Tänään on jotenkin sellainen päivä, että kaikki tuntuu niin lopulliselta. Tänään oli etätapaaminen opintoneuvojan kanssa ja siinä tapaamisessa katsottiin minun opintosuunnitelmani kuntoon. Ja ilmeisesti se oli aika hyvin jo kunnossa ja hän vielä varmisti sen, että kunhan saan ne käynnissä olevat kurssit hoidettua, niin sitten minulla on kaikki tarvittavat suoritukset. Se tuntuu ihan älyttömältä. Katselin arvosanojani ja huomasin, että maisterivaiheen opinnoissa alin arvosanani on ollut 3, mistä yllätyin, koska jotenkin ajattelin että olisin pärjännyt huonommin. Tai siltä se on tuntunut.

Töissä tuntuu että olen saamassa vähän jostain kulmasta kiinni ja viimeinkin ehkä sen uuden tiimi-ihmisen ansiosta oppimassa miten kaiken pitäisi toimia. Toisaalta tuntuu hölmöltä, että miksi näitä ihan perusjuttuja ei ole kerrottu ihan aluksi, mutta hyvä sentään että tässä vaiheessa niitä selvennetään minulle. Tällä viikolla Lester hieman ärsytti töissä, koska hän toi mielestäni vähän turhaakin esiin sitä, että hänen harjoittelijansopimuksensa on loppumassa kahden kuukauden päästä, eikä sitä voida jatkaa, koska hän on ehtinyt jo valmistua. Kaikki tietysti ilmaisivat harmistuksensa, mutta minä aion kyllä pitää kynsin ja hampain kiinni siitä vakkaripaikasta jonka vahvistusta odotan edelleen. Pomoni on kyllä sanonut minulle, että siinä on jo minun nimeni, mutta nyt vain odotellaan vielä sitä vahvistusta, kun töissä on kaikenlaista meneillään, mikä voi vaikuttaa vielä siihen, mutta pomoni on vakuuttanut minulle, että he todella haluavat pitää minut ja hän sanoi jopa että olen ollut korvaamaton heille viimeisten kuukausien aikana siellä uudella osastolla. En tosin ole vakuuttunut että olisin oikeasti korvaamaton, mutta ainakin minulle on kertynyt jonkin verran tietotaitoa sen uuden osaston toiminnasta, mitä ei ole kenelläkään muulla meidän tiimissä.

Ymmärrän kyllä, että Lester stressaa työllistymisestä ja sopimuksen päättymisestä, mutta jotenkin se asian esille ottaminen siinä työporukassa kuulosti siltä, että hän yrittää saada napattua itselleen ihan vakkaripaikan ja saada ehkä muut puhumaan hänen puolestaan. Mikä tuntuu hieman kyseenalaiselta, kun hän kuitenkin tietää, että minäkin olen valmistumassa ja harjoittelijastatuksella JA olen ollut tuolla firmassa häntä pitempään, niin kun seuraava vakkaripaikka aukeaa, niin se olen kyllä meistä kahdesta minä jolle se kuuluu. Kun miettii vielä sitä, että pomoni pyysi minulta mielipidettä hänestä kun häntä oltiin kutsumassa haastatteluun, niin vaikka en tiedä että oliko sillä mitään oikeaa vaikutusta, mutta joka tapauksessa olisin voinut sanoa hänestä jotain pahaakin, jolloin hän ei ehkä olisi täällä meidän firmassa lainkaan yrittämässä manipuloida sitä minun paikkaa itselleen. Enkä tiedä tajuaako hän itsekään, että minäkin odotan vielä vakkaripaikkaa, mutta hänellä on kaikki siihen liittyvä tieto (valmistun ja olen harjoittelija-statuksella töissä), joten tuntuu, että hänen pitäisi tajuta se ja kiltisti odottaa omaa vuoroaan ja sitä, että avautuuko hänelle sopiva uusi paikka minun jälkeeni.

Olo on ollut edelleen ihan hyvä, vaikka olenkin ollut aika väsynyt. Päänsärkyä ei ole ollut, mutta tuntuu että koko ajan on ihan hirveä kiire. Tuntuu tosin, että en ole saanut tehtyä läheskään niin paljon kuin olisin toivonut, mutta ajattelen kyllä että saan ne pakolliset jutut tehtyä ajoissa. Ensimmäisen ensi viikolla olevan tentin pitäisi kuulemma olla suht helppo, joten keskitän suurimman osan ajasta muuhun. Mutta eihän koskaan käy niin, että kokisin ennen kirjatenttiä tai esseen palautusta, että "olen valmis".

