Tulipas nukuttua vähän univelkoja pois. Vaikkakin heräsin jo kahdeksalta, kun näin painajaista. Se alkoi jotenkin hämärästi niin, että eläimille oli annettu ihmisten ominaisuuksia ja ne osasivat puhua ja ajatella ja kaikkea. Sitten ne kuitenkin päättivät, että eivät halunneet olla minun luonani ja ne lähtivät pois. Kun menin hakemaan niitä kotiin, ne olivat minulle vihaisia ja sanoivat, että eivät tulisi. Yksi kuitenkin tuli. Se oli boa-käärme. Minä en edes pidä käärmeistä, mutta tuo oli jotenkin kauhean symppis. Se tuli ja sanoi, että haluaisi tulla kotiin kanssani ja kietoutui puoliksi kaulani ympärille. Niin me lähdimme.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minulla oli oma asunto, joka oli se, jossa minulla oli ennen musiikkiopistoa soittotunnit. Sieltä on meidän kotiin jotain parisataa metriä, joka pitää kävellä aluksi kävelytietä, mutta sitten myös sellaista metsäistä kapeaa hiekkatietä. Yhtenä päivänä olin käymässä kotonani. Siis äitini luona. Meidän pihaa pitkin meni puro, jossa minä leikin. Olinkin yhtäkkiä Muumipeikko ja äiti oli Tuutikki. Kysyin äidiltä, oliko hän koskaan yrittänyt tehdä vesikuperkeikkaa. Tuutikki-äiti ei vastannut, mutta sanoi, että yhtäkkiä tuntui kauhean hyiseltä. Minä lopetin leikkimisen ja huomasin itsekin, että oli alkanut tuulla jäätävästi. ”Se on varmaan taas Mörkö”, minä sanoin. Tuutikki-äiti nyökkäsi. Sitten sanoin lähteväni kotiin käärmeeni luo, koska oli tulossa jo pimeä ja se varmasti mietti jo, että missä oikein olin.

 

Oikaisin pihan poikki ja sujahdin aidan ja pensasaidan välissä olevasta kolosta ja hyppäsin ojan yli tielle. Suuntasin rivakasti kävellen kohti kotiani, kunnes olin juuri pääsemässä metsätielle. Oli jo pimeää, mutta näin silti kummallisen hahmon metsätien puolessa välissä. Pysähdyin siihen paikkaan ja yritin tajuta, mikä se oli. Sitten tajusin, että se oli Mörkö ja että se odotti minua. Pelästyin kauheasti ja juoksin äkkiä takaisin ojan yli ja aidan ja pensasaidan välistä. Juoksin äitini kotiovelle ja ränkkäsin hädissäni ovikelloa. Mörön oli täytynyt nähdä minut ja se, että olin nähnyt sen ja lähtenyt pakoon, joten taatusti se oli lähtenyt heti minun perääni. Soitin ja soitin ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Tunsin, miten koko ajan tuli kylmempi ja kylmempi ja pelkäsin, että minä hetkenä hyvänsä Mörkö tulisi kulman takaa.

 

Sitten huomasin, että autotallin ovi oli vielä auki ja että avain roikkui sen lukossa. Se avain sopii meidän kotioveenkin. Säntäsin heti sinne ovelle ja nappasin avaimen. Juoksin sitten takaisin kotiovelle ja yritin työntää avainta lukkoon. Olin kuitenkin niin peloissani, että käteni tärisi, enkä onnistunut. Hengitykseni huurusi jo ja tiesin, että Mörkö oli lähellä. Pakotin itseni rauhoittumaan ja sain avaimen lukkoon ja oven avattua. Vedin sen takanani nopeasti kiinni ja varmistin, että se oli lukossa. Äitini tuli unenpöpperöisenä eteiseen ja kysyi, että mitä minä oikein tein siellä. Sanoin, että Mörkö jahtasi minua. Äiti pelästyi ja me mentiin heti vetämään kaikkien ikkunoiden verhot kiinni, ettei Mörkö näkisi sisään.

 

Sitten ovelta kuului koputus. Äiti kysyi huutaen, että kuka siellä oli. Vastausta ei kuulunut. Äiti huusi, että me tiesimme, että siellä oli Mörkö ja että me emme päästäisi sitä sisään, vaan että sen pitäisi lähteä. Ovi jäätyi. Sitten kuului tömähdys sitä vasten. Mörkö yritti rikkoa oven. Tässä kohtaa heräsin törkeän pelästyneenä.

 

18-vuotias ja pelkää vieläkin Mörköä. No, tuli jo lapsena pelättyä sitä kauheasti, eikä se ole mihinkään se pelko kadonnut. Ei tulisi mieleenkään edes nykyisin katsoa Muumien Mörkö-jaksoja, kun on yksin kotona. Olen yksi monista mörkötraumatisoituneista. Mutta se on pelottava. Ei tule heti mieleen yhtään mitään muuta niin pelottavaa. Sormusaaveetkin ja Harry Potterin ankeuttajat ovat kilttejä ja hassuja pikku kavereita Mörön rinnalla. Mutta The Ringin Samara-tyttönen on ehkä melkein samassa kategoriassa. Hrr... On minullakin loistavat pelonaiheet.

