Ei ole tullut kauheasti kirjoitettua, vaikka olisi ollut ehkä aihettakin. Olen ollut vaihteeksi taas kipeänä, joten ei ole oikein jaksanut tehdä mitään. Varmaan sain Nanilta sen flunssan, joka hänellä oli Miljoonarockin aikana. Keskiviikkoaamuna heräsin siihen, että olo oli ihan järkyttävä ja kurkku kauhean kipeä. Pelkäsin jo hetken, että se oli allerginen reaktio, mutta ei ollut. Kurkku oli kipeä ja kuumetta oli, mutta silmät eivät vuotaneet eikä nuhaa ollut tai mitään.

Mietitte varmaan, että allerginen reaktio mille? Tiistaina meille tuli kaksi pientä kamua. Ne pikkurotat, jotka hankin sittenkin sieltä lähieläinkaupasta kyseltyäni ensin. Vaikuttivat tulevan hyvältä kasvattajalta ja olevan hyvässä kunnossa muutenkin, joten nyt minulla on sitten häkissä köllöttelemässä kaksi poikarottaa.

 

Kaksi ensimmäistä päivää olivat aika tuskallisia, kun minä en oikein tiennyt täsmällisesti, mitä minun pitäisi tehdä ja rottakamut eivät oikein luottaneet minuun. Ne olivat aika arkoja ja pelästyivät, jos niitä koski. Ajattelin silloin jo, että näinkö se sitten tulee olemaan lopullisesti, mutta nyt me tullaan paremmin toimeen jo. Vieläkin aristavat kosketusta, eivätkä tykkää yhtään, kun niitä otetaan käteen (en paljon ole tuota kyllä kokeillutkaan – vain silloin, kun kamut ovat olleet ulkona häkistä, eivätkä osoittaneet kauheasti kiinnostusta takaisin häkkiin tulemiseen), mutta paremmin menee kuin alussa.



Tässä on kamu nro. 1. Dostojevski, kavereiden kesken Dosku. Se on pienempi ja tummempi ja laihempi. Se pystyy kiipeilemään häkissä paljon ketterämmin ja on uteliaampi ja uskaliaampi, vaikka onkin häkissä toisen kamun tossun alla. On erityisen mieltynyt kaiken erilaisen "maistelemiseen" ja tällaisen maistelun kohteena olivat aluksi pääasiassa sormet, joita sen piti aina kokeilla hampailla, välillä vähän liiankin kovaa. Dostojevski on diiva. Heti kun toinen kamu vähänkin yrittää painia sen kanssa, niin se kiljuu. Se tuli ensimmäisenä häkistä syliini ja oli myös ensimmäinen, joka uskalsi lähteä sylistä jonnekin muualle kuin takaisin häkkiin.

Kamu nro. 2. Tolstoi. Isompi, lihavampi ja vaaleampi kuin Dostojevski. Se on selkeästi häkissä pomo ja jahtaa välillä Dostojevskia ja jos Dostojevskilla on joku herkku, niin sitten se haluaa aivan välttämättä sen. Näyttää merkkejä siitä, että saattaisi mahdollisesti olla oppimassa oman nimensä, se tulee ainakin useimmiten katsomaan, jostain piilostaan, kun sitä kutsuu. Tykkää erityisesti leikistä "missä on peukalo", eli se kun pidän käsiä nyrkissä, niin sitä kiinnostaa aina kauheasti kaivaa peukaloa esiin. Ulkona häkistä se on arempi, eikä uskalla kauhean helposti lähteä jonnekin, missä se ei ole ollut ennen. Pelkää enemmän käsiin ottamista kuin Dostojevski ja rimpuilee, kiljuu ja yrittää purra (toisaalta, se on tarvinnut ottaa käsiin vain kerran, kun Dostojevski on kokenut sen jo neljästi). Se on myös kamuista ainoa, joka on purrutpurrut minua. Ei pelkästään maistellut, vaan purrut niin, että iho meni rikki ja haava alkoi vuotaa verta. Se on myös hieman kömpelömpi, eikä kiipeile läheskään niin ketterästi kuin Dostojevski (jos sen päästää häkin katolle kiipeilemään, se ei uskalla tulla alas). Tykkää seikkailla sylissä, kun  istuja on kietoutunut löysästi isoon peittoon.

Molemmat kamut sitten tulevat yhdessä suhteellisen hyvin toimeen. Ne nukkuvat aina päällekkäin tai vierekkäin. Sen nukkumisen ne tekevät melkein poikkeuksetta ylimmän tason riippumatossa (= lakanan riekale, joka on laitettu kiinni häkin reunoihin).