Näen myös Twiningia huomenna. Ehkä. Hänen lemmikkilintunsa on kuulemma vähän sairaan oloinen, niin pitää kysyä häneltä vielä tänään että haluaako hän silti tulla kämpälleni huomenna vai viettäisikö hän lauantainsa mieluummin sen lintunsa kanssa ennen sunnuntain eläinlääkäriaikaa. Se lintu on jo vanha ja kun olen itsekin nähnyt sen, niin kyllähän se näyttääkin jo vanhalta, mutta tuntuu tosi ikävältä Twiningin puolesta. Tietysti olisi kiva nähdä häntä, mutta me ehditään näkemään kyllä toistekin.

Sanoin terapiassa siitä, että pelkään, että minussa on vain jotain niin vialla, että en pysty oikeasti ihastumaan ihmisiin, vaan että ihastun ihmisiin vain etäältä ja en siis oikeasti heihin vaan siihen kuvaan mikä minulla on heistä. En ole ikinä ollut suhteessa, jossa minulla olisi ollut sellainen ihastunut tunne niin kuin minulla on ollut viime vuosina vaikka Lesteriin. Toki tämä Tinderin kautta tapaaminen on jotenkin vähän luonnoton tapa ja minulla on muutenkin kestänyt aina jonkin aikaa (kuukausia) ensimmäisestä tapaamisesta minkäänlaisiin ihastuksen tunteisiin, niin kai pitää vain odotella ja katsoa jos jotain kehittyy.

Välillä tunnen vähän jotain Twiningia kohtaan, ehkä vähän sellaista ihastumistakin välillä, mutta se on aina vain silloin kun hän ei ole paikalla. Vaikka voihan olla, että olen edelleen hänen seurassaan sen verran jännittynyt ja varuillani, että ne tunteet eivät pääse silloin läpi. Mutta olen osittain vakuuttunut, että en pysty kehittämään tunteita oikeita ihmisiä kohtaan. Ja välillä kun soitan pianoa tai kuuntelen musiikkia tai luen jotain kirjaa tai kirjoitan tai mietin jotain omaa tarinaani, minulle tulee sellainen haltioitunut fiilis, sellainen kuin tuntisin yhteyttä itseni ja maailman välillä. Mutta silloin tulee aina fiilis, että kukaan mies ei voisi ikinä ymmärtää minua, ei yhtään kukaan voisi ikinä tajuta, miten paljon ne sellaiset aineettomat asiat merkitsevät minulle. Ja silloin tulee tunne, että en osaa selittää niitä asioita kunnolla edes itselleni ja minunkin on vaikea päästä niihin käsiksi, mutta ne tuntuvat olevan todella oleellinen osa minua. Niin sitten ajattelen, että ei kukaan potentiaalinen romanttinen kumppani voisi ikinä oppia oikeasti tuntemaan minua, ja jos he eivät oppisi oikeasti tuntemaan minua, miten kukaan voisi sitten rakastaakaan minua?

Vaikka onhan tuo vielä kaukana, kun tuntuu edelleen, että vasta ollaan tavattu Twiningin kanssa (ja onhan se niin, kun ensimmäisestä viestistä on vasta kuukausi!) enkä koe että tuntisin häntä enkä tiedä mitä hänkään minusta ajattelee. Mutta nuo ajatukset kummittelevat siellä taustalla. Sen tiedän, että Twining on kiva ja että tunnen ainakin jonkinasteista fyysistä vetoa häntä kohtaan. Ja kun olin hänen luonaan yötä silloin viimeksi, niin me nukuttiin osan ajan yöstä aina välillä lusikassa, niin se oli jotenkin tosi kiva, kun nukkuessa oli joku toinen niin lähellä. Mutta en ole varma hänestä. Viestitellessä hän on tosi kiva ja kun me tavataan, niin silloinkin hän on tosi kiva. Terapeuttini tuntuu ajattelevan myös, että Twining on kiva ja jos vertaan Twiningia Jaskaan, terapeuttini sanoo heti, että onhan se ihan eri asia, kun Jaska oli niin jumissa omien ongelmiensa kanssa eikä ollut kiva niin kuin Twining on. Mutta eihän minun tarvitse tehdä niin kuin terapeuttini sanoo. Enkä tiedä edes miksi hän on jotenkin niin paljon Twiningin puolella, tai ainakin siltä minusta välillä tuntuu. Mutta ainakin se kai tarkoittaa, että en ole tuonut Twiningista esille vielä kauheasti mitään pahaa.

