Tänään alkoi uusi jakso. Mietin, että millainen se olisi, mitä NN-tunteja minulla olisi uskonnon lisäksi... Ja että olisiko muuten kivaa. En tiedä, onko tämä uusi jakso hyvä vai huono. Minä olen liian lamaantunut. Jos tänään ei olisi torstai ja soittotunti ei olisi edessä, niin minä olisin jo ”nokosilla” huoneessani. Ja siis ”nokoset” tarkoittavat sitä, että itkisin vesiputousitkulla suunnilleen silmät päästäni.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Se on oikeastaan todella tyhmää, ei minulla ole mitään kunnollista syytä olla näin lamaantunut ja järkyttyneen angst, mitä nyt olen. Uskonnontunnilla vain meidän piti valita ryhmätöiden aiheet ja ne meni tyylillä ”nopeimmat saa parhaimmat”. Minä yritin sitten tavoittaa neiti M:n tai R:n katsetta saadakseni selville, tekisinkö heidän kanssaan (kuten yleensä). Kumpikaan ei katsonut minuun. He tekevät ryhmätyön kaksistaan. Sitten kun viimeinenkin ryhmä oli laittanut nimensä siihen valitsemansa aiheen kohdalle, opettaja kysyi, oliko joku, jonka nimeä listassa ei ollut. Minä olin ainoa, joka viittasi.

 

Opettaja sitten katsoi minua, sitten listaa ja sitten muuta luokkaa. Sitten hän sanoi, että sen ryhmätyön voi tehdä periaatteessa yksinkin. Hän toi paperin minulle ja minä katsoin niitä jäljellä olevia aiheita. Lopulta päädyin valitsemaan tylsääkin tylsemmän – luonnonsuojelun, josta sitten teen ”ryhmätyön” itsekseni. Sitten myöhemmin tunnilla opettaja tokaisi myös, että tehdään pari tehtävää ryhmissä. Minä taas hain joko neiti R:n tai M:n katsetta. Taas turhaan. Sitten minä kysyin neiti R:ltä, että voisinko tehdä heidän kanssaan (ryhmässä oli jo myös herra Aksu), ja sain melko viileän ”kai sä sitten voit” –vastauksen.

 

Tuo sattuu. Minä olin jo ehtinyt unohtaa, miten kamalasti tuo sattuu. Minä en tiedä, miksi ihmeessä he eivät yhtäkkiä enää haluakaan tehdä ryhmätöitä minun kanssani. Juuri edellisellä äidinkielentunnilla neiti M kysyi minulta (toteavalla sävyllä, kuten yleensäkin), että me ollaan varmaan parit (neiti R ei ollut siellä). Mutta sitten yhtäkkiä minusta tulikin joku ei-tervetullut heidän seuraansa.

 

Vaikka minä miten yritän olla luottamatta ihmisiin, aina kun tulee tällaisia tilanteita, minä tajuan, että olenkin luottanut. En tajua luottavani joihinkin ihmisiin ennen kuin he käyttäytyvät jotenkin, joka satuttaa minua. Tuo saa aikaan ensiksi kauhean itseinho-kohtauksen, koska minä olen ollut niin tyhmä, että olen taas – vastoin kaikkea aikaisempaa kokemustani – luottanut taas joihinkin ihmisiin.

 

Sitten tuon jälkeen käy hyvin nopeasti niin, että se inho siirtyy itsestäni niihin ihmisiin, joihin olin luottanut. Minä hyvin harvoin tunnen vihaa toisia ihmisiä kohtaan, mutta tuollaiset tapaukset ovat poikkeus. Minä tulen vihaiseksi ja ajattelen, että nämä henkilöt olivat poikkeustapauksia: heillä oli minun luottamukseni, jota ei kovin monilla ole. He saivat minut vapautumaan hieman seurassaan ja puhumaan ja olemaan hieman avoimempi. Ja sitten he kokivat oikeaksi tehdä noin! He eivät ehkä huomanneet sitä silloin, että heillä oli minun luottamukseni, mutta taatusti se käy ilmi, kun he tajuavat, että heillä ei enää sitä ainakaan ole.

 

Minä en yleensä syyttele muita ihmisiä, mutta tämä asia on siitä poikkeus. Minä oikeasti tunnen syvää vihaa heitä kohtaan. Ei sellaista lyhyttä ja kiivasta, joka menee nopeasti ohi, vaan sellaista hidasta ja kytevää. Se on melkein niin kuin minuun istutettaisiin sellainen tunne, sellainen hyytävä tunne, joka pelkästään heidän näkemisensäkin saa aikaan. Vaikka ajan kuluessa oppisin ymmärtämään, pystyisin käsittämään näitä ihmisiä täysin ja sanomaan heille, että en kanna kaunaa. Mutta se tunne ei katoa.

 

Se on surullista. Ihmiset tekevät ajattelemattomuuksia ja virheitä, ja minä olen syvästi sitä mieltä, että heille pitäisi antaa uusi mahdollisuus. Mutta jos joku satuttaa minua niin paljon, että saa minut itkemään vesiputousitkua, minä en pysty unohtamaan sitä. Vaikka yrittäisinkin, niin silti nämä henkilöt nostattavat minussa tulevaisuudessakin ärtymystä ja epäilyksiä. Jotenkin kiinnitän heti huomiota niihin negatiivisiin asioihin, joita he tekevät. Poimin heidän käytöksestään merkkejä, jotka tukisivat sitä, että he epä-pitäisivät minusta.

 

En kuitenkaan usko, että kyse on varsinaisesta vihasta näitä ihmisiä kohtaan. Minun ei tee mieli rikkoa tavaroita, vaan minun tekee mieli vain itkeä itkemisen jälkeenkin. Itkeä ja eristäytyä kaikista muista ihmisistä. Ja kun joudun näiden henkilöiden kanssa tekemisiin, minä olen ihan hiljaa. En siksi, että protestoisin heille, vaan siksi, että minä tulen vain surulliseksi.

 

Amia on itkupilli, Amiaa ei pyydetty mukaan leikkimään hiekkalaatikolle, niin nyt Amia on sitten heti viilt-viilt-angst. Kyllä on tyhmää.

 

Minä tiedän, että se on tyhmää, mutta minä en vain voi sille mitään. Se sattuu niin käsittämättömästi. Ei ole kovin paljon mitään, mikä voisi sattua yhtään tuon enempää. Eikä oloa paranna yhtään se, että ei saa itkeä. Pitää olla positiivinen, soittaa iloisia kappaleita soittotunnilla, hymiöidä mesessä, nauraa äidille... Kaikkea, mitä teen silloin kun olen edes suhteellisen iloinen. Kun tuntee, miten on pala kurkussa ja vatsassa on kumma olo... Sitten kun pitää olla niin kuin mitään ei olisikaan, se sattuu vielä vähän lisää.

 

Nyt pitää harjoitella asteikkoja. Purra hampaat yhteen, käyttää kaikki hiemankin ylimääräinen energia päättäväisyyteen ja siihen, että yrittää muistaa, miten hymyillään. Sattuu.