On mennyt vähän paremmin viime aikoina, niin siksi ei kai ole tullut kirjoitettua paljoa. Nyt sitten taas tuntuu että on huonompi päivä ja tulee taas kirjoitettua tänne. Varmaan annan Jaskasta huonon kuvan, kun kirjoitan tänne lähinnä silloin kun hän ärsyttää tai minulla on epävarma olo jostain.

Mutta jo aamu alkoi huonosti. Ensinnäkin heräsin joskus kuuden aikaan siihen, että näin jotain painajaista. Olen viime aikoina nähnyt taas enemmän painajaisia ja vieläpä herään niihin ja se tunne jää päälle, eikä saa nukahdettua heti uudestaan. Ja sitten kun olisi pitänyt herätä, olikin saanut jo nukahdettua ja ei millään olisi jaksanut nousta. Ja sitten oli lingvistiikkaa ja minun piti vastata kaikkien kuullen yhteen tehtävään. Piti asetella vähän niin kuin taulukkoon sanat: lintu, hyönteinen, eläin, nisäkäs, kala ja ihminen. No, tietysti se meni niin, että ylimpänä on eläin, koska nuo kaikki ovat eläimiä. Sitten tulevat lintu, hyönteinen, nisäkäs ja kala, jotka ovat samalla tasolla, koska ovat toisiinsa verrattavia ryhmiä. Sitten nisäkkään alle tulee ihminen. Opettaja kuitenkin sanoi, että melkein oikein, mutta nisäkkään alle tulee laittaa sekä ihminen että eläin (toiseen kertaan taulukossa), koska nehän ovat kaksi eri asiaa. Itse asiassa sanoin opettajalle, että ihminenhän ON eläin, mutta hän sanoi, että tämä ei ole mikään biologinen taulukko, vaan siinä havainnollistetaan sitä miten ihmiset yleisesti näkevät asian. Olen edelleen eri mieltä, koska kun koko taulukko oli biologinen, niin miksi pitää sitten yhdessä kohtaa erottaa ihminen muista eläimistä.

Ja sitten hyppytunnilla juttelin Jaskan kanssa ja hän sanoi, että oli hakenut yhteishaussa ammattikouluihin. Kysyin sitten että ai mihin, niin lähinnä jonnekin Elokuva ja televisio -linjalle, ja kaikki ne joihin hän haki, olivat jossain toisessa kaupungissa. Se ärsytti minua, loukkasi, koska minä olen juuri aloittanut opinnot täällä ja koen että olen nyt oikeassa paikassa, ja olen sidottu tänne vähintään sen viisi vuotta, mitä kandi- ja maisteriopinnot yhdessä kestävät. Ja sitten poikaystäväni, josta todella välitän, haluaakin muuttaa pois ja aloittaa omat opiskelunsa jossain muualla. Kysyin sitten että miksi hän haki vain niihin muualla oleviin opintoihin, jolloin hän sanoi, että häntä vain nyt kiinnostaa vain ne muut kaupungit. Suutuin sitten tuosta ja töksäyttelin hänelle vain kaikkea ja sitten sanoin, että pitää mennä seuraavalle tunnille jo. Hän sitten sanoi, että toivottavasti on kivempaa kuin aamutunnilla. En sanonut mitään siihen. Ajattelin vain, että mitä johtopäätöksiä minun pitäisi vetää siitä, että nyt kun olen sidottu tähän paikkakuntaan, poikaystäväni haluaa yhtäkkiä pakonomaisesti asua jossain muussa kaupungissa kuin minä. Enkä tiedä kaukosuhteista. Olen aina ajatellut, että ei, koska ne eivät vain toimi, ja jos Jaskalla ei ole edes kerran vuodessa olevaan lemmikkinäyttelyyn varaa (junaliput plus 10€ pääsymaksu), jonne aina lupaa kuitenkin etukäteen tulla, niin miten me sitten nähtäisiin ikinä, jos asuttaisiin eri kaupungeissa?

