Olipas päivä. Jotenkin todella kliseinen myös, välillä oikeasti mietin, että miten ihmeessä minulle voi käydä tällaisia sattumuksia. Vähän niin kuin se itsemurhayritys ja ip-osoitteen jäljittäminen ja pelastuminen, josta en vieläkään tiedä, mitä mieltä siitä oikeastaan olen, mutta kun kerroin siitä terapeutilleni silloin ensimmäisellä kerralla, niin sanoin, että oikeasti, se on tosi hieno tarina, tosi uskomaton, miten jotain tuollaista voi edes käydä? Se sopisi johonkin kirjaan, mutta ei oikeaan elämään.

Ja tänään, oltiin porukalla ulkona, ja minun ja Sallan piti lähteä yhdessä hankkimaan yliopiston kirjastoon kirjastokortti. Jaskakin oli paikalla, ja en tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa tai miten käyttäytyä, mutta Salla sanoi, että hänen mielestään selvisin kuitenkin todella hyvin, pystyin olemaan saman pöydän ääressä, osallistumaan samaan keskusteluun, ilman että se vaikutti työläältä. Mutta tuollaisessa minä olenkin hyvä, tiettyyn pisteeseen asti.

Mutta niin, oltiin porukalla ulkona ja sitten porukka lähti omille suunnilleen, mutta Jaska jäi vähän epäröiden minun ja Sallan seuraan. Salla teki mielestäni aika selväksi hänelle, että häntä ei välttämättä haluttu mukaan, mutta kysyin Sallalta, että voidaanko pistäytyä matkan varrella yhdessä kaupassa, kun minun on pitänyt pitkään hankkia pyörääni kunnon lukko. Salla sanoi, että se olisi okei, ja Jaska sanoi, että kävelee meidän kanssa sinne kaupalle asti. MUTTA.

Menin hakemaan pyörääni pyörätelineestä ja avaamaan sitä lukkoa, joka minulla on, kun NAPS, se avain katkesi sinne lukkoon. Tuo oli jotenkin niin ironista, että juuri kun oli tarkoitus hankkia se uusi lukko, mahdollisesti viimeinen kerta kun olisin käyttänyt tuota vanhaa lukkoa, se avain päättää katketa sinne sisälle. Ja se lukko oli ikivanha, eikä sitä toista avainta ole pitkään aikaan ollut enää missään. Ja minä olin taas se neito pulassa, mitä vihaan yli kaiken. Paskinta tuossa oli se, että Jaska oli paikalla, ensimmäisenä päivänä kun nähdään melkein kolmeen viikkoon, joudun pulaan, josta Jaska sitten ritarillisesti pelasti minut, mitä vihasin vielä tuotakin enemmän. No, Jaska ja muutama muu mies, ja tongit, jotka Jaska meni lainaamaan. Yksi niistä miehistä sanoi vielä kun antoi ne tongit Jaskalle lainaksi, että hän menee hakemaan kahvia, "auta sinä tyttöjä hädässä". Oikeasti! Ihan kuin veistä olisi kääntänyt haavassa!

No, "onneksi" pyöräni vanha lukko oli todella heppoinen ja pelkästään kun niillä tongilla väänsi, niin se aukesi aika nopeasti. Ja sitten piti kiittää Jaskaa siitä, että oli auttanut. No, hän ja Salla jäivät vahtimaan pyörääni ulos, kun menin ostamaan uuden lukon. Ja kuulemma puhuivat minusta. Kun palasin lukon kanssa ja Sallan kanssa lähdettiin omaan suuntaamme ja Jaska hieman hämmentyneenä lähti omaan suuntaansa, Salla selitti minulle kaiken, mitä Jaska oli sanonut.