 

Äidin suhtautuminen kamuihin (ja joo, en tiedä miksi, mutta kutsun näitä rottiani aina "kamuiksi" (tai "pieniksi"), enkä rotiksi tai pojiksi tai muuksi vastaavaksi) on ollut aika mielenkiintoista. Hän oli kauheasti niitä vastaan ja sanoi, ettei kyllä ikinä koske niihin. Siltikin hän tunkee aina katsomaan kamuja ja työntää sormea pinnojen välistä ja yrittää päästä silittämään kamuja edes hieman ja puhuu niille söpöstelykieltä. Veli lähti takaisin opistolleen ennen kuin kamut tulivat, mutta hän tykkää kaikista eläimistä, niin taatusti kamutkin saisivat hänet ihastuksesta suunniltaan.

Ylihuomenna lähden Kuopioon, enkä tiedä, koska seuraavan kerran tulen tänne takaisin. Eli varsinainen muutto on edessä maanantaina. Nan tulee käväisemään vielä sunnuntaina. Vähän hermostuttaa, kun en tiedä lainkaan, millaista on asua yksin jossain ihan kauhean kaukana. Ei kuitenkaan tunnu siltä, ettenkö pärjäisi. Olen melko varma, että pärjään oikein hyvin, mutta siitä en tiedä, miten hyvin viihdyn siellä, millainen mieliala minulla siellä on...

 

En ole kuullut arvoisasta Mr. Sunshinesta. Vähän toivoin Miljoonarockin jälkeen, että kuulisin, mutta ei näköjään sitten. Tai siis, me nähtiin toisemme ja oltiin vähän samanlaisessa tilanteessakin: koulut alkavat, joten edessä on jotain, joka on niin erilaista kuin viime vuonna. Hän oli siellä pikkuveljensä kanssa, minä olin Nanin kanssa – meidän molempiemme seuralaiset menivät samana päivänä samaan kouluun tallaamaan samoja käytäviä. Ihan niin kuin mekin NN:n kanssa ennen. Mutta nyt ei enää. Nan meni, Mitch meni, mutta minä ja NN emme.

Vähän ajattelin, että hän tuntisi olonsa myös hieman yksinäiseksi kuten minäkin nyt, kun tiedän, että Nan on koulussa ja hänellä on läksyjä ja kaikkea sellaista, mitä minullakin oli viime vuonna. Ajattelin, että ehkä NN kaipaisi minua. On kiva, että on joku, jolle puhua, joku virallinen kaveri. Mutta mitä minä olen huomannut, niin jotenkin kaipaan sitä nonverbaalista viestintää. Siis kun ei puhu ollenkaan, vaan yrittää jotenkin kertoa itsestään ja ajatuksistaan eleillä ja ilmeillä ja muulla vastaavalla tavalla.

 

En toki tietenkään voi tietää, miten paljon NN on yhteydessä kavereihinsa, mutta mitä voisin päätellä siitä, miten paljon hän vaikutti olevan heidän kanssaan tekemisissä vapaa-ajallaan lukion aikana, niin veikkaisin, että ei kauhean paljon. Ja voisihan siitäkin periaatteessa vetää jotain johtopäätöstä, että hän oli Miljoonarockissa juuri pikkuveljensä kanssa, eikä jonkun ikäisensä kaverin. Ja voihan tietysti olla, että hän on päässyt jonnekin opiskelemaan, mutta olen hyvin skeptinen sen suhteen. Voihan tosin olla, että olen totaalisen väärässä (ei olisi ensimmäinen kerta), mutta tietojeni mukaan vain hyvin harva meidän lukiolainen on päässyt opiskelemaan täksi vuodeksi.

Ainakin voin sanoa varmasti sen, että armeijaan hän ei mennyt ainakaan nyt kesällä, kun hän kerran oli siellä ja hänellä oli hiuksetkin tallella. Pohdittiin Nanin kanssa sitä, että meneeköhän hän armeijaan sitten nyt talvella. Minä olen tuon kannalla, mutta Nan ehdotti, että ehkä NN ei mene armeijaan lainkaan, vaan suorittaa siviilipalveluksen. Samalla lailla Nan ehdotti keväällä, että ehkä NN ei kirjoittanutkaan uskontoa, vaan jonkun muun ja minä pelkästään katsoin väärin. Hän sanoo aina ne asiat, joita minä itse syvällä pääni sisällä toivon, mutta en uskalla sanoa ääneen. Olisi huippua, jos NN ei olisi kirjoittanut uskontoa. Samalla lailla olisi huippua, jos hän ei menisi armeijaan vaan sen sijaan sivariin, koska sitten hänen ihanat hiuksensa säilyisivät. Nan on selkeästi vähän liian hyvä minun NN-ajatusten näkemisen kanssa, kun hän sanoo aina sen, mitä minä todella toivoisin, vaikka itse sanon vain jotain negatiivista, koska en uskalla toivoa parasta, enkä ainakaan nähdä sitä ilmettä Nanin kasvoilla, jos sanon jotain positiivista, jota hän pitää aivan idioottimaisena.