Pyörittelin tuota mielessäni sitten nuo seuraavat luennot, mutta otin ennen luennolle menoa rauhoittavan, koska ahdisti. Aluksi tuntui vain siltä, että halusin itkeä, koska Jaska selkeästi haluaa jättää minut, mutta ei tohdi/uskalla/osaa tehdä sitä suoraan, vaan päättää sen takia muuttaa pois, että meidän suhde loppuisi mutta hänen ei tarvitsisi päättää sitä. Sitten se rauhoittava alkoi kai vaikuttaa, kun yhtäkkiä kaikki ei ollutkaan niin kauheaa enää. Ja eihän tuo Jaskan halu asua jossain muualla ole tullut mitenkään yhtäkkiä. Koko sen ajan kun olen tuntenut hänet, hän on sanonut, että hän haluaisi asua jossain muualla, koska on asunut näillä seuduilla koko ikänsä ja hän kaipaisi jotain uutta alkua muualla. Ja sitten mietin, että ne tutuistani, jotka ovat suhteessa, ovat itse asiassa molemmat joko täysin tai ainakin osittain kaukosuhteessa. Natalian suhdetta en välttämättä pidä sellaisena mallina, jota haluaisin seurata, mutta Nan asuu osittain erillään poikaystävästään. Mutta sekin on vähän, että tuo erillään asuminen oli alunperinkin todennäköisesti vain vuoden mittainen, mutta silti mietin, että miten se on voinut toimia.

Ja kun tulin kotiin, niin Jaska oli laittanut viestejä Facebookiin, että ei voikaan hakea siihen ykkösvaihtoehtoon, kun ennakkotehtävät pitäisi lähettää huomiseen mennessä. Ja sitten hän sanoi, että kai hän voisi sittenkin hakea myös jonnekkin koulutukseen, joka olisi täällä, mutta sanoi silti että ei voi rajoittaa kaikkia hakujuttuja tänne. Tuli vähän parempi olo, kun tuntuu, että ehkä Jaska sitten välittää minusta, jos sen jälkeen kun suutun hänelle tuosta, hän päättää hakea sittenkin myös tänne, ilmeisesti miellyttääkseen minua, ottaakseen minut huomioon. En tiedä. Onneksi huomenna on terapia. Ja pitäisi kai nyt sanoa jotain Jaskalle, ehkä sovittelevaa, vaikka en olekaan ihan varma miten minun pitäisi suhtautua.

Olen vain jotenkin nähnyt asian niin, että seuraava askel meidän suhteessa olisi ehkä se, että antaisin Jaskalle sen vara-avaimeni (joka on ollut Nanilla kesästä asti). Sitten sen jälkeen olisi jossain vaiheessa ehkä edessä se, että muutettaisiin yhteen. Mutta se, että Jaska muuttaisi johonkin toiseen kaupunkiin, satojen kilometrien päähän, tuntuu vain ainakin kymmeneltä askeleelta taaksepäin. Etenkin jos Jaska aloittaisi opiskelut siellä, hän olisi ehkä kolme vuotta sidottuna sinne ja minä vähintään viisi vuotta tänne, niin olettaen, että meidän suhde jatkuisi, se olisi vähintään seuraavat kolme vuotta kaukosuhde. Ei muuttamista yhteen sinä aikana, vaikka nyt mietin sitä, että ehkä tämän vuoden lopussa sitä yhdessä asumista voisi vakavissaan harkita.

En tiedä. On tuntunut, että on mennyt viime aikoina ihan hyvin, paitsi nyt ehkä viimeinen viikko tai jotain, kun Jaska on ollut allapäin ja on halunnut vain pelata kämpällään. Mutta ollaan silti juteltu kaikkea kivaa ja kun ollaan nähty kuitenkin vähintään kerran viikossa, niin on tuntunut hyvältä ja kivalta.

Ja nyt sitten itkettää taas, koska sanoin Jaskalle, että mietin, että haluaako hän muuttaa siksi että pääsisi minusta eroon, ja hän sitten sanoi, että ei kyllä ole ollut hänen suunnitelmanaan mikään tuollainen ja kysyi että mistä ihmeestä olen saanut päähäni jotain tuollaista. Ja itkettää siksi, että olen vain miettinyt tuota vaikka miten kauan, kuukausitolkulla, mutta en vain ole uskaltanut sanoa sitä Jaskalle, ja nyt sitten kun olinkin väärässä, niin se on jotenkin... Olen jotenkin tolaltani, koska vaikuttaa siltä, että Jaska oikeasti välittääkin minusta.