No ensin olivat puhuneet viikonlopulle suunnitellusta yhteisjutusta, ja sitten Salla oli kysynyt Jaskalta, että mahdutteko sinä ja Amia samaan porukkaan. Jaska oli sanonut, että joo. Siitä sitten olivat alkaneet puhua minusta. Jaska sanoi Sallalle, että hänellä on ikävä minua, mutta että hänen kaverinsa sanovat, että hänen ei pitäisi olla missään tekemisissä minun kanssani, ja siihen hän sanoi, että hän kuitenkin haluaisi olla väleissä kanssani, mutta että siinä on sitten "se vaara että siihen suhteeseen ajautuu takaisin", mutta että siinä hänellä olisi niin kovat paineet "sen takia mitä Amia teki".

Salla sanoi sitten, että ei se minun tekoni varmaan johtunut vain siitä erosta, vaan siitä, miten se tapahtui: todella yhtäkkiä ja ihan tyhjästä. Lisäksi hän sanoi Jaskalle, että ei todellakaan usko, että minä ajattelisin Jaskan olleen joku elämäni rakkaus, vaan että se oli se tilanne, eikä yksin Jaska. Siihen Jaska kuulemma oli sanonut, että vieläkinkö vittuilet mulle siitä Facebook-jätöstä, sulla on todella rajoittunut asenne, kun et ymmärrä, että ihmiset voi toimia toisellakin tavalla kuin jotkut muut. Lisäksi Salla sitten tarttui niihin Jaskan sanavalintoihin "vaara että ajautuu takaisin suhteeseen", että olisiko se yhteen palaaminen sitten joku valtava onnettomuus, joka imaisisi hänet mukaansa? Jaska sitten sanoi kuulemma siihen, että ei hän tiedä, ja että kai pitäisi vain tehdä sen mukaan miltä tuntuu.

Olin aika lamaantunut, kun kuulin tuon kaiken. Muutenkin oli vaikeaa nähdä Jaska, mutta kun kuulin tuon, miten hän oli puhunut minusta, olin vain lamaantunut. Salla pauhasi siinä vieressä, että Jaska vain ärsyttää häntä niin paljon ja että hän ei halua enää ikinä joutua olemaan kahden hänen kanssaan, ja että jos hän ei olisi ollut siinä vahtimassa pyörääni ja odottamassa minua, hän olisi vain lähtenyt kesken keskustelun kotiin.

Kuulin tuon kaiken ja varmaan sanoinkin siihen jotain takaisin, muistan, että minäkin selitin kiihtyneenä jotain, mutta samalla olin vain lamaantunut. "Vaara että ajautuu takaisin suhteeseen"? Kaverit sanovat, että älä ole missään tekemisissä sen Amian kanssa? Hänellä on kovat paineet sen takia mitä minä tein? Jotenkin tulin todella vihaiseksi, ja vieläkin olen todella vihainen. Odotan vain, että Jaska tulee Facebookiin online, jotta voisin sanoa hänelle, että oikeasti, sinä et ole vastuussa minusta, et koskaan ollut, nyt me ei olla edes yhdessä enää ja minulla on kasa ammattilaisia, jotka hoitavat näitä asioitani. Että en tarvitse sinun sääliäsi, enkä yhtään kenenkään muunkaan sääliä, ei tarvitse väkisin säälistä tai velvollisuudentunnosta hengata kanssani, ei tarvitse säälistä tai velvollisuudentunnosta aloittaa keskusteluja Facebookissa kanssani, ja jos hänen kaverinsa sanovat, että älä ole missään tekemisissä sen Amian kanssa ja olet samaa mieltä, niin olet ihan vapaa tekemään mitä tahansa.

Sanoin tuon Sallalle ja hän sanoi, että ei hän saanut mitään tuollaista tunnetta Jaskan sanoista, vaan enemminkin sen, että Jaska ei tiedä yhtään, mitä haluaa tai mitä tekisi. Ja tiedostan sen järjen tasolla, että Jaska ei tarkoittanut noita asioita noin, enkä usko, että hän velvollisuudentunnosta tai säälistä haluaa olla väleissä kanssani, mutta siitä huolimatta minulla on sisälläni palava tarve sanoa nuo asiat hänelle, vieläpä vihaisesti. En oikein tiedä miksi. Haluaisin sanoa, että ei kyse ollut sinusta, minä selviän kyllä ihan mistä tahansa, että elä vain sitä omaa elämääsi, minun elämänlaatuni ei siitä kärsi.