 

Minä en voi kirjoittaa sitä SHIT kolmosta. Se on liian paljon sidoksissa NN:n menettämiseen. Tuntuu, että jos kirjoitan sen loppuun ja se julkaistaan, niin se tarkoittaa, että kaikki on loppu. Miten minä muka voisin kirjoittaa sellaisen tarinan ja sen jälkeen olla entiseen tapaan edes jossain tekemisissä sen ihmisen kanssa, joka on niin selkeästi tarinaan vaikuttanut? Ja se loppu, yksi kohtaus lopusta, jota olin ajatellut jo aivan alkuvaiheessa... Se on ainakin ihan vääränlainen.

Sen piti mennä niin, että lopulta vihdoin ja viimein tämä päähenkilö löytää sen salaperäisen NN:ää muistuttavan henkilön, josta on nähnyt unta ja jota on etsinyt. Minä olin jo miettinyt sen kohtauksen niin yksityiskohtaisesti (ja kliseemäisesti?). Tämä päähenkilö meni puistoon, koska se salaperäinen tyyppi kulki sen läpi aina kotiin. Oli syksy ja paljon oransseja ja punaisia ja keltaisia lehtiä joka paikassa ja sateen uhka tuntui ilmassa. Sitten se tyyppi tulee ja päähenkilö menee kysymään, että onko tämä se, jota hän on etsinyt. Tyyppi on. Päähenkilö on innoissaan ja tuntee olonsa niin helpottuneeksi. Hän selittää tälle tyypille, miten on etsinyt tätä, koska ei muistanut aluksi, missä oli tavannut tämän aikaisemmin. Tyyppi ei kuitenkaan innostu siitä, vaan on vain neutraali. Ei naura eikä mitään, vaan on vain paikallaan ja katselee, miten se tyttö selittää hänelle kaikenlaista.

 

Sitten tulee teh yllättävä käänne, kun se tyttö tajuaa, että vaikka hän oli unissaan ja näyissään aina nähnyt tämän henkilön niin vapaana ja voimakkaana ja itsevarmana ja hauskana ja kaikin puolin erityisenä, niin tämä ei ollutkaan sitä. Hän oli vain kuten kaikki muutkin. Hän itse oli sitä kaikkea, mitä oli nähnyt tässä toisessa ihmisessä. Hän oli ajatellut olevansa niin kauhean murheellinen ja että hänellä ei ollut mitään siitä, mitä tällä salaperäisellä tyypillä oli.

Mutta  se ei ollut niin. Tyyppi oli muuttunut tavalliseksi. Tyyppi oli surullinen ja murheellinen ja väritön, koska sen jälkeen, kun hän oli joutunut eroon tästä päähenkilöstä, hänellä ei ollut ollut ketään, jonka kanssa olla erilainen. Hän oli ollut yksinäinen ja kiusattu, eikä häntä oltu ymmärretty. Hänen erityisyytensä oli pikkuhiljaa joutunut kuoren sisään, salatuksi, koska sille ei ollut enää mitään käyttöä, koska koko maailma tuntui olevan sitä vastaan.

 

Päähenkilö oli täsmälleen samanlainen tarinan alussa, mutta kun hän vertasi itseään sitten tähän tyyppiin, jonka oli kuvitellut olevan jotain niin paljon enemmän, hän tajusikin, että oli itse muuttunut. Rakkaus tätä toista ihmistä kohtaan ja yritykset löytää tämä olivat muuttaneet häntä. Ei se päämäärä, vaan se matka. Näin tiivistettynä. Sitä en ollut vielä keksinyt, että mitä tämän jälkeen tapahtuisi, mutta noin tuon loppukohtauksen piti mennä.

Mutta se on väärin. Se ei kuvasta tunteitani. Se ei mitenkään vastaa tilannetta. Se vastaisi ehkä jotakuinkin Tiedät-kai-kuka –sekoilua, mutta ei mitenkään NN:ää. Ehkä ajattelin, että se vastaisi, silloin kun kumpikaan ei uskaltanut katsoa toiseen. Kun kaikki oli ohi. Kaikki oli mennyttä. Mutta ei ole enää. Minun ajatukseni tilanteesta ovat kokonaan muuttuneet. Tuossa lopussa ei olisi sitä taianomaisuutta, joka tässä todellisuudessa tuntuu olevan. Tuo suunnittelemani loppu olisi sinänsä ihan kiva ja realistinen, mutta silti väärä. Siinä on niin selkeästi jotain väärää. Se ei mene niin kuin sen pitäisi. Ei sillä, juuri sillä perusteella minä alun perin loinkin tuon lopun: kaikki ei aina mene niin kuin odottaisi, kaikki ei ole sellaista, miltä on saattanut vaikuttaa, kaikki ei mene kuten pitäisi, koska ei ole mitään niin epäreilua kuin realistinen elämä.