Hän sanoi myös, että minun pitäisi oppia antaa ihmisten auttaa minua vähän enemmän. Twining käyttäytyy usein sillä lailla "herrasmiesmäisesti", joka saa minun oloni vain jotenkin vaikeaksi. Ihan sellaista pientä peruskamaa, johon en vain osaa suhtautua. Niin kuin esimerkiksi että hän avaa minulle oven ja antaa minun mennä ensin. Tai se, että kun olen lähdössä hänen kämpältään, hän laittaa myös kengät ja takin päälle ja saattaa minut siihen parinsadan metrin päähän bussipysäkille. Ei hän ole ollut edes menossa mihinkään itse silloin, niin se tuntuu jotenkin oudolta. Toki se on ihan kiva ja sentään se ei ole niin kauhean kaukana siitä hänen kämpästään niin se ei ole niin työlästä hänelle ja onhan se toisaalta ihan kiva ettei tarvitse seistä siinä bussipysäkillä vain hiljaa itsekseen, mutta jotenkin se ei vain ole se miten minä olen tottunut lähtemään jonkun kämpältä. Joten aina kun Twining tekee jotain tuollaista selkeästi vain minun vuokseni, niin se aina jotenkin yllättää ja hätkähdyttää ja hämmentää, ja sitten tulee se "kuule mä osaan tehdä tän kyllä ihan itekin" -fiilis. Niin terapeuttini sitten sanoi, että joskus on hyvä antaa ihmisten auttaa, koska heille tulee siitä hyvä fiilis ja miksi haluaisin riistää sen fiiliksen muilta, kun kerran itsekin tykkään välillä tehdä kivoja asioita muiden puolesta?

Suunnitellaan nyt myös vihdoin opiskelijaporukan kanssa tapaamista. Tai siis minä laitoin viestin sinne ryhmään ja kysyin että no niin, koska nähdään, niin alustavasti nyt mietitään kesäkuun alkua. Harjoittelupaikkarohmu, Korpinkynsi ja Lester ovat tähän mennessä ainoita viestiini reagoineita vaikka suurin osa onkin lukenut sen, mutta saa nähdä jos ihmiset kommentoivat siihen jotain myöhemmin tai ehkä siinä vaiheessa kun aletaan sopia konkreettisemmin jotain päivämäärää.

Tänään pitäisi vielä siivota vähän ja kirjoittaa esseetä ja lukea kirjatenttiin. Olen siivoillut pitkin viikkoa, niin sanoisin että tilanne on ihan okei. Ja sain vihdoinkin tilattua noudon sille minun ikivanhalle kuntopyörälleni, niin se haettiin tänään ja se on nyt poissa viemästä tilaa vaatehuoneesta. Mutta vielä pitäisi imuroida ja ehkä pyyhkiä vähän lattiaa. Ja ehkä siivota mikro ja jääkaappi. Ja tiskipöytä. Ja vaikka rottahäkki onkin jo suht puhdas, niin pitää jossain kohtaa tänään tai huomenna vähän vielä pyyhkäistä tuoreimpia sotkuja sieltä pois. Ja ikkunat voisi pestä, mutta ehkä ehdin pestä ne myöhemminkin. Vaikka puhuin niiden pesusta Twiningille, niin toisaalta olisi kiva että ne olisivat puhtaat kun hän tulee.

En ole niin kauheasti liikkunut tai kuntoillut tällä viikolla, mutta yritän ajatella, että tämän ja ensi viikon tarkoitus on saada opiskelut loppuun, niin kai se on ihan okei.

Olikohan vielä muuta mitä halusin sanoa? Ehkä se, että ei hermostuta niin paljon (ainakaan vielä, ehkä paniikki iskee myöhemmin) Twiningin potentiaalinen tulo tänne kämpälle niin paljon kuin viimeksi. Vaikka mietinkin näitä siivousjuttuja ja ne hieman ahdistavat, niin toisaalta tällä kertaa tuntuu että minun ei tarvitse olla (ihan) täydellinen vaan jos kaikki ei ole ihan justiinsa, niin ehkä se on ihan okei.