Tuntui äsken, että kuolin taas uudestaan. Juttelin Jaskan kanssa Facebookissa, taas, ja sitten hän mainitsi "ohimennen" että hänellä oli fyysisesti todella kurja fiilis, kun oli vaihtanut lennosta nykyisen masennuslääkkeensä toiseen, ja että se olisi pitänyt vähentää pois, mutta hän ei tehnyt sitä, joten nyt olo oli kurja. Kysyin sitten, että miksi hän vaihtoi sen lääkkeen toiseen, niin sitten hän sanoi, että no sen takia, koska tämä nyt lopetettu lääke aiheutti "ongelmia petipuuhissa". Tuossa kohtaa sitten kuolin taas, tai ainakin osa minusta kuoli taas, ja kysyin sitten muka rauhallisena Jaskalta, että ai sulla on joku uus nainen? No ei edes ollut, hän viittasi niihin ongelmiin, mitä silloin minun kanssa oli, mutta silti tuntui, että se osa mikä minusta taas kuoli, ei palannut takaisin henkiin.

Pelkään, että Jaska oikeasti löytäisi uuden naisen, tuosta vain, siirtyisi seuraavaan, ja olen vain yrittänyt selittää ja vakuutella itselleni, että ei Jaska ketään saa ainakaan kovin nopeasti, joten minulla on aikaa päästä rauhassa yli hänestä, jos ei palata takaisin yhteen. Mutta nyt sain taas muistutuksen siitä, että noin voi käydä. Voi olla, että me Jaskan kanssa ei palata yhteen. Jotenkin olen viime aikoina niin vahvasti uskonut siihen, että hän haluaakin minut takaisin, että olen ollut rauhallisempi, onnellisempi. Ja nyt taas kun muistin, että niin ei välttämättä käy, niin minuun sattuu taas niin paljon, tuntuu että vaikka aikaa on kulunut, nyt jo yli kuukauden verran, niin ei tunnu siltä, että kipu olisi laantunut kovinkaan paljon.

Eilen, ensimmäistä kertaa ikinä, Jaska ehdotti siellä Facebook-ryhmässä, että mentäisiin porukalla johonkin juttuun viikonloppuna. Mietin vain heti kun näin sen, että hänellä on ikävä minua. Salla kommentoi tuota Jaskan kuvausta tästä tapahtumasta sanoen: "En pidä tuota minään." Minulle Jaska sitten sanoi äsken keskustelussa, että on vissiin Sallalla vähän huono päivä, kun tuolla lailla äksyilee. Teki mieleni taas kertoa niitä asioita, joita Salla on sanonut hänestä, ja jos olisikin ollut niin, että Jaskalla olisi ollut joku uusi nainen, niin taatusti olisin sanonut hänelle, että no jos puhutaa näin rehellisesti ja suoraan, niin täytyy varmaan sanoa, että ei, Sallalla ei ollut huonoa päivää, hän ei vain pidä sinusta. Hän ei arvosta mielipiteitäsi ja on jopa sanonut suoraan, että hänen mielestään olet tyhmä ja että hän ei ylipäätään milloinkaan erityisesti haluaisi edes hengata kanssasi.

Mietin jo ennen tätä, että jos vain Jaska on menossa tuonne juttuun, niin minä en mene. En vain voi. En vain voi ajautua yhä syvemmälle tähän toivoon siitä, että kaikki ei ollutkaan vielä tässä. Ja minulla ei ole tuon toiveen puolesta puhumiseen mitään muuta kuin teoriat siitä, että Jaska juttelee minulle, koska hänellä on ikävä minua, koska hän haluaa minut takaisin. Enkä ole vielä siinä vaiheessa, että pystyisin olemaan kaveri hänen kanssaan. Toki voin olla jossain samaan aikaan kuin hän, mutta se, että menisimme kaksistaan jonnekin... Ei, en vain voi.

