Tänään oli sitten terapia ja asiat selkenivät hieman. Taas se terapeuttini painotti sitä, että se ahdistukseni johtuu joistain tunteista, joita en tiedosta, jolloin ne ilmenevät sen sijaan ahdistuksena. Ja pitäisi taas osata tunnistaa ne tunteet ja hyväksyä. Mutta se on vaikeaa. Esimerkiksi siitä, kun viikonloppuna se valokuvaaminen Jaskan kanssa peruuntui, koska Jaska oli edellisenä iltana juonut liikaa, niin terapeuttini ksysyi, että miltä se tuntui. Mietin sitä sitten ja sanoin, että kai olin vähän turhautunut. Ja sitten olisi pitänyt määritellä että kuinka turhautunut olin. Kun yritän miettiä noita tunteita tarkemmin, niin tuntuu kuin pitäisi kuvailla veden ominaisuuksia: miltä se vesi maistuu, miltä se tuoksuu, jne. Eikä minun mielestäni normaali vesi erityisesti maistu eikä tuoksu oikein miltään. Ja sitten kun hän kysyi siitä, kun Jaska oli väläyttänyt sitä muuttamista, että mitä tunteita se herätti, niin jouduin loogisesti yrittää miettiä, että varmaan siitä tuli surullinen ja pelokas olo. On vaikea erotella noita, kun kaikki tuntuu ihan samalta: ahdistavalta.

Ja Jaska sitten sanoi, että oli ollut ehkä vähän ilkeää väläyttää sitä muuttamista, ja sanoi, että ei ole kyllä muuttamassa mihinkään, ja siellä haastattelussakin oli sanottu, että se kuntoutus on tarkoitettu ehkä parempikuntoisille, sellaisille, jotka ovat työssäkäyviä ja menevät sieltä sitten kuntoutumaan vähäksi aikaa. Ja Jaska oli tosi ihana eilen, kuunteli vain ja oli tukena, kun oli kauhea olo. Ja itkin ja hyperventiloin niin paljon, että luultavasti se aiheutti migreenin, joka minulle tuli vähän sen jälkeen.

Terapeutti sanoi, että vaikuttaa siltä, että olen jatkuvasti joko ali- tai ylivireystilassa. Eli siis joko nukun, tai sitten kun olen hereillä, teen montaa asiaa yhtä aikaa ihan koko ajan. Silloinkin kun ei ole koulujuttuja, katson jotain ohjelmaa, ja sen lisäksi teen jotain muuta. En vain voi katsoa jotain ohjelmaa pelkästään, koska jos teen niin, olo on todella epämukava ja levoton, on pakko tehdä jotain siinä samalla, kuten pelata, tai sitten täytän ristikoita. Se on toisaalta typerää, koska kun teen useampaa asiaa yhtä aikaa, en kunnolla pysty keskittymään oikein kumpaankaan. Ja jos miettisi, että täyttäisi pelkästään ristikkoa tai pelaisi, niin sekään ei tunnu hyvältä, vaan tuntuu, että ei kun siinä on pakko olla taustalla joku ohjelma, johon voi klikkailla aina välillä ja tarkistaa mitä siinä tapahtuu.

Tai sitten luen Iltasanomia, hömppäuutisia ja ahmin niitä kommentteja, joista jää mieleen kaikkea kurjaa. Esimerkiksi jos on joku juttu miesten haluttomuudesta, niin joku kommentoi sinne, että onhan se ihan fakta, että riippumatta miehen iästä, haluttavimmaksi koetaan se 20-vuotias nainen, ja jos nainen on sitä vanhempi, sitä vähemmän tätä kohtaan koetaan vetoa. Typerä kommentti, mutta se jää silti mieleeni ja se pyörii siellä ja mietin, että onkohan se sittenkin niin, voisiko olla, että se onkin totta. Tai sitten joku kommentti, että jos asuisi jonkun kanssa yhdessä, niin pystyisitkö pitämään yllä sen elintason, jos tulisi ero. Siihen joku sitten kommentoi, että kannattaa elää vain niin, että tapahtui mitä tapahtui, oma elämä on sellaisella mallilla, että kukaan muu ei vain pysty vaikuttamaan siihen. Ja sitäkin jään miettimään ja koen, että olen jotenkin epäonnistunut, kun tiedän, että esimerkiksi parisuhteen päättyminen vaikuttaisi minuun, vaikka tiedän, että eikö se ole ihan normaalia, ja että eikö se vaikuttaisi ihan kaikkiin?