 

Mutta tuo on masentava. Siinä olisi taustalla myös se silloinen ajatukseni, että ei ole sellaista ihmistä, jollaista etsin. Etsin ja etsin ja etsin, mutta kun lopulta näen sitä ihmistä paremmin, tajuan, että hän onkin jotain ihan muuta. Jotain ihan väärää. Olen tullut pitkän matkan vain huomatakseni, että tämä erityinen ihminen ei olekaan erityinen, vaan että hän on kaukana siitä. Ja silloin huomaa, että kun kuvitteli näkevänsä tässä toisessa ihmisessä jotain niin mahtavia ominaisuuksia, niin sitten pikkuhiljaa itseenkin alkoi tulla niitä samoja ominaisuuksia. Mutta sitten kun tajusi, että nämä ominaisuudet olivat vain heijastuksia toiveistani, niin... mitä sitten? Olen muuttunut, mutta miksi? Olen muuttunut uudenlaiseksi itsekseni? Jos koen muuttuvani jonkun asian takia, jonka näen jossain toisessa, niin mitä sitten, jos toisessa ei sitä ominaisuutta olekaan? Mikä sitten on saanut minut muuttumaan? Toiveeni? Jos minä olen saanut vaikutteita itsestäni, niin olenko muuttunut, vai olenko vain se, mitä ennenkin, mutta näen sen vain erilailla? Jos on taikina, johon ei lisätä aineksia, niin miten se voisi muuttua?

Tuo on se seikka, josta pidin tuossa tarinassa. Mutta toisaalta vihasin sitä, että siinä olisi tuossa tapauksessa loppujen lopuksi sittenkin kysymys vain siitä päähenkilöstä. Kukaan muu ei olisi muuttanut häntä, vaan pelkkä hänen omat uskomuksensa olivat saaneet hänet muuttamaan itse itseään. Se ei olisi ollut rakkaustarina. Siinä ei olisi ollut sitä todellista taikaa kuin olisi, jos toinen ei olekaan pettymys. Kun vihdoin saavuttaa jotain, mistä on unelmoinut. Vihdoinkin omalle kohdalle sattuu jotain oikeasti hyvää. Se olisi ollut vain synkkä. Kukaan ei tarvitse ketään toista muuttuakseen. Ihmiset ovat pettymys.

 

En minä halua kirjoittaa tuollaista kirjaa. Haluan kirjoittaa kirjan toivosta. Unelmista. Jostain sellaisesta taianomaisesta. Ei fantasiatarinaa tai sellaista, vaan siitä taianomaisuudesta, jota on oikeassa elämässä.

Kello on vaihteeksi yli keskiyön ja sunnuntaiaamu lähestyy kohisten. Viimeinen päivä, kun asun täällä. Hmm. En ole pakannut vielä lainkaan. En siivonnut, enkä siirtänyt Elämääni varsinaiselta koneelta tälle kannettavalle, jolta nyt kirjoitan. Mitenköhän minä pärjään tällaisen kannettavan kanssa, kun ennen on ollut kokonainen kone. Ei sillä, se kone on niin paljon vanhempi verrattuna tähän, että tämä on melkein yhtä tehokas. Netti vain on ärsyttävä, kun se on niin paljon hitaampi kuin vanhassa.

 

Mutta eiköhän siihen totu. Eiköhän kaikkeen totu. Olen oikeastaan todella uteliaskin tämän muuton suhteen. On tietyllä tavalla todella huojentavaa päästä vihdoin pois kotoa. Olen vakavissani harkinnut kotoa karkaamista jo siitä lähtien, kun olin 13. Mutta se on uutta, niin hieman hermostuttaa. On hieman hankala selittää muuttamisesta, kun en osaa oikein selittää tarkasti sitä, miltä se minusta tuntuu. Siis se, että toisaalta en epäile sitä, että en pärjäisi, mutta toisaalta kuitenkin osa minusta haluaisi jäädä tänne.

Mielessäni on pyörinyt yksi biisi. Nightwishin Kiss While Your Lips Are Still Red. Ne tyypit soittivat sen siellä Miljoonarockissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin sen loppuun asti. Olen kuunnellut sitä hieman YouTubesta, mutta se ei ole tuntunut niin kauhean hienolta, niin en kertaakaan ole kuunnellut sitä loppuun. Mutta Miljoonarockissa se oli mielestäni ehkä paras biisi. En osannut sanoja, joten tuli keskityttyä enemmän siihen itse musiikkiin ja niihin tunteisiin, joita tunsin. Eli nyt se on uusi NN-biisi.

 

Minkäs teet.

***

Sweet little words made for silence

Not talk

Young heart for love

Not heartache

Dark hair for catching the wind

Not to veil the sight of a cold world