Olen vain ajatellut, että jos sanon ääneen jonkun tuollaisen pelon, niin sitten tapahtumat alkavat vyöryä niin, että Jaska sanoo, että pahus kun tajusit sen, mutta sentään ei tarvitse teeskennellä enää ja voidaan vain erota jo nyt. Mutta niin ei käynyt ja Jaska vaikutti vähän loukkaantuvan siitä että minä ajattelin jotain tuollaista, niin en tiedäkään nyt että mitä minun pitäisi ajatella tästäkään. En kai vain osaa luottaa ihmisiin kauhean helposti. Ja terapeuttini sanoo, että siitä kesästähän, kun luottamukseni Jaskaan mureni täysin, on suhteellisen lyhyt aika vielä, niin on ymmärrettävää, että minun taustallani erityisesti on vaikea luottaa toiseen taas, mutta en tiedä. Se tuntuu olevat niin helppoa kuitenkin muille ihmisille. Ja tunnen itseni myös osittain huonoksi ihmiseksi, kun ollaan nyt tällä toisellakin kertaa oltu jo aika pitkään yhdessä, ja viime aikoina erityisesti on tuntunut, että Jaska vain ilmaisee minulle jatkuvasti, että välittää minusta todella paljon, mutta minä vain epäilen sitä kaikkea silti. Ja vaikka tuo Jaskan kanssa juttelu vähän paransi oloani ja laimensi epäilyjä häntä kohtaan, niin siltikään ei voi täysin uskoa, että hän välittäisi minusta paljon, koska mielestäni hän ei silloin muuttaisi pois. Ja jokin pieni osa minusta myös ajattelee, että Jaska sanoi nuo kivat asiat vain koska se on osa suunnitelmaa.

Mietin, että ehkä se on se vaativa puoli minussa, joka syöttää näitä kurjia ajatuksia mieleeni. Se sanoo vaikka että et ole tehnyt tarpeeksi, tai että olet liian lihava ja näytät rumalta, ja jos yritän näyttää paremmalta (värjään hiuksiani, kulmakarvojani ja ripsiäni, sekä käytän jotain öljysuihketta hiuksiini) niin sitten olen pinnallinen ja teennäinen. Ja sitten ollaan viime aikoina terapiassa puhuttu siitä pienestä lapsesta, joka minussa elää myös, joka pelkää hyljätyksi tulemista. Puhuttiin äidistäni ja ohimennen mainitsin, että vaikka hän hössää ja kyselee, niin sentään hän ei kysele enää että oletko muistanut syödä ja juoda, ja sitten totesin, että ehkä silloin, kun on 12-vuotiaana viikonlopun yksin kotona, sellaista voikin olla aiheellista kysyä, mutta ei enää yli 20-vuotiaalta. Terapeuttini sitten tarttui siihen, että mitä 12-vuotias tekee viikonloppuja kotona, siitä voidaan keskustella, että voiko 15-16-vuotiaan jättää viikonlopuksi kotiin silloin tällöin, mutta 12-vuotiasta ei voi jättää yksin.

Siitä vähän väiteltiinkin ja minä olin jopa äitini puolella tässä asiassa, koska jos muu perhe haluaa mennä mökille joka viikonloppu, mutta perheen 12-vuotias tyttö ei halua, niin sehän on jo todella jaloa, että annetaan tälle tytölle kaksi vaihtoehtoa: joko tulet mukaan mökille, tai sitten jäät yksin kotiin. Terapeuttini mielestä koko perheen olisi pitänyt käydä harvemmin mökillä edes siihen asti, että tämä 12-vuotias olisi sen 15-16 vuotta, jotta hänet voisi jättää kotiin, mutta minusta olisi väärin, jos yksi saisi vain päättää, mitä tehdään ja mitä ei. Sitä en edes sanonut terapeutilleni, kun aikakin loppui kesken, että vaikka nuo viikonloput olivat kurjia, koska yksin kotona oleminen oli aika pelottavaa, niin se ei ollut mitään verrattuna siihen, että 13-vuotiaana, seiskaluokalla, olin yksin kotona koko viikon, koska veljelleni tehtiin skolioosileikkaus. Heräsin aamuisin, tein aamutoimet, lähdin kouluun, tulin kotiin, tein läksyt (jos tein), lämmitin itselleni ruokaa, pesin pyykkejä, jne. Se tuntui vähän siltä, että onko tämä ihan oikein, että molemmat vanhemmat ovat veljen luona sairaalassa kokonaisen viikon, kun perheen 13-vuotias lapsi käy yksin koulussa ja hoitaa kaikki arkiaskareet myös.