Ja tänään kun mietin taas terapiassa, että olenko sitten läheisriippuvainen, kun tulee todella paska olo siitä, kun ajattelen, että Jaska muuttaisi pois, niin terapeuttini sanoi, että nimittelen taas itseäni, ja että se vain menee niin, että kaikissa ihmissuhteissa on se jonkinlainen tarvitsevuus ja riippuvuus. Ja sitten ensimmäistä kertaa mietin, että ehkä Jaska sen takia kokee, että en välitä hänestä, koska jos hän jollain tapaa vaikuttaa minuun, jos minulla on vaikka ikävä häntä tai olisi kiva nähdä tai jos minua pelottaa että menetän hänet, niin yritän pitää nuo lähinnä omana tietonani, koska Jaskahan se minua kutsui kesällä läheisriippuvaiseksi, enkä halua käyttäytyä niin hänen nähden, että se vahvistaisi hänen näkemystään siitä. Joten koska todella harvoin sanon, että minulla on ikävä häntä, koska pelkään, että hän kokee sen jotenkin painostavana, ja kun hän esimerkiksi sunnuntaina ehdotti että jos tulisi käymään ja minusta se oli tosi kivaa ja ilahduin, sanoin kuitenkin vain, että jaa tänäänkö, hmm, no miksi ei. Ehkä hän siksi kokee, että en välitä, koska yritän kovasti olla antamatta itsestäni jotenkin läheisriippuvaista kuvaa. Eli siis yritän olla ilmaisematta hänelle sitä, miten paljon hän minuun vaikuttaa.

Mutta tämä ylivireystila on jotain, josta minun pitäisi kuulemma yrittää "maadottaa" itseni. Ja jotenkin tunnistan tämän ylivierän puolen itsestäni, muistan, että se on ollut vallalla joskus aikaisemminkin ja ajattelen, että se on minut niihin burn-outeihin ajanut. Mutta on jännää huomata, että jotenkin minussa on se puoli, joka pystyy selviytymään yliopistojutuista, pystyy pitämään yllä sellaista hyvää kuvaa, ehkä kulissia, mutta samalla minusta tuntuu, että pääni hajoilee siihen. Eli siis toisaalta minulla menee koulussa hyvin silloin kun pääni ei hajoile. Ja jotenkin "ulkoistan" sen pään hajoilunkin, ihan kuin en välttämättä tarvisisi päätäni opiskeluun, tai ihan kuin se olisi joku ihan muu pää jota siihen käytän. Vähän niin kuin viittaan kintaalla siihen pään hajoiluun niin kauan kun pystyn suorittamaan ne yliopistotehtävät.

Viime viikon aikana olen huomannut myös uuden ja omituisen käytöstavan. Tulee välillä sellainen olo, että haluaa mennä pihalle hetkeksi aikaa, kävellä vaikka sata metriä tai jotain ja sitten mennä takaisin sisään. Kuulemma se on tosi hyvä ja toimii myös maadoittamistaktiikkana, mutta on vain outoa huomata, että yhtäkkiä tekee mieli tehdä jotain tuollaista, mitä aina aikaisemmin on lähinnä vihannut. Ja olisi kuulemma hyvä, että keskittyisin olemaan hetkessä, sillä se että teen montaa asiaa yhtäaikaa, kuulemma toimii niin kuin en ihan olisi tässä maailmassa.. Pelaan ja katson jotain sarjaa... Olen jossain muualla, en tässä ja nyt.

Huomiseksi pitäisi lukea taas lisää sonetteja. Huokaus.