. Olin pihalla kuivattamassa hiuksia ja katselin ympärilleni ja jouduin toteamaan, että en nähnyt sitten yhtään mitään. Välillä oli vaikea edes kävellä, kun kaikki oli niin sumeaa. Ei lainkaan kivaa.

 

Tuntuu taas vaihteeksi vähän tyhjältä. Olen päättänyt leikata tukkanikin. Sitten viimeistään kun ylioppilasjuhlat ovat ohi. Olen kyllästynyt hiuksiini. Minulla on ollut tällaiset hiukset ikuisuuden. Näin pitkät ala-asteen lopulta asti. Etuhiusten tyyliä olen muuttanut ja pitänyt hiuksia erilailla, mutta ne ovat olleet melkein aina samanlaiset. Yksinkertaiset ja suorat, eikä mitään erikoisuuksia.

 

Mutta nyt olen kyllästynyt. Minulla on ollut viime aikoina tunne, että tarvitsen jotain uutta. Jotain erilaista. Minä olen kaivannut kauheasti jotain, miten minä voisin olla erilainen. Joku muu. Kun vain voisi mennä jonnekin, muuttaa jo nyt. Tai hankkia jonkun koko kesän mittaisen työn. Hankkia uuden harrastuksen. Tehdä jotain erilaista. Leikata tukan ihan erilaiseksi. Värjätäkin ehkä. Tehdä edes jotain, että jokin olisi erilailla. Minun mieleni... Ajatukseni... Minusta tuntuu niin erilaiselta. Kuin minut olisi yhtäkkiä repäisty irti elämästäni ja laitettu elämään jotain toista elämää.

 

Mutta kaikki on kuitenkin melkein samalla lailla. Minä haluan, että asiat ovat erilailla. Se, miten minun ajatukseni ovat nyt ja miten asiat ovat... Se ei ole oikein. Se ei tunnu oikealta. Minusta tuntuu, että asioiden pitää olla jotenkin erilailla, että jonkun pitää olla jotenkin erilailla, että minä olisin... Jotenkin enemmän kokonainen. Olen hukassa. En tiedä mitään. Varmaan tuntuu typerältä ajatella, että vaikka hiusten leikkaaminen muuttaisi mitään, mutta kyllä se muuttaisi. En tiedä mitä, mutta sitten ainakin tuntisin sen, miten hiukset ovat erilaiset, miten näytän erilaiselta. Muutkin näkisivät sen. Näkisivät heti, että hei, Amiahan on jotenkin erilainen kuin ennen. Kun se olisi jotenkin ilmiselvempää, niin ehkä minun oloni ei olisi niin ristiriitainen. Olenko sama vai eri? Vanha vai uusi? Kuka minä ylipäänsä olen? Millainen minä olen?

 

Koska minä en tiedä enää. En edes sen vertaa kuin ennen. Että kiva.