Ärsyttää. Yritin tehdä sitä koodausjuttua ja sain korjattua yhden asian kolmesta. Laitoin jo viikolla viestiä sille opettajalle ja kyselin niitä asioita, joita en ymmärtänyt siinä hänen alkuperäisessä viestissään, mutta eihän hän ole vastannut. Ilmeisesti siis opettajat voivat pitää koko juhannusta edeltävän viikon vapaana, mutta opiskelijoiden täytyy tehdä koko juhannuskin opiskelujuttuja. Joten nyt palautin sen "korjatun" version ja laitoin sille minulle korjauspyynnön laittaneelle opettajalle viestin, että olen korjannut sen, minkä osasin, mikä ei ollut paljoa, mutta että koska en saanut alkuperäisiinkään kysymyksiini vastausta, on selkeästi turha pyytää neuvoja missään muussakaan. Ei ehkä niin asiallinen viesti, mutta nuo kaikki koodauskurssit on olleet samanlaista paskaa.

Kaikilla muilla kursseilla, joilla olen ollut, on kurssien jälkeen on ollut yleensä jonkinlainen palautemahdollisuus, jotta opiskelijat voivat kertoa, mikä kurssilla on toiminut ja mikä ei. Näillä koodauskursseilla sellaista ei ole ollut ja kaikki on vain yhtä kaaosta, kun aikataulut heittää jatkuvasti ja viivästyksiä tulee, eikä missään kohtaa ole ollut mitään selkeää aikataulua minkään suhteen. Tai toki siis on ollut, mutta mikään niistä ei ole pitänyt. Ja tämä viimeinen koodauskurssi oli myös se, jonka kaikki loput luennot ja kontaktiopetus peruttiin koronan takia. Ja voin sanoa, että se kontaktiopetus, missä on paikalla opettaja, jolta voi kysyä neuvoja ja jonka kanssa voi käydä sitä koodia läpi on aika saakelin oleellinen osa sitä oppimista. Ja kun siihen yhdistää sen, että kurssi sisältää oletuksen siitä, että opiskelija osaa kai jotenkin luonnostaan valtavan määrän asioita, joita ei ole opetettu tällä kurssilla, eikä myöskään aikaisemmilla kursseilla, niin voin sanoa, että se saa olon käsittämättömän toivottomaksi.

Tämä on lisäksi minulle se vaikein asia ikinä. Siis sen sietäminen, että en ymmärrä jotain. Todennäköisesti tämä lukuvuoden aiheuttama uupumus vain pahentaa sitä reagointiani - ainakin niin terapeuttini sanoi - mutta tiedän vain sen, että olo on ihan hirveä. Olen vain niin vihainen sekä kaikille näille kurssien vetäjille että myös itselleni. Samanlainen olo oli silloin maanantaina, kun yritin saada sitä gradua siihen PDF/A-muotoon. Niin kuin silloin, nytkin jostain tulee sellainen kauhea pakottava tarve satuttaa itseäni. Kun olen vain niin vihainen, että tekee mieli vain rikkoa jotain, mutta se olisi tyhmää, koska ei se auttaisi, koska vika on vain siinä, että minä olen niin tyhmä ja niin osaamaton ja ihan täysi idiootti, kun en edes ymmärrä mitä minun pitäisi korjata siinä ohjelmassani.

Kaikki muukin ärsyttää. Juhannuksena en tehnyt taaskaan mitään, kun eihän minulla ole elämää. Ja rotat ovat käyneet hermoilleni, kun tytöistä yksi (ADHD-tapaus) on keksinyt miten häkin luukun saa auki, joten minun pitää laittaa se useammalla rautalangalla kiinni. Laitoin sen ensin kiinni vain yhdellä rautalangalla, mikä tuli todettua riittämättömäksi, sillä yön aikana tämä yksi sankari oli saanut luukkua avattua ehkä noin 2-3 senttiä, mikä oli ollut ilmeisesti tarpeeksi iso aukko ulossurvoutumiseen. Joten aamulla kun heräsin, keittiössä odotti kiva yllätys, kun väsyneen, mutta tyytyväisen näköinen rotta kipitteli vastaan ja ruokapöydälle oli kiivetty, tavaroita pudoteltu, seinää jyrsitty ja yksi ikkunalaudalla oleva huonekasvi oli kaivettu ruukustaan. Toki kaikki muut tytöt olivat edelleen kiltisti häkissään, eli se oli vain tämä yksi ylivilkas tapaus, joka oli päättänyt survoutua siitä pikkuaukosta läpi.