Mutta tässä "voimaantuneessa" fiiliksessänikin, joka minulla nyt on,  tiedän, että nuo sanat eivät olisi totta. Aikaisemmin olen ajatellut noin, ja olisin voinut sanoakin noin esim. Thomasille, mutta Jaskan suhteen tiedän, että nuo eivät ole totta. Haluaisin antaa kuvan, että olen vahva, minä olen taistelija, melkein kuin sellainen amatsoni-soturi, että minä en oikeasti ollut se nainen, joka piti siitä, miten silitit hänen poskeaan, että minä en ollut se nainen, joka sanoi, että sinä olet ainoa ihminen, jonka olen pystynyt päästämään näin lähelle, enkä myöskään ollut se särkynyt neito pulassa, jonka ambulanssi haki ja joka vain istui seuraavat viikot paikoillaan, tuijotti ulos ikkunasta ja itki, joka ei syönyt, eikä välittänyt mistään, joka vain riutui ja edelleen riutuu ikävästä.

Mutta en voi sanoa tuota. Haluaisin, mutta minä tiedän, että se ei ole totta, ja nyt tuon episodini myötä tietävät kaikki muutkin. Haluaisin vain sanoa, että en oikeasti välittänyt, tai jos joskus välitinkin, niin en välitä enää. Kaikkien miesten yli olen päässyt tuolla ajattelulla, kaikille olisin voinut sanoa tuon uskottavasti, vaikka se ei olisikaan ollut totta. Mutta nyt kaikki tietävät, että valehtelisin.

Ja olen aina ajatellut, että olen selviytyjä, että olen taistelija, että olen vahva nainen. Ja mielestäni olen ollutkin: selvisin koti-helvetistä, pidin kiinni siitä, mikä minusta oli oikeudenmukaista, pidin puoleni, vaikka ympärilläni olisi häälynytkin väkivallan uhka, ja vaikka minua kerran osoitettiin ladatulla aseella! Selvisin koulukiusaamisesta, pitkistä yksinäisistä vuosista, ja jotenkin onnistuin pysymään silti itsenäni. Olin yksin tyylillä, omalla tavallani, en sillä lailla selkä kyyryssä kuin jotkut muut, vaan pystyin katsomaan kiusaajiani takaisin halveksuvasti, vaikka en sanonut mitään, pienillä eleillä ja ilmeillä mielestäni tein kantani selväksi. Näin haluan sen ajan nähdä, vaikka en tiedä, mitä muut saman kokeneet ihmiset minut näkivät. Ja minä en kanna kaunaa kiusaajilleni, se tuntuu hyvältä. Ja yritän toimia paremmin, yritän huomioida muut ja jos välillä olen päässyt jotenkin hyvään asemaan jossain piireissä, en ole tehnyt samoin kuin minulle tehtiin koulussa, vaan kaikki saivat minun puolestani tulla mukaan, yritin olla ystävällinen kaikille.

Ja vuodesta toiseen minä selvisin. Raskaista töistä, muutoista, kuntoutumisesta osastoilla... Ja vaikka en olisikaan aina ollut niin vahva, vaikka olisin ollut vain pieni ja peloissani, sain voimaa siitä, että kukaan muu ei tiennyt sitä. Kun laittoman irtisanomisen uhka alkoi häälyä päälläni, liityin ammattiliittoon, jotta sitä kautta saisin jonkun lakimiehen palveluita, ja kun laiton irtisanominen napsahti, ja pomo yritti puhelun aikana henkisesti murtaa minut hyväksymään se irtisanominen, sanoin vain, että ei, tämä ei käy, tämä ei ole laillista, en hyväksy, kuulun ammattiliittoon ja aion ottaa yhteyttä lakimieheen. Kukaan ei tiennyt, että oikeasti tunsin vain epäonnistuneeni, olisin halunnut vain ryömiä piiloon pois ihmisten ilmoilta ikiajoiksi. Mutta en tehnyt niin, ja sain apua ystävältäkin, ja sain työni takaisin, vaikkakaan se ei ikinä tuntunut enää samalta.