Näin yöllä taas pitkästä aikaa koira-painajaista. Eilen kävin eläinlääkärissä ja siellä odotustilassa oli koira, jonka käytös laukaisi melkein ahdistuskohtauksen minussa. Siis oikeasti, melkein aloin itkeä, koska olin vain kauhuissani. Se oli labradorinnoutaja, joten se vielä ulkoisesti muistutti hieman sitä meidän koiraa. Ja se ei ollut vain se, miltä se näytti, vaan miten se käyttäytyi. Se kävi jähmeästi ja kun se haisteli jonkun toisen koiran kanssa, se piti päätä alhaalla, niska oli pitkänä, ja sitten lopulta se murisi vähän juuri sellaista uhkaavaa murinaa. Omistajat eivät edes reagoineet siihen mitenkään ja tuo toistui muutamaankin kertaan. Yhdessä vaiheessa koira vain seisoi rauhassa omistajiensa kanssa, mutta silti murisi sillä samalla tavalla. Ja sen silmät kiiluivat sillä tavalla kuin meidänkin koiran silmät, kun se oli vihainen. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan minuun sitten iski tuo pelko, joka on vain niin ylivoimainen, melkein paniikki, hysteria, jolloin asioita ei vain pysty järkeilemään, vaan ainut asia, joka mieleen mahtuu, on se, että tuo koira näyttää siltä että se voisi purra minua, ja havainto siitä, että olen peloissani - mika sitten johtaa tuon ensimmäisen ajatuksen vahvistumiseen, kun ajattelen vain sitä, miten se koira taatusti haistaa pelkoni, ja ehkä se saa sen käymään kimppuuni.

Yöllä sitten unissani oli taas purevia koiria, joita ei päässyt pakoon. Vaikka siitä, kun minua on edellisen kerran purtu, on jo seitsemän vuotta, niin se tunne, se todella erilainen tylppä kipu, joka ei oikein edes tunnu normaalilta kivulta, tuntui vain niin todelliselta. No, sentään tuon painajaisen takia sain herättyä tänään vähän aikaisemmin. Ja oli terapiakin, jossa pääsin tuon koirajutun sanomaan, koska juuri koiriin liittyvät asiat vaikuttavat minuun vain niin kokonaisvaltaisesti. Terapeuttini sanoi sitten, että se johtuu varmaan juuri siitä, että se trauma palautui mieleeni.

Itse asiassa sain tietää, että terapeuttianikin on purrut koira, ja hän sanoi, että tietää, että millaista se on. Teki mieli sanoa, että oikeastiko tiedät, miltä tuo tuntuu, oikeastiko yhden pureman perusteella tiedät, miltä tuntuu, kun koira puree tasaisin väliajoin, yhteensä kuusi kertaa niin pahasti, että siitä jää pysyvä arpi, tuon yhden kokemuksen perusteellako tiedät, miltä tuntuu elää jatkuvassa pelossa, asua vuosia samassa talossa eläimen kanssa, joka on purrut sinua niin useasti, ja aina yrittää lukea siitä, että onkohan tänään hyvä päivä, millainen fiilis koiralla on, pitäisikö sitä pelätä, onko se uhkaava, uskallanko ollenkaan poistua huoneestani.

Se ei siinä vaiheessa ole enää edes järkeilyä, se tuntuu vaistolta, en edes osaa niin kauhean yksityiskohtaisesti ja tarkkaan selittää, milloin joku koira näyttää minusta uhkaavalta, tuntuu, että siinä ei kauheasti ole mitään järkeä tai logiikkaa, se on vain jotain, joka tapahtuu minun päässäni: luen koiran eleitä ilman että ajattelisin sitä edes mitenkään erityisesti, ja oikeastaan heti kun näen jonkun koiran ensimmäisen kerran, tiedän, että pelkäänkö sitä vai en. Tai siis, viikko sitten kun näin Nania ja hänen poikaystäväänsä ja oltiin ulkona, niin osan ajasta myös se heidän suht pentu koiransa oli mukana. Ei siinä mitään, se on kiva koira, enkä pelkää sitä, ja aikaisemmin Nan piti mielestäni todella hyvää kuria.