Ja terapeuttini on sanonut, että vaikka nyt tilanne ei ole sama esim. Jaskan kanssa kuin se oli vanhempieni kanssa kun olin lapsi, koska en ole riippuvainen Jaskasta ja olen aikuinen nyt ja pärjään yksin, mutta että se sisäinen lapsi minussa kokee asian samoin kuin silloin 12-vuotiaana, kun perhe lähti mökille perjantaina koko viikonlopuksi ja oli sanottu, että et saa kutsua kaveria enää kylään, koska muuten sen äiti saa väärän käsityksen, että oltaisiin jätetty pelokas lapsi moneksi päiväksi yksin kotiin. Ja vaikka tietenkään en myöntänyt vanhemmilleni, että minua pelotti, niin minua pelotti. Talo tuntui todella isolta ja välillä kiersin koko talon kaikki huoneet läpi pesäpallomailan tai leipäveitsen kanssa, tarkistin sänkyjen alustat, koska pelkäsin, että siellä talossa olisikin joku muu. Ja vaikka tein kierroksen monta kertaa ja ketään ei löytynyt, mietin, että ehkä se taloon livahtanut mies olikin vaihtanut piiloaan kesken kaiken. Ja vedin todella aikaisin illalla koko talon kaikki verhot kiinni, koska pelkäsin, että näen ikkunasta jonkun hiippailevan meidän pihalla. Ja jos päivisin joku soitti ovikelloa, salamannopeasti heittäydyin lattialle ja konttasin tai ryömin siihen yhteen paikkaan talossa, jonne ei näkynyt mistään ikkunasta. Vieläkin, näin aikuisenakin, jos joku soittaa ovikelloani täällä, lamaannun ja laitan television äänet pois ja yritän teeskennellä, että kukaan ei ole kotona, jotta kuka tahansa siellä ovella olisikin, menisi pois.

Joten kuulemma se, että minut on jätetty pitkiksi ajoiksi yksin, säännöllisesti, on vaikuttanut siihen turvallisuudentuntuuni, ja se tulee ilmi monissa eri tilanteissa. Ja terapeuttini on sanonut, että on todella hienoa, että olen ylipäätään pystynyt olemaan suhteessa, koska minulla on niin paljon huonoja kokemuksia ja traumoja, ja kyllä minustakin tuntuu, että tämä suhde on hyvä asia, vaikka se välillä tuntuu todella vaikealta, koska minun oma pääni luo ongelmia ja reaktioni joihinkin asioihin on todella voimakas ja mahdollisesti ei oikein aiheellinenkaan. Niin kuin että vedän negatiivisia johtopäätöksiä mistä milloinkin ja niistä tulee heti melkein se täsmällinen totuus minulle. Jaskan seurassa oleminen on viime aikoina jotenkin aikaisempaa paremmin poistanut näitä negatiivisia epäilyksiä, koska yhdessäolo on tuntunut niin kivalta ja positiiviselta ja silloin Jaska käytöksellään saa minut uskomaan, että kaikki on hyvin. Mutta sitten kun menen kotiin, alan miettiä kaikkea monesta eri näkökulmasta ja sitten yleensä ankkuroin itseni siihen negatiivisempaan.

Se toimii vähän niin kuin jos ihmiselle sanottaisiin, että sata ihmistä arvioi ulkonäkösi asteikolla 1-10, minkä uskot olleet keskiarvo vastauksissa, niin minä ainakin sanoisin arvoksi hieman matalemman kuin mitä järjellä ajattelisin, koska olisi todella kurjaa pettyä, ja olisihan se noloakin, jos arvioisi itsensä kauniimmaksi kuin muut ovat arvioineet. Ja ehkä tuossa olisi sekin, että kun miettisin mitä kaikkea ihmiset olisivat voineet sanoa, ja sitten mielessäni tulee se vaativa puoli puhumaan, että mieti nyt vähän, tuo on sinussa pielessä, ja tuo ja tuo, ja vaikka monet ihmiset ovat sanoneet, että olet nätti, niin he voivat olla väärässä, se on heidän oma mielipiteensä ja onhan olemassa sellaisiakin miehiä, joiden mielestä sellainen ylisyötetty nainen, joka ei pysty edes nousemaan ylös sängystä, on todella kaunis, niin vaikka joku sanoisikin nätiksi, niin mitä se henkilö oikeasti tietää mistään.