Ja Lester laittoi jonkun ihan epätärkeän viestin sinne meidän porukan ryhmään. En ole oikein nyt ajatellut häntä, enkä oikeastaan haluaisikaan ajatella, koska en vain enää jaksa yrittää uskoa siihen, että hän on vain ujo tai muuten rajoittunut ja tarvitsee rohkaisua ja enkä jaksa yrittää psyykata itseöni olemaan jatkuvasti aloitteellinen hänen suhteensa että me voitaisiin olla edes kavereita. Kun selkeästi Lester voi laittaa ihan tyhjänpäiväisiä viestejä sinne meidän ryhmäänkin, niin yhtä hyvin hän voisi laittaa sellaisen sitten myös minulle, jos hänellä olisi yhtään kiinnostusta vuorovaikuttamiseen minun kanssani. Ja minä olin jo ajatellut, että okei, minä en sitten laita hänelle enää viestejä ennen kuin hän aloittaa jonkun keskustelun minun kanssani, niin kun hän laittoi sen viestin ja minä tarkistin kännykkäni, niin ehkä sekunnin murto-osan ajan, kun näin sen hänen kuvakkeensa siinä, ehdin luulla, että hän oli laittanut sen minulle. Mutta sitten se olikin vain sinne ryhmään. Ja jostain tyhmästä kirjoitusvirheestä jossain työjutussa, joka oli hänen mielestään niin hauska ja siitä, miten toimistolla on niin tyhjää. Toivoin jo, ettei kukaan vastaisi hänelle mitään, koska kai olen vain niin pikkumainen, että halusin hänen kokevan, että kukaan ei ole kiinnostunut hänestä ja hänen tyhmistä jutuistaan, mutta tietysti André ja Kissanainen kommentoivat sitä heti ja sen jälkeen Harjoittelupaikkarohmu ja Jynkin kommentoivat jotain.

Puhuin tuosta terapiassakin ja terapeuttini jotenkin kauheasti yritti selittää minulle, että minun omat pelkoni vaikuttavat siihen, että tulkitsen Lesterin toiminnan negatiivisesti ja että kaikki niistä ajatuksista, joita laitan Lesterin päähän (hän ei ole oikeasti kiinnostunut meidän porukasta, saati sitten minusta, vaan olemme vain sellainen viimeinen epätärkeä kontaktirypäs, jolle voi antaa huomiota jos ei ole yhtään mitään muuta tekemistä) ovat vain minun ajatuksiani. Ei terapeuttini koskaan oikein ota kantaa mihinkään, eikä koko Lesteriinkään, mutta nyt hän jotenkin tarttui kiinni siihen, että spekuloin kauhean negatiivisesti niitä hänen tarkoitusperiään. Hän korosti, että saattaa olla, että Lesterillä on vain huono olo omasta itsestään aina välillä, minkä takia hän pitää sitä henkistä etäisyyttä muihin. Mutta minä en halua ajatella sitä, koska tuntuu, että vain ajattelemalla, että Lester ei välitä, voin minimoida sen vallan, joka hänellä tuntuu olevan minun tunteisiini. Vaikka tiedän, että tunteiden kokeminen on ihmisenä olemista, minulla on taas se vaihe, että haluan vain olla tuntematta yhtään mitään. Kaikki tuntuu vain niin ylivoimaiselta juuri nyt, kaikki asiat ja kaikki tunteet, jotka tulevat kuin tyhjästä ja järkyttävät arkista ja merkityksetöntä neutraalin tasapaksua elämääni.

Yritän kuitenkin jotenkin asennoitua taas kaikkeen, kasata itseäni ja ajatella, että jos reputan sen koodauskurssin, niin sitten reputan. Tuskin, koska sille edellisellekin kurssille järjestettiin varmaan viisi uusintatenttiä, jotta kaikki pääsisivät läpi, niin tuntuisi oudolta, että tällä kurssilla iskettäisiin vain korjauskehote, jätettäisiin vastaamatta kysymyksiin ja sitten hylättäisiin koko kurssin suoritus, vaikka tekemäni ohjelma kuitenkin tekee sen mitä sen pitääkin.

Tilasin jopa kertakäyttöpiilolinseejäkin. Olen elänyt nyt ihan herroiksi, kun Kelalta tuli lopultakin päätös sen tekemäni valituksen suhteen ja maksoivat sitten neljän kuukauden korotukset asumistukeen kerralla. Tokihan se olisi fiksua varmaan säästää, mutta koska tiedän nyt, että saan veronpalautuksen (n. 1600 euroa) elokuussa ja uuden työn ensimmäinen palkka tulee syyskuussa, olo on paljon rauhallisempi raha-asioiden suhteen. Käytin siis vajaan satasen siitä 500 eurosta, mitä sain Kelalta ja tilasin Zalandolta shortsit, t-paidan, kengät, leggingsit ja sukkia, ja nyt sitten tilasin vielä satsin niitä kertakäyttöpiilolinssejä, jotta voin alkaa käymään taas helpommin uimassa.

Olo on jo vähän rauhoittunut. Päätä tosin särkee taas, niin kuin yleensäkin silloin kun menen pois tolaltani. Mutta nyt ainakin tiedän, että jos tulee taas tällainen olo, niin odotan hetken ja yritän keskittyä johonkin muuhun, niin se olo todennäköisesti menee ohi. Ehkä se olo tästä tasaantuu muutenkin pikku hiljaa, kun saan vihdoinkin vedettyä vähän henkeä ja keskityttyä hetken ihan vain lomailuun.