 

Mutta varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni näin unen, jossa juoksin pakoon. En pakene suunnilleen koskaan, mutta nyt pakenin. Eikä ollut yhtään kivaa. Ihan kauheaa vain, kun oli kotiovelle siinä nurkan suojassa ja ajatteli, että Mörkö saattaa ihan minä hetkenä tahansa ilmestyä siihen metrin päähän nurkan takaa. Kamalaa.

 

Huomenna englanti. Sanotaanko, että vaikka koen, että toimin stressin alla ihan hyvin, niin tämä alkaa olla jo aika tuskastuttavaa. Ei hetkenkään kunnollista lepoa, kun koko ajan täytyy ajatella, että pitää lukea vielä niin paljon kuin vain kykenee. Tänään on vielä soittotuntikin. Ja tulee Lost. Asiat täytyy laittaa hei tärkeysjärjestykseen, ei Lostia voi missata.

 

Minulla on ongelmia NN:ään suhtautumisessa. Ei niinkään varsinaisesti, mutta sen suhteen, että miten minun pitäisi suhtautua häneen, kun puhun hänestä joillekin. Tai kun kirjoitan tänne blogiini. Mitä minun pitäisi sanoa? Miten minun pitäisi jotain sanoa? Mikä on lähtöoletus? Minä odotin, että kun NN kerran sanoi ei, kaikki olisivat minulle heti vihaisia, kun mainitsisin hänet jossain. Tai kun sanoisin hänestä jotain, he kysyisivät, että miksi minä hänestä enää puhuin. Hänhän sanoi ”ei”. Hänhän ei pidä minusta. Miksi minä häntä enää ajattelen?

 

On kuitenkin huojentavaa, että ihmiset eivät ole tehneet noin. Kai. Nan selittää aina vain, jos on nähnyt NN:n jossain – aivan niin kuin aina ennenkin. Se on liikuttavaa. Mutta nuo sanat on kuitenkin sanottu minulle. Nuo ärsyyntyneet. Minä itse olen sanonut ne itselleni. Minä en tiedä yhtään, miten minun pitäisi olla. Tietysti minä pidän hänestä vieläkin, mutta tuntuu vain niin sanoinkuvaamattoman typerältä myöntää se ääneen. Tai kun puhun hänestä, niin minulle tulee välillä kurja olo. Ei kai minun pitäisi hänestä enää pitää ja puhua hänestä lainkaan? Minun ei pitäisi kiinnittää huomiota häneen tai hänen tekemisiinsä enää. Tai ei ainakaan mainita niistä yhtään kenellekään ja yrittää unohtaa ne itsekin mahdollisimman nopeasti.

 

Ei se vain toimi niin. Siksi minusta tuntuu jotenkin kummalta. Mitä minä oikein teen nyt? Puhunko minä hänestä niin paljon kuin tuntuu, että huvittaa, vai yritänkö minä vähentää sitä, vai pakotanko itseni lopettamaan hänestä puhumisen kokonaan? En minä vain tiedä. Ja hänen jenginsäkin... Minä huomasin eilen, että minä kiinnitän heihin aina vain sellaista erityishuomiota. Missä he istuvat ja mitä he tekevät. Siis vaikka NN ei olisikaan heidän kanssaan. Ei varmaan pitäisi. Mutta kun minä olen pitänyt heitä silmällä NN:n takia, niin minä olen alkanut pitää heistä. Meidän luokan järkevimpiä poikia, ehdottomasti.

 

Tuntuu vain jotenkin kauhean epätietoiselta. Tämä on NN-ura, jossa minun elämäni nykyisin kulkee. Minä olen niin tottunut kaikkiin niihin asioihin, jotka liittyvät häneen. Paitsi että NN oli/on (mitä aikamuotoa pitää käyttää, argh!) sellainen epäkonkreettinen osa elämääni, niin sitä konkreettisempi osa ovat ne kaikki asiat, jotka liittyvät häneen ja jotka siten ovat tulleet muuksikin kuin pelkästään NN-viitteeksi. Mitch, NN:n jengi, neiti EH, Nightwish... Se on outoa. Mitä minä nyt teen noille seikoille? Mitä minä oikein teen?!

 

On vaikeaa ja tekisi mieli vaikka lorvailla koko loppupäivä, mutta pitää sen englannin kimppuun käydä. Pitäisi löytää hienoja idioomivaihtoehtojakin, jonka voisin tunkea siihen aineeseen, kun opettaja sanoi, että yksi sellainen olisi hyvä olla. Ja joitain hankalampia lausemuotojakin. Plääh. Not my cup of tea.