Ja saatiin palautetta meidän esseestä, ja minulle sanottiin, että olen hyvin löytänyt sieltä tekstistä niitä kohtia, jotka tukevat väitettäni, mutta että se pääväitteeni oli melko heikko, ja että minun olisi pitänyt etsiä netin tietokannoista joitain tekstejä, esimerkiksi naistieteiden (women studies) tekstejä liittyen käsittelemiini teksteihin, jotta olisin saanut lisävoimaa sille pääväitteelleni. Tuosta tuli huono fiilis ja tuntui, että en vain taaskaan osannut mitään, mutta tänään sitten juttelin yliopistolla niiden tuttujeni kanssa aiheesta ja yksi heistä oli saanut palautetta, että essee on kirjoitettu vain yhdestä näkökulmasta ja että muitakin näkemyksiä olisi pitänyt ottaa huomioon, mutta tämä nainen sitten sanoi, että kun raja oli 600 sanaa, jonka hän vielä ylitti muutamalla sanalla, niin miten hän olisi voinut käsitellä asiaa sitten vielä toisestakin näkökulmasta. Ja minä sanoin sitten, että itse mietin vähän samaa, että kun sain juuri ja juuri siinä 600 sanassa etsittyä ne käsittelemieni tekstien väitettäni tukevat kohdat käsiteltyä, niin tila ei vain olisi riittänyt siihen, että olisin ottanut vielä lisää materiaalia jostain toisesta tekstistä. Sitten ne tuttuni kysyivät että ai olisiko meidän sitten pitänyt muka ympätä siihen esseeseen joitain muiden kirjallisuusanalyyseja, niin tuli parempi olo, koska olin ajatellut, että okei, kaikki muut on laittaneet niitä mukaan ja minä ajattelin ettei tarvitse.

Kauheasti selitystä taas. Niin joo, sen voisi ehkä mainita, että olen törmännyt nyt yliopistolla kahtena viikkona peräkkäin yhteen naiseen, joka oli samalla yläasteella ja samassa lukiossa kanssani. Tuli oikein vanhat "kunnon" muistot mieleen, kun päädyttiin samaan hissiin, niin ajattelin, että okei, pakko moikata, koska muuten se olisi todella outoa. Katsoin tähän naiseen ja hymyilin ja melkein jo moikkasin, mutta en sitten moikannutkaan, kun tämä nainen katsoi täysin ilmeettömin kasvoin lävitseni, kuin minua ei olisi ollutkaan. Siis täysin sama käytösmalli jatkuu kuin lukiossa. Mielestäni se on aika lapsellista, koska nykyisin ollaan kuitenkin aikuisia kaikki ja me ollaan vieläpä samassa tiedekunnassa. Tämän naisen poikaystävään, T. Toukkaan, joka oli kanssani samassa koulussa 12 vuotta, törmäsin joskus puolitoista vuotta sitten ja tämä sentään näytti tunnistavan minut, vaikka moikkasi minua takaisin vasta sitten kun minä olin moikannut häntä. Edelleen kannan kaunaa oikeastaan kaikille siellä meidän lukiossa, koska näyttää siltä, että eivät ole muuttuneet, vaan minut edelleen jostain syystä vain jätetään täysin huomiotta, ihan kuin oltaisiin vielä yläasteella tai jotain.

Mutta joo, parin kolmen viikon sisään tulee ensimmäinen loppupuristus kevätlukukaudella, ja sitten toukokuun puolessa välissä tulee se jälkimmäinen. On näillä näkymin ihan positiivinen asenne niihin, uskon selviäväni ensimmäisestä vuodesta enemmän tai vähemmän kunnialla, ja siitä tulee ihan hyvä fiilis. Tuntuu, että vaikka tämä nyt ei niin mullistavaa olisikaan, niin siitä huolimatta elämässäni on pitkästä aikaa taas jotain, mitä olen saavuttanut, jotain missä olen pärjännyt, vaikka takana on useampi vuosi taas "tyhjänpäällä", sairauslomalla ja kuntoutustuella.