Tänään oli lopultakin terapia, jota olen odottanut melkein viikon. Jotenkin sai asioita järjestykseen. Jaska on ollut myös avuksi, vähän niin kuin. Hän on yhä Jaska, joten ei ehkä ihan sellainen lähin tuki, jota toivoisin, mutta jotain kuitenkin. Juttelin yhden osastolaisen kanssa hänestäkin ja tämä nainen sitten sai minut hieman pois tolaltaan, kun hän sanoi, että olen kuule jutellut Jaskan kanssa moneen otteeseen, eikä ole koskaan maininnut sinua - muista naisista on kyllä puhunut ja kutsunut monia söpöksi, mutta minusta ei maininnutkaan. Sanoi sitten vielä, että kai tiedät, että vaikka Jaska ei tällä hetkellä pane ketään muuta, niin heti kun hänen kohdalleen osuisi yhtään kukaan, hän ei epäröisi edes silmänräpäyksen vertaa lähteä tämän perään.

Tuon jutun seurauksena sitten tivasin Jaskalta asioita ja hiillostin ja painostin ja vaikutin taas yli-itsevarmalta ja päällekäyvältä. Jaska kuitenkin sanoi, että ei, vaikka meillä ei ole mitään "kunnollista" suhdetta, niin ei hän silti tekisi mitään kenenkään muun naisen kanssa ilman että laittaisi poikki minun kanssani. Keskusteltiin asiasta eilen, kun Jaska oli yötä, ja molemmat oltiin sitä mieltä, että tämä ei ole mitään oikea juttu, vaan väliaikainen molemmille kuitenkin positiivinen yhteisjuttu, mikä ei kuitenkaan estä kumpaakaan irrottautumasta, jos vastaan tulee joku varteenotettava ehdokas oikeaksi vakavaksi kumppaniksi. Jaska kuitenkin sanoi, että vaikka tiedosti sen, kuitenkin huolehti välillä, että satuttaisi minua lopulta jollain tavalla, mutta että oli tullut lopulta tulokseen, että ainoa tapa, jolla hän oikeasti pystyisi satuttamaan minua kipeästi, olisi se, että hän salailisi minulta ajatuksiaan ja tekemisiään.

Jotenkin tiedostan, että tämän suhde - tai mikälie - Jaskaan on sellainen, että sillä on suuri riski päättyä huonosti, jotenkin tällä hetkellä tuntuu, että ehkä niin ei tule käymään, ehkä kaikki sujuu hyvin, ehkä voimme tällä hetkellä olla lohtuna toinen toisillemme, olla yhdessä sen sijaan että olisimme molemmat yksin. Jotenkin tämän minun ja Jaskan juttu nyt toisella kerralla tuntuu toimivammalta. Jaska myös sanoi minulle, että vaikka tämä ei ole oikea suhde, romanttinen suhde, parisuhde, niin hän oikeasti myös välittää minusta ihmisenä, pitää minusta, ei pelkästään tunne fyysistä vetovoimaa minuun.

En ole ollut tekemisissä Leevin tai Alisan kanssa lainkaan. Sattuu edelleen, joka päivä olen jossain vaiheessa vain pillahtanut itkuun kesken kaiken jonkun muun tekemisen. Mietin, että ehkä tunsin Leeviä kohtaan enemmän kuin tajusin tai myönsin itsellenikään. Leevi selitti minulle viestissään jälkeenpäin, että kun hän silloin ehdotti minulle sitä suhdetta, niin minä sain hänet tajuamaan, että hän pitää Alisasta enemmänkin, kun selitin, miten olen rikki ja miten olen huonossa jamassa nyt, enkä lainkaan varma yhtään mistään, ja että Alisa, joka on terveempi ja ainakin täysin varmasti todella todella pitää hänestä romanttisessa mielessä, olisi "turvallisempi sijoitus pitkällä tähtäimellä".

Tuo oli minun sisimpäni puhetta: jotain, minkä uskoin oikeaksi ja koin velvollisuudekseni sanoa sen Alisan kaverina, mutta se oli myös minun tapani olla heikko ja sanoa, että en ole täydellinen, että minua pelottaa, etten ole tarpeeksi. Se, miten Leevi sanoi, että nuo sanani saivat hänet nimenomaan tajuamaan, että hän haluaa kokeilla jotain Alisan kanssa hänen kiloistaan huolimatta, sattui todella.

Miettikää itse, että sanoisitte jollekin miehelle, josta välitätte ainakin jollain tasolla, että en ole täydellinen, vaikka välillä annan kuvan, että uskon olevani. En ole itsevarma, vaan vain pieni, yksinäinen tyttö, joka ei tiedä, miten oikeasti välittää, joka pelkää välittävänsä jostakusta ja pelkää olla välittämisen kohteena. Että on taatusti joku toinen, joka voi tarjota paljon enemmän kuin minä, olla lähempänä sitä hyvää, minkä ansaitset... Ja sitten tämä toinen sanookin siihen, että jaa, sinulla on kyllä todella hyvä pointti, itse asiassa taidatkin olla oikeassa, otan sanani takaisin ja valitsenkin mieluummin sen toisen, koska olet oikeassa: hän on parempi sijoitus pitkällä aikavälillä ajateltuna.