Selvisin kaikesta tuosta, ja nyt pääsin yliopistoonkin, olin sairauseläkkeellä, mutta pystyin pakottamaan itseni useamman kuukauden ajan tekemään töitä joka päivä, ja se riitti, pääsin lopultakin yliopistoon opiskelemaan sitä, mitä halusin. Ja selvisin niistä koirajutuistakin. En muuttumattomana, enkä vahingoittumattomana, mutta selvisin.

Ja minä selvisin, koska olin vahva. Ja minä olin vahva, koska minun oli aina täytynyt olla vahva. Kun olin pieni, veljeni sai kaiken huomion, ymmärrettävästi, ja minun piti selvitä monesta asiasta itsekseni. Jo 12-vuotiaana, kun aloin olla viikonloppuja jatkuvasti yksin kotona, pelkäsin kauheasti, liikuin ympäriinsä leipäveitsen tai pesäpallomailan kanssa, koska pelkäsin, että jossain huoneen varjoissa väijyy joku, mutta selvisin siitä, koska minun oli pakko selvitä. Ja kun kukaan ei puolustanut minua isääni vastaan, minun oli tehtävä se itse. Koulussa jäin lopulta yksin, minulla ei ollut ketään, joten päätin selvitä yksin, koska muuta vaihtoehtoa ei tuntunut olevan. Myöhemmin halkeilin, olin kai aina halkeillut, sisäisesti säröilin, mutta pystyin silti selviämään, ajattelin monesti, että nyt lopetan tämän kaiken, mutta silti minä vain heräsin joka aamu uudestaan.

Ja sitten muutin pois kotoa, hankin hyvän kämpän, tein töitä, sain säästöjä, osasin pitää raha-asiani kunnossa, silloinkin, kun jäin sairauslomalle. Ja jaksoin käydä kaikissa hoitojutuissa, olla aktiivinen osastoilla, yritin todella paljon. Ja niistäkin ajoista selvisin.

Mutta sitten tuli käänne. En edes aluksi tajunnut, että se oli käänne, vasta nyt jälkeenpäin näen sen. Minun elämääni tuli joku. Ei sellainen vieraileva tähti, jota näkee aina silloin tällöin, jonka kanssa vaihtaa sanoja joskus joitain tärkeimpiä, vaan sellainen vakihahmo, vaki-ihminen. Ja sekin oli kovan työn takana, mutta lopulta pystyin päästämään hänet lähelle. Ja kun pystyin siihen, huomasin, että ensimmäistä kertaa suunnilleen ikinä, minun ei tarvinnut olla niin vahva enää. Tajusin myös, että huolimatta siitä, että olin ollut ylpeä siitä, miten itsenäinen olin ollut, miten olin selvinnyt, minä en oikeasti ollutkaan koskaan pitänyt siitä, että minun oli täytynyt olla niin vahva.

En koskaan sallinut itselleni heikkoutta. Jos en osannut jotain asiaa matikantunnilla, purin hammasta ja itkin vasta kotona, saatoin leikata käteen haavankin rangaistukseksi, kuten tein silloinkin, kun halusin laihtua ja päätin juosta, enkä saanut joka kerta uutta parasta tulosta, joten revin sitten niitä vanhoja haavoja uudestaan auki, koska olin kerran niin heikko. Ja myöhemminkin, ihan vähän aikaa sitten, todella välitin Thomasista, vaikka on melkein vuosi kun näin hänet viimeksi, silti jokin minussa on vielä surullinen siitä. Silti pystyin pysymään vahvana, pystyin sanomaan itselleni, että jos hän ei kerran tunne minua kohtaan samoi kuin minä häntä kohtaan, niin ei sitten, en aio hänen fanikseen, en aio vain hyväksyä hänen tyhmyyksiään, sanon vastaan, ja jos hän ei halua olla väleissä niin ei sitten. Ja jos hän olisi palannut elämääni sen jälkeen kun aloin suhteen Jaskan kanssa, ja sanonut, että hän haluaakin vain minut, niin vaikka olisin halunnut, niin en olisi suostunut siihen. Tai niin ainakin haluan ajatella.

