On taas raskas fiilis, tällä kertaa ihan syystäkin. Laitoin sille ex-pomolleni viestiä mahdollisesta kesätyöstä. Olen miettinyt, että eihän sitä kehtaa edes kysyä, kun korona iskee firmoihin niin pahasti, mutta päätin sitten, että muotoilen sen kysymykseni vain niin, että tiedän, että korona on vaikuttanut firmaan, mutta että onko hänellä yhtään tietoa siitä, ottavatko he opiskelijoita kesätöihin tänä vuonna. Kuulemma eivät ota, eivät voi rekrytä nyt ylipäätään ketään. Hän sitten sanoi vielä, että niin mielellään hän kyllä ottaisi minut tiimiinsä. Minä tykkään tästä pomosta, kun vaikka hän sanoo, että ei voi ottaa minua töihin, minulle tulee oikeasti se fiilis, että kyse ei ole siitä, että minä olisin huono - joko huono työntekijä tai muuten huono ihmisenä. Se on tosi kiva. Sitten hän vielä kysyi, että olenko kysynyt siltä nykyiseltä pomoltani. Sanoin, että en hiljattain, mutta mainitsin, että ennen koronakriisiä tiedustellessani asiasta ohimennen siltä joka tiiviimmin ohjaa sitä graduani tuolla työpaikalla (joka on tosin myös pomoni alaisuudessa), hän vaikutti vähän kiusaantuneelta ja sanoi, että kun Arrow varmaan pystyy tekemään kesällä enemmän, niin... mutta oletkos kysynyt siltä ex-pomoltasi jo?

Eli vaikuttaa siltä, että kesätöitä ei nyt tule olemaan. Toki kysyn vielä siltä pomoltani varmuuden vuoksi (ja sanon, että se ex-pomoni suositteli vielä varmistamaan häneltä tilanteen), mutta olen aika varma, että minulle ei löydy mitään. Toki oletin näin jo, mutta silti se harmittaa, etenkin kun tuntuu taas, että minä olen jotenkin vetänyt sen lyhyimmän korren meidän opiskelijaporukasta: kaikilla muilla on kyllä työ (paitsi Anni ei ilmeisesti myöskään jatka), joten vaikka koin jossain vaiheessa, että olen pärjännyt todella hyvin, niin nyt minä olen sitten kuitenkin se, josta firman on kaikkein helpoin luopua. Tuntuu, että olen pelannut korttini jotenkin huonosti, vaikka enhän minä mitenkään voinut syksyllä ennakoida, että tulee joku epidemia, joka vaikuttaa näin raskaasti talouteen.

En minä silti heti rahattomaksi joudu. Vaikka olenkin tänä vuonna jo käyttänyt paljon säästöjäni, minulla on edelleen rahaa noin neljän kuukauden menoihin. Ja toki saan myös sen gradupalkkion, kunhan graduni valmistuu, ja jos oletettaisiin, että lopputulos olisi edes ihan hyvä, eli keskimäärin 3 asteikolla 1-5 siinä firman palkkiomallissa, niin siitä tulisi vielä noin neljän kuukauden menot kattava summa lisää. Hain tosin asumistuen tarkistusta, koska vuodenvaihteen jälkeen tuloni ovat laskeneet, joten laskujeni mukaan sieltäkin pitäisi tulla noin satanen lisää tukea sen tarkistuksen jälkeen. Ja veroilmoitus tuli ja siihenkin lisäsin sen kesän ja syksyn etätyön oikeuttavan työhuonevähennyksen, ja ennen sitäkin minulle veronpalautuksena tulevaksi summaksi ilmoitettiin n. 1600 euroa, joten silläkin saa sitten taas vähän lisäaikaa. Ja toki nuo arvioni noista kuukausimenoista ovat vähän alakanttiin, koska olen testannut tuota nyt käytännössä parin kuukauden ajan ja jos menoni pysyisivät samana, niin varmaan pystyisin pitämään yllä nykyisenlaista elämäntyyliäni suunnilleen... laskin sanoo että noin 12 kuukautta. Ja sittenkin voin nostaa vielä opintolainan pois kuleksimasta ennen kuin valmistun, jos tilanne näyttää pahalta. Vasta sitten täytyisi alkaa miettiä muuttoa halvempaan kämppään tai terapian lopettamista, koska ne nyt ovat ne minun suurimmat menoni.

Mutta ahdistaa. Toisaalta mietin, että jos jossain tilanteessa on oikeutettua käyttää säästöjään, niin se on nyt kyllä sitten tämä. Ei sillä, kuka sanoo, koska tulee koronan toinen aalto? Tai kolmas? Tai vaikkei tulisikaan, niin miten pitkä lama tästä ensimmäisestä aallostakin seuraa? Masentaa.

Tänään oli myös terapia ja kai senkin aikana kävi ilmi, että johtuen varmaan osittain traumasta ja osittain ehkä mielenlaadustakin minä kauheasti tarvitsisin mahdollisimman paljon jotain pysyvää ja sen lisäksi miljoona varasuunnitelmaa, jotta voisin tuntea oloni turvalliseksi. Joten otan tämän kesätyöpaikan menetyksen nyt raskaasti, koska minun mielessäni se tarkoittaa sitä, että kaikki varmaan pikku hiljaa riistäytyy täysin minun hallinnastani ja päädyn loppujen lopuksi kadulle elämään. Ei se ole lainkaan realistista, mutta ihan tämä normaali elämä, että on kiva kämppä ja voi pitää rottia, käydä terapiassa ja on varaa syödä ja välillä voi käydä vaikka leffassakin, se tuntuu minun mielessäni niin epävarmalta. Se tuntuu siltä, että minä hetkenä hyvänsä se kaikki voitaisiin ottaa vain pois. Tuosta noin vain.

Mutta kai pitäisi yrittää ottaa rauhallisesti, kun kai minun nyt pitäisi tyriä ihan totaalisesti, jotta en 12 kuukauden aikanakaan keksisi mitään tulonlähdettä? Voihan sitä aina mennä johonkin muuallekin töihin kuin omalle alalle. Vaikkakin mieli huutaa nyt, että äkkiä nyt keksit jotain säästöjä, syöt vain puuroa seuraavan kuukauden, ainakaan et mitään teetä osta vaikka juuri suunnittelit, puhumattakaan sitten mistään uusista kengistä, kun rikkinäisilläkin voi hyvin kävellä vaikkei ne niin mukavat olekaan. Siitä huolimatta pitäisi varmaan ajatella, että jatkan samaan malliin kuin tähänkin asti, koska enhän minä todellakaan ole tuhlannut rahaa oikein ikinä. Toki voi miettiä, onko jousiammuntakurssille osallistuminen tuhlausta, tai uimahallissa käynti, kun eihän ne mitään elämän välttämättömyyksiä ole, mutta kai minun pitää yrittää sanoa itselleni, että ne on ihan okei, niiden avulla pidän huolta paitsi fyysisestä, niin myös henkisestä jaksamisesta. Ja ne sisältyvät siihen "nykyisen elämäntyylini" määritelmään, jota pystyn pitämään yllä sen tulevat 12 kuukautta, niin ehkä olisi ylireagointia jättää vuokran, terapian, laskujen ja ruoan lisäksi kaikki muu pois? Pitää vain yrittää nyt rauhoittua ja yrittää kokeilla uskoa siihen Natalian "asioilla on tapana järjestyä" -sanontaan.