Nyt siten sain huomata, että sama ei päde ulkona kaduilla. Koira vetää ja menee siksakkia, kiertää ihmisiä ja saartaa heitä talutusnarusumppuun, ja sen annetaan tehdä tuo kaikki. Ihmiset väistävät, koira saa tehdä mitä tahansa ja ihmiset menevät siinä mukana. No, tuo ei olisi ollut vielä ongelma, eikä varsinaisesti mitään suurta ongelmaa ollutkaan, mutta turhauduin vain aika pahasti. Mutta se ongelma (ainakin minun mielestäni siis se on ongelma) on se, että tämä koira tykkää leikillään purra ihmisiä vähän kädestä. Ei pahasti, eikä se satu melkein yhtään, mutta minun mielestäni tuo pitäisi kitkeä kyllä pois. Kaiken huippu oli se, kun yhdessä vaiheessa Nan seisoi ja koira oli hänen sylissään, ja minä istuin, niin yritin sitten silittää tätä koiraa, ja silloin se yritti taas leikkipurra kättäni. No, otin käteni sitten pois, mutta kun me oltiin sen koiran kanssa melkein samalla korkeudella, niin se sitten innostuneena yritti päästä taas leikkimään ja oli ehkä jostain viidestä sentistä kiinni, ettei tämä koira leikkipurrut minua kasvoihin.

En mennyt paniikkiin, eikä tuo edes pelottanut (koska tuo pelko ei tunnu riippuvan yhtään siitä, että mitä se koira tekee, vaan miten se tekee jotain), mutta olin oikeasti pöyristynyt siitä, että Nan ei edes reagoinut mitenkään tuohon. Nan tiesi minut silloin, kun kuljin koulussa side naamallani, kun ne koiran purujäljet oli tikattu ja lopulta pääsin takaisin kouluun. Hän tietää koko koirajutun, ja silti ei ole ilmeisesti mikään ongelma, että hänen koiransa yrittää lähestyä avonaisen suun kanssa jotain ihmistä, siitä sitten puhumattakaan, että kohteena olisi joku koirapelkoinen ihminen, jota on jo joskus purtu pahasti naamaan! En tiedä sitten tajusiko Nan sitä tilannetta, mutta sen hän näki, kun tämä pentu yritti leikkipurra kättäni, eikä hän siihenkään sanonut mitään, ei torunut, ei ojentanut koiraa mitenkään, tai vaikuttanut edes nolostuvan tilanteesta.

En sanonut mitään. Tiedän, että Nan ei tarkoita pahaa ja tiedän senkin, että se koira ei tarkoittanut pahaa. Enkä vain halua olla se, joka kritisoi muita ja tapaa, jolla he kohtelevat heidän omia lemmikkejään, etenkin kun tiedän, että Nan ja hänen poikaystävänsä tekevät pääosin hyvää työtä. Ja koira on kiltti ja melko pieni, mutta mietin, että vaikka nyt ei käynyt mitään, niin mitä jos tämä koira sitten joskus innostuu ja leikkipuree vaikka jotain lasta naamaan?