Mutta Jaska pääsi lähelle ja hän varmaan ensimmäisenä ihmisenä missään sai nähdä, että en minä oikeasti ole amatsoni-soturi. Ehkä välillä vaikutin siltä, koska se oli rooli, jonka olin aina joutunut omaksumaan. Mutta minussa oli se toinenkin puoli. Se hölmö puoli, se heikko puoli, minussa asuikin joku nainen, joka tykkäsi siitä, että joku silitti poskea. En vieläkään haluaisi oikein myöntää sitä, ja vaikka Jaska on nyt saanut nähdä niitä joitain heikkouksiani jälkeenpäinkin, kuten sen, että hajosin, että jännitin hänen näkemistään, että minulla on ikävä häntä, niin olen silti pitänyt todella paljon yllä silti sitä kulissia hänellekin, että pärjään paremmin kuin oikeasti pärjäänkään.

Ehkä hän on arvannut jotain siitä, että olen laihtunut tai että tuon eron jälkeen hän ei ole itse asiassa kertaakaan nähnyt minun syövän siis yhtään mitään hänen läsnäollessaan. Ja en ole sanonut edes sitä, että ensimmäistä kertaa syksyn tulo ei oikeastaan liikuta minua tippaakaan (koska ihan sama mikä vuodenaika, on paska fiilis kuitenkin), vaikka hänen kanssaan jopa puhuttiin aiheesta tässä joku päivä, ja sanoin vain, että ei se nyt niin kauheaa ole, että syksy tulee. Ja hän ei tiedä, eikä ole kuullut vielä sitä, miten olen tässä kuukauden aikana oppinut melkein kokonaisen uuden biisin pianolle. Joskus jopa manasin hänelle sitä, miten olin yrittänyt opetella sitä, mutta että siinä melodia kulkee joissain kohtaa kädestä toiseen, ja olen tottunut näissä leffa- ja bändibiiseissä pääsemään helpolla, niin että melodia on lähinnä oikeassa kädessä ja vasen käsi vain soittaa joitain taustoja, niin se tuntui silloin sellaiselta, että en jaksanut edes opetella sitä. Nyt sitten mietin, että mikä ihme siinä oli muka aikaisemmin vaikeaa, kun se ei sitten tuottanutkaan ongelmia, vaan on ihan helppo biisi. Mutta sanon aina välillä ihmisille, osittain heitän sen vitsinä, vaikka se on totta, että soitan silloin kun minulla on kaikista kurjin olo, eli mitä paremmalta biisini kuulostavat...

Mutta päivä päättyi paremmin kuin se alkoi, ja siitä tuli se "voimaannuttava" olo. Saatiin Sallan kanssa molemmat kirjastokortit, sitten Salla sanoi, että hei jos mentäisiin leffaan. Hän on kerännyt jotain leffapullonkorkkeja niin paljon, että hänellä oli koodit, joilla saisi kaksi leffalippua ja kaksi juomaa ilman että tarvitsisi maksaa mitään. Olin todella otettu ja kysyin vielä häneltä, että onko se varmasti okei, eikö hän ennemmin haluaisi itse käyttää niitä etuuksia, jotka hän on hankkinut keräämällä korkkeja (tai no, hän on pyytänyt niitä kioskeista, niin siinä ei ole ollut NIIN kova työ mutta silti).

