Tänään olen ollut taas kauhean vetämätön. Toisaalta, mikä uutinen se on – enköhän minä olen aika lailla vetämätön suunnilleen 99% kaikesta ajasta. Kuitenkin, tänään olen ollut ehkä jopa keskimääräistäkin vetämättömämpi. Minun piti herätä aikaisin, mutta jotenkin onnistuin puolinukuksissa sorkkimaan kännykkääni niin, että heräsin lopullisesti vasta vähän ennen yhtätoista. No, periaatteessa ihan hyvin sekin, kun ottaa huomioon, että viikonloppuisin nukun myöhään iltapäivälle.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Olen tehnyt koko päivän jotain hyödytöntä. Soittanut pianolla, pelannut pasianssia koneella, katsonut Sinkkuelämää DVD:iltä... Kaikkea turhaa. Olen tosin ottanut englanninkirjan tulostimen päälle, jotta se muistuttaisi, että pitäisi varmaan vähän lukea huomisen ja ylihuomisen englanninkokeisiin. Joo, kaksi englanninkoetta peräkkäisinä päivinä. Ensimmäinen on ”feikki-enkun” koe. Se on se, jossa me luettiin niitä YO-vihkoja ja tehtiin niitä ja ilmeisesti kokeessa on joku juttu, että meidän pitää tehdä ainakin osa sellaisesta vihkosta. Ylihuomenna on sitten oikea englanti, johon voisi lukea jonkin verran. Siihen on kaikki teemasanastot ja sitten kieliopit ja kaikki ”phrasal verbs” –sanonnat. En osaa niitä kauhean hyvin.

 

Niin joo, olen myös leikkinyt vaihteeksi digikameran video-toiminnolla. Kuvasin Teh Pendulumista yhden osion, mutta se ei toiminut. Sitten kuvasin itseäni nähdäkseni ja kuullakseni itseni kuten muut ihmiset näkevät ja kuulevat. Sitähän aina sanotaan, että helposti ajattelee itsestään negatiivisesti, koska ei näe koskaan itseään kuten muut. Mutta eikö videokuvassa näe itsensä siten kuin muut näkevät?

 

Jos niin on, olen selkeästi yliarvioinut itseni. En vain voi käsittää, miten koko maailmassa voi olla ketään niin vastenmielistä ihmistä kuin minä. Näytän idiootilta ja – jos mahdollista – kuulostan vielä idiootimmalta. Ensimmäinen ajatus, mikä tuli itsensä videolta katselemisen jälkeen, oli, että minä en voi ikinä kertoa NN:lle mitään. Jos minä näytän ja kuulostan sellaiselta, miltä näytin ja kuulostin videossa... Se ei olisi edes noloa, vaan surullista. Säälittävää.

 

Kun on katsonut koko päivän Carrie Bradshaw’ta ja Miranda Hobbesia ja kaikkia niitä kauniita naisia, jotka näyttävät kaikin puolin hyvältä. Paitsi että he eivät edes näytä erityisen kauniilta, vaan pikemminkin tavallisilta. Tarvitsisi olla jotenkin erityinen kasvonpiirteiltään, että minä voisin kutsua jotakuta kauniiksi. Ja Sinkkuelämää –naiset ovat tavanomaisia, eivät mitään erityisiä. Mutta minä... minä en ole edes tavanomainen. En edes tavanomaisen alarajoilla, vaan joku olio alimmasta mahdollisesta kastista mitä on. Miksi sen pitää olla niin? Miksi minä en voi olla kaunis? Tai edes nätti tai jotain? Mutta ei, minä näytän vain idiootilta. Kaiken aikaa, tein mitä tahansa. Kukaan ei voi ikinä pitää minusta.

 

Ja ajatuskin siitä, että menisin jonkun törkeän upean tyypin – kuten NN:n - luo kertomaan, mitä tunnen häntä kohtaan... En voi vain tehdä sitä. Se on väärin, sen ei kuulu mennä niin. Minusta saa niin eri kuvan blogista kuin IRL. Minäkin ajattelen itsestäni hieman erilailla kirjoittaessani tänne kuin ollessani IRL. Ainakin joskus. Tietokoneella kirjoitettu teksti on kaikkien kirjoittamana samanlaista. Siitä ei näy, onko henkilö ruma tai kuulostaako hän tyhmältä. Ihmiset voivat luoda oman kuvansa, että kirjoittava henkilö olisi jotenkin miellyttävä tai jotain muuta vastaavaa. Ei hän voi olla niin kauhea, mitä sanoo. Hänestä ja NN:stä tulisi varmasti hyvä pari.

 

Mutta se on harhaa. Pelkkä harhakuva. Minä en käsitä, miten Nan on ikinä voinut sanoa mitään sellaista minulle. Miten hän on voinut johtaa minua niin pahasti harhaan? Nostattaa edes pientä toivoa minussa ja uskoa sitä kohtaan, että ehkä minäkin kelpaisin. Ehkä minä olisin oikein erityinenkin jollekulle. Mutta ei. Nan on kai sitten vain niitä sokerikuorrutus-ihmisiä, jotka suoltavat vain positiivisia asioita, mutta hän on siinä vain niin hyvä, että saa sen kuulostamaan rehellisyydeltä. Ja minä olen ollut niin naiivi, että olen uskonut.