Vihaan koira-asioita, koska ne tuntuvat olevan niin vaikeita, ja varmaan se voi johtua tästä traumastanikin, mutta välillä vain tuntuu siltä, että minä olen ainoa, joka näkee, että jossain koiratilanteessa on jotain vialla. Jaskan kanssa asiasta tuli silloin joskus kauhea riita, ja ymmärrän sen kyllä, ja silloin tajusin ja tiedostin kyllä, että etenkin jos koira on pieni ja rodultaan helppo, niin sen kanssa ei välttämättä tarvitse olla "natsi", jotta siitä tulisi kunnollinen koira. Vaikka koiran kanssa jättäisi joitain asioita tekemättä, eikä kouluttaisi ihan viimeisen päälle ja menisi siitä, mistä aita on matalin, se ei tarkoita, että koirasta automaattisesti tulisi hullu ja vihainen ja aggressiivinen. Siinä tarvitaan monta eri tekijää, että niin kävisi. Mutta minä vain keskityn aina siihen pienimpäänkin mahdollisuuteen, että niin kävisi. Vaikka olisi vain 0,5% mahdollisuus, että koirasta tulee aggressiivinen ja että se puree jotakuta, niin jään vain kiinni siihen, että se kuitenkin on mahdollista.

Mietin vain sitä, että jos sanon asiasta, jos saan jonkun muuttamaan jotain sen suhteen, että olisi vielä entistäkin epätodennäköisempää, että jostain koirasta tulisi aggressiivinen, tuntuu, että en vain voi olla sanomatta sitä, ja vaikka voisinkin olla sanomatta, niin en voi olla ajattelematta, vaan koko ajan keskityn siihen, että en sano mitä ajattelen.

Tiedän, että ei ole minun asiani puuttua kaikkiin asioihin ja en itsekään ole mikään asiantuntija koirien kanssa, mutta en vain voi olla miettimättä sitä, että jos en sano mitään, jos en tee mitään, eikä kukaan muukaan sano tai tee, niin sitten jossain vaiheessa maailmassa voi olla taas uusi tyttö, joka joutuu käymään läpi tämän saman.

Jotenkin jokaisen tällaisen tapauksen jälkeen, joka palauttaa mieleeni nuo vanhat asiat, mietin vain sitä, miten kamalaa oli, että minulle kävi näin. Pienestä pitäen minä rakastin koiria, minä vain rakastin niitä, lainasin 9-vuotiaana kirjastosta ison pinon koirakirjoja, joista yritin oppia sitä, miten koiran kanssa ollaan. Ja sitten kaikki meni pieleen. Paitsi että jouduin purruksi, paitsi että sain rumia arpia ympäriinsä, myös jonnekin mieleeni jäi joku jälki, jota en aluksi edes tiennyt olevan. Kesti todella kauan, ennen kuin edes aloin pelätä koiria, edes sitä meidän koiraa. Se puri minua kasvoihin, mutta rakastin sitä silti, ja anelin, ettei sitä lopetettaisi. Ja minä yritin muuttaa käytöstäni, jotta se ei purisi minua taas, minä tein kaikkeni ja luin entistä enemmän kirjoja ja oppaita. Mieleen jotenkin pompsahti nimi "Koiraongelmia ja ongelmakoiria", jota en sen kasvojen arven jälkeen melkein kehdannut edes lainata kirjastosta, koska eihän meidän koira ollut ongelmakoira, se oli kiltti ja kiva ja rakas, joka vain sattui puremaan ihmisiä aina välillä.

Vaikka yritin kaikkeni, niin se ei ollut tarpeeksi. Minua purtiin vain uudestaan ja uudestaan, ja aina viimeiseen kertaan asti ajattelin, että se kerta olisi se viimeinen. Ja sitten tuli lopulta se piste. Vain hajosin, en enää kestänyt sitä, en enää pystynyt taistelemaan sitä ylivoimaista pelkoa kohtaan. Olen aina yrittänyt olla looginen ja olen uskonut, että kun järjellä yrittää hoitaa asioita, niin jokaiseen ongelmaan löytyy se ratkaisu, vaikka koira puri minua, niin sen pystyy kitkemään siitä pois, se pystyy muuttumaan vielä. En ikinä lakannut rakastamasta sitä meidän koiraa, mutta koira-asiat tulivat yhdeksi niistä harvoista asioista, joita en pystynyt enää hallitsemaan järkeilemällä, vaan jotka saivat pelon ottamaan minusta täydellisen vallan.