Hengattiin koko päivä siis hänen kanssaan ja oli todella kivaa, opin tuntemaan häntä ehkä vähän paremmin kuin jossain porukassa, ja ilmeisesti häntä vain ärsyttää esimerkiksi Jaska niin paljon, että hän piikittelee tätä jatkuvasti, mikä ei minusta ole niin kivaa, mutta kun ketään muita ei ollut paikalla, niin vaikka hän minullekin huomautti jostain, mitä minä tein, niin hän tuntui paljon miellyttävämmältä, inhimillisemmältä. Ja hän myös huomaa minusta joitain piirteitäni, joita ajattelin, että kukaan ei oikeasti edes huomaa, kuten tänään kun oltiin sitten jälkeenpäin kahdestaan ja puhuttiin siitä miten oltiin keskusteltu porukalla ja miten Salla oli piikitellyt Jaskaa, niin sitten Salla kysyi aika yllättäen, että naurattiko sua se Jaskan tyhmä vitsi, jolle kukaan ei nauranut? Muistin tilanteen ja se tyhmä vitsi nauratti minua, mutta yritin olla näyttämättä sitä, koska jotenkin en halunnut nauraa jollekin Jaskan kommentille, etenkään kun kukaan muu ei pitänyt sitä hauskana. Sanoin että joo, mutta että yritin olla naurahtamatta ja olla edes näyttämättä sitä, ja etenkin toivoin, että Jaska ei olisi nähnyt sitä. Salla sitten sanoi, että ei Jaska nähnyt, koska kun hän huomasi sen, että olin huvittunut, niin hän alkoi välittömästi selittää jotain juttua ja veti huomion itseensä. Jotenkin otin tuon suurena kohteliaisuutena.

Mutta käytiin katsomassa Lone Ranger, joka oli ihan kiva leffa, ehkä myös "voimaannuttava", kuten monesti leffat leffateatterissa katsottuna ovat. Vähän liian samanlainen kuin Pirates of the Caribbean, mutta viihdyttävä silti, ja minä jotenkin tykkään leffoista, joissa on hevosia. Ja vaikka muut eläimet (ja alun leijaileva ilmapallo) oli tehty tietokoneella (mitkä näyttävät minulle vain niin feikeiltä, että ärsyynnyn todella) niin hevoset olivat (suurimmaksi osaksi) oikeita. Ja Salla huomautti, että sen päänaisosan esittäjän ylähuuleen oli ruiskutettu jotain botoxia tai silikonia tai jotain, ja huomasin sen myöhemmin sitten itsekin.

Ja. Hienoin asia leffassa oli ehdottomasti Hans Zimmerin tekemä versio Rossinin Wilhelm Tell Overturesta. Se alkuperäinenkin biisi on vain todella hieno, okei, tosi kulutettu ja aika kliseinen, mutta minä tykkään siitä! Ja tuo leffan versio oli todella hyvä myös, ja ylipäätään Zimmermanin musiikki on jotain, mistä minä usein tykkään.

Niin... Ja tämän kirjoittamisen aikana Jaska ilmestyi Facebookiin ja minä sanoin hänelle aina vihaiseen sävyyn sen, että en tarvitse sääliä häneltä ja jos hän haluaa tehdä niin kuin kaverit sanovat, eikä olla missään tekemisissä kanssani, niin hän voi ihan vapaasti tehdä mitä haluaa. Jaska sitten sanoi, että hän on kyllä ollut ihan tietoinen noista asioista ennenkin. Sitten yritin vielä ärsyttää häntä lisää, että no ei se sen hänen ja Sallan keskustelun jälkeen siltä oikein vaikuttanut, kun sanoit, että kauhea vastuu painaa, ja että Salla oli oikeassa siinä, että siinä "mitä tein" ei ollut kyse vain hänestä, vaan monesta asiasta. Siihen Jaska sanoi, että tuo, mitä he Sallan kanssa puhuivat, ei kyllä mitenkään liittynyt siihen, että hän säälisi minua tai muutakaan, ja että Salla tuntui siinä keskustelussa lähinnä väittävän, että se, mitä tein, olisi johtunut lähinnä siitä, että hän jätti minut Facebookin kautta.