Leevi sanoi, että ethän sinä edes ollut minusta kiinnostunut oikeasti, ollut ihastunut. Kaikki sanovat minulle aina noin. En vain näytä sitä, kai koskaan. Haluan olla itsenäinen viimeiseen pisaraan, en uskalla paljastaa, että olen heikko ja oikeasti voin välittää toisesta ihmisestä enemmän kuin voin järkeilemällä suoda itselleni.

Vasta nyt olen alkanut tajuta, että todella paljon tässä jutussa satuttaa ainakin tuo Leevin oivallus. Olen harvoin herkkä, harvoin annan itseni näyttää epävarmalta, vaikka sitä todella usein olen. Leeville näytin pienen suikaleen siitä puolestani ja nyt tajuan, että olisin toivonut hänen vain sanovan, että ei se haittaa, ei mikään noista haittaa, minä haluan sinut siitä huolimatta. Sitä en kuullut, en nyt enkä koskaan.

Psykoterapeuttini kanssa puhuin myös siitä, miten kysyin asiasta Leeviltä suoraan silloin seuraavana päivänä, eikä hän kertonut. Hän piti sitä todella outona, mietti, oliko Leevi ehkä ihminen, joka haluaa vältellä epäsopua viimeiseen asti. Puhuin myös siitä, miten tämän yhden keskuslaisen kanssa olin aiheesta jutellut, ja miten hyvältä minusta tuntui pitkästä aikaa tulla kuunnelluksi, ilman välikommentteja, että sanoikohan noin, ei tuo kuulosta joltain, miltä Alisa voisi sanoa, eivät he vaikuta sellaisilta ihmisiltä, jotka tekisivät niin, tarkoitatko ihan todella, että noin tapahtui? Reagoin asioihin välillä todella voimakkaasti. Monet sanovat, että väärin, sanovat, että vaikka joku sanoikin jotain niin kun ilmaisin, hän ei tarkoittanut sitä niin kuin olin ymmärtänyt, olin tajunnutkin väärin.

Sitä kuulin Alisan, Jaskan ja Leevin kanssa jatkuvasti. Kun puhuin suhteestani Jaskaan, kerroin Alisalle jotain, mitä Jaska oli minulle kahdenkesken sanonut, Alisa usein kommentoi, että aika outoa, että Jaska "oletetusti" sanoo tuollaisia ilkeitä asioita, kun me olemme kaksistaan, mutta ei silloin kun on muitakin. Yritin sanoa hänelle jo silloinkin, että olen läheisempi heidän kaikkien kanssa kuin kukaan heistä keskenään, joten tietysti he kaikki sanovat minulle asioita herkemmin ja pienemmällä kynnyksella kuin silloin kun jos joku muu on paikalla myös. Alisa ei ottanut sitä kovin tosissaan. Nytkin kun kerroin Jaskalle riidan jälkeen, mitä Alisa oli sanonut, hän sanoi, että todella outoa, ei voisi kuvitella Alisaa sanomaan mitään niin ilkeitä asioita päin naamaa.

Yhdistin sen mielessäni siihen, miten kerroin äidilleni kerättyäni pitkään rohkeutta, miten joskus ajat sitten, silloin kun olin 12-vuotias, isäni osoitti minua ladatulla aseella ja sanoi tappavansa minut jos en tottelisi. Selitin mahdollisimman yksityiskohtaisesti sitä edeltävät ja jälkeenpäin tulleet hetket, joissa äitini oli mukana, mutta vaikka ne täsmäsivät todella hyvin hänen muistikuviinsa, sen hetken kun hän oli tilanteen ulkopuolella, sen hetken kun isäni uhkasi minua, hän kuittasi vain sanomalla, että ei tuollaista tapahtunut, ei voinut tapahtua.

Otan raskaasti sen, jos minua ei uskota. Pyrin kertomaan asiat mahdollisimman objektiivisesti. Pyrin siihen, että tekstistäni pystyy aina erottamaan sen, mitä tarkalleen ottaen tapahtui, mutta luonnollisesti lisään sitten myös sen faktakerronnan oheen, miltä asia minusta tuntui. En (ainakaan tietoisesti) vääntele esim. Leevin sanomisia, vaan hän on ne asiat täsmälleen siten sanonut kuin ilmaisen. Sen sijaan niiden sävy saattaa muuttua, kun lisään samaan lauseeseen, että Leevi sanoi näin, mikä tuntui minusta siltä kuin hän olisi kääntänyt selkänsä täysin minulle ja minun sisimmille ja salaisemmille tunteilleni.

