Päivän vihlaisevin ikävä

Ci Wong: "Mauro, Amia...It's hard to getting used to the class without you. Please keep in touch with me like this.(Youn Jin, if you don't mind, it's better to use English on facebook because other friends might want to know about the comment you wrote also it's good for improving our English abillity. Right? BRO!)anyway, SEE YOU AGAIN any place on THIS PLANET!!!

***

Tänään jotenkin ensimmäistä kertaa piiitkään aikaan tänään tunsin poikkeuksellisen paljon erilaisia tunteita. Tänään oli myös ensimmäistä kertaa se jatkohoitokontaktikäynti, mutta en usko, että sinänsä sen käynnin sisältö kauheasti vaikutti päivän tunteellisuuteen. Paitsi siis sillä tavoin, että sai ensimmäistä kertaa koko viikolla yhden tunnin ajan keskellä päivää olla tekemättä töitä ja keskittyä vaihteeksi itseen. Ja tänään vaihteeksi kahden ja puolen tunnin ylitöiden jälkeen koko massiivinen "Kaupan Joulun Liitto -tutkimus" (Kaupan liiton Joulu -tutkimus), jossa tutkittiin "joulunajan ihmisten ostokäyttäytymistä" (ihmisten joulunajan ostokäyttäytymistä) saatiin loppuun! Muistan jouluisin joskus uutisissa nähneeni tällaisten tutkimuksien tuloksia, joissa sanottiin jotain tyyliin: "Kaupan Liiton teettämän tutkimuksen mukaan keskiverto suomalainen käyttää tänä jouluna enemmän rahaa joululahjoihin verrattuna viime vuoteen. Eniten tulotasoonsa suhteutettuna kuluttavat tänä vuonna oululaiset." Aion kyllä kyylätä jouluna uutisia, jos näkyisi sellainen uutinen taas ja jotenkin ilostuttaisi tietää olleensa mukana siinä. Vähän niin kuin syksyllä tuli telkkarista lyhyt maininta Teoston taustamusiikkitutkimuksesta, jota meillä tehtiin. Mutta tämän tutkimuksen loppuminen sai minut jotenkin poikkeuksellisen rentoutuneeksi ja pistäydyin jopa Tiimariin.

Syy Tiimariin pistäytymiselle oli se, että häkistään karannut Tin Tin rikkoi ihan törkeän hienon tuikkukipon, jonka äiti oli löytänyt Lontoon -matkani aikana ja johon ihastuin täysin ensisilmäyksellä. Ja häkki sitten tuon jälkeen lopultakin päällystettiin verkolla, jotta Tin Tin ei enää pääse livahtamaan. Ja tänään tuli palkka, niin vaihteeksi on ehkä jopa satanen käytettävänä siitä marraskuun minimaalisesta palkasta, ennen kuin sen pitää riittää tammikuun vuokraan. Pariin viime viikkoon verrattuna se tuntui ihmeen rauhoittavalta. Niin kuin Lontoossa yhdellä tunnilla kun piti laittaa kirjassa olevat asiat omaan tärkeysjärjestykseen ja verrata kolmen ryhmissä. Siinä sitten juteltiin ja tultiin tulokseen, että vaikka rahalla ei saa onnellisuutta, niin ilman rahaa ihmiset yksinkertaisesti ovat onnettomampia.

Olen miettinyt paljon rahaa viime aikoina. Telkkarista on tullut juttuja Suomen kodittomista ihmisistä ja siitä, miten monet tällaisillakin pakkasilla joutuvat nukkumaan roskiksissa tai jossain. Mietin lapsiperheitä, joita varten joka paikassa kerätään rahaa ja lahjoja, jotta köyhienkin perheiden lapset saisivat joululahjoja ja jouluruokaa. Lisäksi mietin kehitysmaan naisia ja tyttöjä, joiden hyväksi olen lähes vuoden ajan lahjoittanut vähistä rahoistani 8 euroa kuussa. Mietin Toisenlaisia Lahjoja, joita haluaisin ostaa loputtomasti, jos vain voisin.

Ja tässä välissä tajusin lopulta, että kesken tämän analyysini unohdin, että illalliseni - teeleipä - oli uunissa. Poltin sen, mutta aion silti kokeilla, josko se olisi syötävää, koska en millään ehdi tai jaksa enää tehdä uutta taikinaa ja leipää.

Mutta jotenkin on tuntunut poikkeuksellisen pahalta kaikki maailman epäkohdat. Olen miettinyt, että vaikka tulisin multimiljonääriksi, en silti ilman kunnon sijoitussuunnitelmaa pystyisi tekemään, no, käytännössä paljon yhtään mitään. Tuntuu taakalta ajatella, että pakko menestyä jotenkin ja tienata paljon rahaa, että voin auttaa ihmisiä, koska tuntuu niin sietämättömältä ajatella, että on niin paljon ihmisiä, jotka tarvitsisivat vähän rahaa elämän perustarpeiden tyydyttämiseen, mutta eivät vain saa sitä mistään.

Bussissa sitten positiivinen mieleni vaihtui synkistelyksi, kun yksi lähelläni istuva pariskunta tapasi tuttavapariskunnan, jotka olivat juuri menneet kihloihin. Toiset olivat menossa ulos syömään, toiset olivat olleet joululahjaostoksilla. Joululahjaostoksilla olleen pariskunnan mies näytti Terapiassa -sarjan DVD -koteloa ja toinen kysyi innoissaan hintaa. Se oli molempien mielestä aika paljon, mutta he olivat samaa mieltä siitä, että se oli sen hinnan arvoinen ollessaan niin huippu sarja. Tuli jotenkin yksinäinen olo, kun minä en ole pariskunta kenenkään sellaisen kanssa, joka oikeasti pitää samoista hieman epätavallisista sarjoista kuin minä. Olen pitkään ollut hyvin tyytyväinen ja ylpeäkin sinkkuudestani, mutta jotenkin tuo bussikokemus vihlaisi tänään.

Sitten törmäsin vielä Facebookissa Ci Wongin Lontoon kuvakansioon, jossa oli kuvia niistä iltapäivätunneista sen jälkeen, kun minä olin lähtenyt takaisin Suomeen. Etenkin yksi kuva oli hieno: siinä oli Ci Wong ja Kiara, sekä taustalla vahingossa Enrice. Se oli niin todellinen ja realistinen, etenkin väsyneeltä näyttävä Enrice, joka oli nähtävästi lähdössä kotiin, kun Ci Wong ja Kiara ottivat kuvan itsestään. Ja sitten tökkäsin "tykkää" -nappia (jota en käytä suunnilleen ikinä) ja Ci Wong kommentoi sitten minun ja Mauron (italialainen, joka aloitti viimeisen viikkoni alussa) tykkäämistä. Jotenkin se ilmapiiri siellä Lontoossa oli niin ihmeellinen ja tuntuu että sen jälkeen suhtautumiseni ulkomaalaisiin Suomessakin on muuttunut radikaalisti. Aikaisemmin olin aina hieman varautunut nähdessäni ulkomaalaisia, etenkin jos he eivät näyttäneet turisteilta, vaan maahanmuuttajilta. Matkan jälkeen olen ajatellut Enricen Suomessa asuvia kavereita, jotka opettivat hänelle suomeakin. Ja aina kun kuulen espanjaa tai portugalia, tekee mieleni tokaista tällaiselle puhujalle: "Ola comostes." Se on siis jotain, mitä Enrice opetti minulle, ja se on portugalia ja tarkoittaa "mitä kuuluu".

Nyt pitäisi kokeilla niiden käristettyjen teeleipien syömistä.