Edelleen ärsytin, tiesin, että ei vitsit, Jaska taatusti suuttuu, hän suuttui Sallallekin paljon vähemmästä, mutta sanoin sitten, että no kyllä minä ymmärsin sen Facebookissa jättämisen paremmin kuin vaikka Salla, mutta että eihän niin vain yksinkertaisesti kuulu tehdä.  Olin varma, että Jaska sanoisi minullekin, että olet kapeakatseinen, se oli minun tapani, tai muuten puolustelisi sitä, mutta melkein järkytyin, melkein putosin tuolilta, kun hän vastasikin vain: "Niin..." Siis mitä ihmettä? Salla oli juuri tänään avautunut minulle, että ei vain ymmärrä, mitä näen Jaskassa, samaa sanoi Alisakin silloin kun hän oli mukana, niin ovat sanoneet melkein kaikki, jotka Jaskaa tuntevat. Lisäksi Salla sanoi minulle, että tyyppi on tyhmä, ja vain sosiaalisesti kyvytön, mikä näkyy siinäkin, että hän on vain puolustamassa oikeuttaa päättää suhde Facebookin kautta, eikä suostu edes miettimään, jos joku muu sanoo, että ei niin kuulu tehdä.

Mutta Jaska sanoi juuri oikeat asiat. Ja kun hän teki niin, kun hän ei suuttunut, kun hän ei vain kieltäytynyt kuuntelemasta, kun hän ei tuntunut ottavan kommenttiani valtapelinä... Sitten kun kumpikaan ei hetkeen sanonut tuon sananvaihdon jälkeen mitään, Jaska sitten kysyi, että oletko huomenna tulossa sinne yhteishengaukseen. Hän oli ehdottanut jotain yhtä juttua, jonka Salla teilasi, ja Sallan kanssa sitten mietittiin, että tehtäisiin jotain muuta. Kun sanoin Jaskalle noista suunnitelmista, niin hän sitten kysyi, että ai mitä siellä paikassa on, minkä jälkeen hän sitten sanoi, että se voisi olla kyllä kiinnostavaa. Ja sitten oli taas helppo puhua hänelle, enkä ollut vihainen enää, ja vaikka en olisikaan halunnut, niin se kiihtynyt tunne alkoi niiden Jaskan sanojen jälkeen haihtua. Ei ahdistanut enää, en ollut niin vihainen, en ollut niin pettynyt, en ollut niin surullinen.

Tuntuu, että minun pitää vähän väliä olla selittämässä ja perustelemassa jollekulle, että mikä siinä Jaskassa on, ja vaikka yritän sanoa niitä hyviä asioita, niin tuntuu, että en vain saa ihmisille perille sitä, miten hyvin me Jaskan kanssa tultiin toimeen, ja vaikeuksista huolimatta oli monta asiaa, jossa meillä synkkasi tosi hyvin. Tänäänkin yritin selittää sitä Sallalle taas, mutta hän sanoi, että miehiä tulee aina uusia, löydät vielä jonkun, jonka kanssa menee paremminkin kuin Jaskan kanssa. En tiedä, mitä pitäisi ajatella mistään.

Mutta ehkä voisi mennä pian nukkumaan ja ehkä nopeasti vielä syödä jotain, kun nyt kun tuo melkein koko päivän kestänyt ahdistus katosi, huomasin vasta, että minulla on nälkä. Ja voisin sitten linkittää noita "voimaannuttavia" biisejä, joista puhuin. Tai siis, toinen on voimaannuttava Hans Zimmerin hieno versio, toinen on sitten se minun toista puoltani kuvaava biisi, jota kuuntelin kännykästäni siellä pakkohoidossa, ja jota olen sen jälkeen opetellut pianolla.

Wilhem Tell Overture - Hans Zimmer versio

The Crow, the Owl and the Crow - Nightwish - pianoversio (yleensä suosin videoita, joissa soitetaan oikeaa pianoa, mutta tämä versio oli paras niistä jotka katsoin)