 

Meillä on koulussa australialainen vaihto-oppilas. Hän tuli maanantaina ja hengailee koulussa Nanin ja hänen kavereidensa kanssa. Hän tosin asuu herra Aksun perheen luona, mutta koska herra Aksu ei kauan enää koulussa ole, niin englanninopettajamme esitteli hänet Nanille ja hänen kavereilleen. Nan sitten puolestaan esitteli minut tälle tytölle. Minä en pidä hänestä kauheasti. Hän ei ole sanonut minulle mitään muuta kuin ”Hi!” (sellaiseen tyypilliseen ylipirteään ja ystävälliseen sävyyn), kun Nan esitteli minut hänelle. Se oli myös ainoa kerta, kun hän katsoi minuun. Hän vaikuttaa jotenkin hieman leuhkalta. Tai leuhka on väärä sana, mutta sillä lailla... No joo, en minä osaa kuvailla sitä. Se kesän italialainen vaihto-oppilas oli okei, mutta kakkosella täällä ollut saksalainen vaihto-oppilas (joka asui Nanin enon luona (joka on opettaja yläasteella)) oli huippu. Tulin hänen kanssaan hyvin toimeen ja hän tuli minunkin tunneilleni silloin.

 

Minä oikeastaan tykkään vaihto-oppilaista. Tai siis, onhan se outoa aluksi, kun pitää puhua vierasta kieltä, mutta minä totun siihen aina helposti ja se on vain jotenkin luonnollista. Mutta olen tietysti luontaisen skeptinen kaikkia vieraita ihmisiä kohtaan. Nanin välityksellä olen tosin tutustunut aika moniin ulkomaalaisiin ihmisiin, kun Nanin perheellä on aina silloin tällöin joku vaihto-oppilas tai joitain ulkomaalaisia vieraita ja Nan on aina innokkaana esittelemässä minua heille.

 

Ja ensi viikon perjantaina on sitten kevään ensimmäinen YO-koe, äidinkielen tekstitaitokoe. Olen toisaalta huojentunut viimeaikaisista tuloksistani. Sain juuri maanantaina takaisin kaksi tekstitaitovastausta. Toinen arvosteltiin pistein 0-6 ja toinen ”arvosanoin” OK- / OK / OK+ (jotka opettajan mukaan vastasivat numeroita 6 / 8 / 10). Minä sain ensimmäisestä tekstitaitovastauksesta viisi pistettä ja tuosta toisesta OK+. Huh, jotenkin huojentavaa, mutta tuo häämöttävä tekstitaidon YO-koe hermostuttaa minua kauheasti, kun siihen ei pysty edes kunnolla harjoittelemaan ja minä niin toivoin, että saisin äidinkielestä L:n.

 

Niin joo, ja tein minä sillä digikameran video-toiminnolla muutakin. Laitoin kameran kuvaamaan, kun soitan Ghost Love Scorea. Varmaan tuota voisi pitää aika narsistisena, mutta minusta se kuulostaa hienolta pianolla ja haluan kuulla, miltä se kuulostaa muiden korviin (biisit kuulostaa hieman eriltä kun itse soittaa kuin jos kuuntelee). Itse asiassa olin törkeän yllättynyt, miten hienolta se kuulostaa. Virheitä lukuun ottamatta tietysti. Niin minä vielä toimin, kun minusta ei näy muuta kuin kädet eikä kuulu muuta kuin ne sävelet, joita soitan pianolla.

 

Se on törkeän masentavaa. Ajattelen, että edes joku harvinaislaatuinen ja pintaa syvemmälle katsova ihminen saattaisi pitää minusta, kun minusta näkyy pelkästään kädet ja ”puheeni” on soittoa. Mutta kukaan koulussa ei ole nähnyt minun soittavan, paitsi... no, ei kukaan tärkeä. Ei NN. Eikä kukaan ole kuullut minun soittavan mitään Ghost Love Scoren tyylistä, vaan pelkästään kilkattavia nopeita riitasointuisia biisejä duurissa.

 

Jos ihmiset näkisivät minusta vain tekstin ja kädet ja kuulisivat minusta vain soiton, niin ehkä joku voisi pitää minusta. Mutta se on netin ja IRL:n ero. Minä en voi IRL säädellä sitä, mitä ihmiset minusta näkevät. He näkevät minut vain tavallisena ihmisenä, he näkevät minut fyysisenä, kun taas netissä jokainen on tavallaan pikemminkin vain äärettömän henkinen olento.

 

Ei sillä, en minä henkisestikään ole kaunis, mutta edes sillä tavalla ”tavanomainen”, että en ole pelkästään se koko maailman epämiellyttävin ihminen olemukseni kaikilta osilta. Minä vihaan taas itseäni. Hävettää mennä huomenna taas kouluun, kun näytän ja kuulostan niin kamalalta. Minä vihaan sitäkin.