En tiedä, miksi selitän tätä. Asia vaivaa minua. Terapeuttini sanoi, että vaikuttaa siltä, että kun ihmiset ovat ilkeitä minulle, minulta puuttuu vaistomainen reaktio suuttua. Sen sijaan, että suuttuisin heille jostain mitä he ovat sanoneet, tunnen oloni satutetuksi ja loukatuksi ja todella masennun ihan järkyttävissä määrin. Nyt kun sanoin tuon, tuli mieleeni ne kaikki kerrat, kun Alisa on sanonut, että taasko suutuit, mihin minä olen aina hokenut, että en suuttunut, hajosin vain koska kommentti todella osui arkaan paikkaan ja satutti. Jos tilanteissa suutuinkin, lähinnä minä itse olin oman suuttumukseni kohteena, eivät muut. Viimeisinä sanoinani Alisalle vakuutinkin vaihteeksi, että en oikeasti ollut vihainen hänelle tai Leeville, vaan että olin vain todella surullinen ja minulla oli huono päivä.

Nyt jotenkin tuntuu, että voisin taas itkeä tästä valaistumisestani. Se, että muut ymmärsivät suhtautumiseni väärin moneen otteeseen, johtui siitä, että yleensä kun ihmiset reagoivat sellaisessa tilanteessa, he ovat nimenomaan suuttuneita. Suuttuneita ihmisiä ei oteta kai niin tosissaan, koska suuttuneina sanotaan ja tehdään paljon asioita, joita ei tarkoiteta. Kai. Mutta minä, joka vaikutankin ehkä suuttuneelta, en sitä ole, vaan ehkä hieman epätyypillisemmin ajatukseni ovat täysin selvät, mutta olen vain niin surullinen ja minuun sattuu, joten alan itkeä tai pyrin tilanteesta pois. Tiedän tilanteessa, että reaktioni johtuu ehkä välillisesti jostain mitä joku on sanonut, mutta että todellisuudessa tiedän myös, että tämä ei ole tarkoittanut sanojaan loukkaukseksi tai ilkeilyksi, ja että reaktioni johtuu lähinnä siitä omasta alkuolostani ja siitä, että joku harmiton kommentti sattui tuomaan esille voimakkaana jonkun oman negatiivisen ajatukseni itsestäni.

Mietin terapeutille myös sitä samaa, mitä monelle muullekin, että miksi tämä asia sattuu näin järkyttävän paljon, ilman että tiedän itse mitään kunnollista syytä sille ja ilman että edes pitkällisten pohdiskelujen jälkeen osaisin antaa sille mitään ymmärrettävää syytä. Siihen terapeuttini sanoi, että se saattoi johtua siitä, että minulta on elämässäni vaadittu todella paljon, mutta olen itse saanut todella vähän.

Tuossa kohtaa sitten aloin taas itkeä. Ei tuollainen ollut tullut mieleeni lainkaan. Tai ehkä osittain, kun mietin, että Alisa sai Leevin niin helposti, sai elämänsä rakkauden tekemättä mitään, mutta minä, joka olen nähnyt vaivaa ja asettanut itseni alttiiksi, en ole koskaan saanut osakseni tuollaista. Jotenkin tuo terapeutti osasi ainakin pukea sanoiksi todella hyvin tuon tunteen. Vaikka tuo ei olisikaan totta, niin se on ehkä juuri se, miltä minusta nyt tuntuu. Ja ehkä se on tottakin, paljon kurjaa on tapahtunut, eikä niin paljon hyvää. Tuo yksinkertainen lause tuntuu kuitenkin liian melodramaattiselta ja itserakkaalta, jotta kehtaisin allekirjoittaa sitä. Kai vaadin itseltäni aika paljon. Viikon aikana olen kuullutkin varmaan kymmenen kertaa lauseen: "Älä ole liian ankara itsellesi."

Mieluummin kuitenkin olen liian ankara kuin liian hellä. En halua olla itsekäs, ei saa olla itsekäs, jos haluaa olla kunnon ihminen. Pelkään, että huomaamattani olenkin liian omahyväinen, liian itsekeskeinen että voisin ikinä lakata olemasta niin yksinäinen että sattuu. En usko, että olen tarpeeksi, enkä toisaalta haluakaan olla tarpeeksi, koska haluan jatkaa kehittymistä, koska aina on kehittämisen varaa. Se terapeuttinikin sanoi, että minulla on jotenkin todella korkea kuva siitä tasosta, jolla "normaalius" on ja että kun en pääse sinne asti, yritän kehittää jotain, jolla saisin tehtyä tyhjäksi sen ammottavan aukon, mitä on sen välillä, missä olen ja missä haluaisin olla.

Kaksi biisiä pyörii jostain syystä mielessä ja niiden lyriikoita tarkastelinkin ja jotenkin sopivat tähän tämänhetkiseen olotilaani todella hyvin, kuin itse puhuisin niiden kautta tunteitani niille, jotka ovat minut saaneet taas hajoamaan. Toinen biisi on (muunneltuna) otsikossa ja toinen biisi on Evanescenen "My Heart Is Broken", jota voisin siteerata näin jättimäisen analyysikirjoituksen loppuun:

"Sweet sleep, my dark angel."