Ajattelin silloin, että sitten kun se meidän koira kuolee, niin sitten asia korjaantuu. Eikä se korjaantunutkaan. Edelleen näin painajaisia, edelleen jos vaikka kuljin jonkun pihan ohi, enkä nähnyt koiraa ennen kuin se rupesi siinä lähellä haukkumaan, niin silloin se sama paniikki iski ennen kuin ehdin edes tajuta mitään. Ja siitä, kun minua edellisen kerran purtiin, on seitsemän vuotta, ja siitäkin kun se meidän koira kuoli, on jo yli viisi vuotta. Silti pelkkä yksittäinen tapaus jossain eläinlääkäriasemalla saa ne kaikki tunteet aktivoitumaan ihan kuin vieläkin eläisin sitä samaa elämää.

Ja minä mietin niitä kaikkia leffoja, joissa on sellaisia pelottavia yllättäviä kohtauksia, joihin minä tunnun reagoivan paljon voimakkaammin kuin muut. Tulee vain mieleen se Piin elämä, jota käytiin katsomassa joskus nyt kevään aikana, ja ne eivät olleet edes sellaisia yhtäkkisiä kohtauksia, vaan niissä pelkästään se tiikeri hyökkäili kameraa päin, niin yritin järkeillä sitä siinäkin, mutta olin vain kauhuissani. Tuntui, että puristuin tuoliin kiinni ja vaikka yritin sanoa itselleni, että se on leffa, niin aina jokaisen ärjähdyksen kohdalla säpsähdin uudestaan. Se oli niin kauheaa ja tunsin oloni vain täysin idiootiksi. Okei, ekalla kerralla voi pelästyä, jos leffatiikeri hyökkää vähän kameraa päin, mutta oikeasti, jos joku olisi katsellut sitä sivusta, niin miltä olisi näyttänyt, kun joku sätkähtää aina parin sekunnin välein uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kun kaikki muut ovat siinä tilanteessa ensimmäisen kerran jälkeen jo tajunneet, että jaa tämä on homman nimi nyt. Ja se ei ollut vain sätkähdys, vaan minä vain pelästyin jokaista kertaa, tunsin sen, että olin peloissani.

Nyt sitten mietin, että tämä ei koskaan mene pois. Olen nähnyt kivoja koiria ja minua ei vaivaa, vaikka joku näistä kivoista koirista leikkipurisi kättäni, mutta joissain tilanteissa se pelko ottaakin yhtäkkiä vallan. Luulisi, että itsensä voisi jotenkin siedättää koiriin, koska niitä on kaikkialla, mutta nähtävästi kivojen koirien tapaaminen ei vain auta, se on ihan eri asia. Vähän niin kuin jos oikea jalka olisi kipeä ja siteen laittaisi vasempaan jalkaan. Se on vain ihan eri asia. Ja jos pelkään jotain koiraa, joka vaikuttaa aggressiiviselta, niin voiko siitä edes siedättyä pois? Vähän niin kuin törmäisi karhuun: tilanne on uhkaava, tilanne on vaarallinen, en pysty itse välttämättä suojelemaan itseäni, jos se eläin päättäisi hyökätä kimppuuni, vaikka olisin miten fiksu ja vaikka miten osaisin järkeillä. Varmaan kyllä jos saisin valita, niin ennemmin törmäisin ihan tavalliseen karhuun metsässä kuin tällaiseen uhkaavalta näyttävään koiraan.

Jotenkin eniten minua surettaa tässä omassa tapauksessani se, että vain rakastin koiria, halusin koiran enemmän kuin mitään muuta. Tuntuu niin kuin jossain vaiheessa matkalla tuo koira-asiakin olisi särkenyt osan sydämestäni, joka pysyy rikki. On vain niin hankalaa, kun jokin pieni asia pystyy saamaan minussa aikaan niin ison reaktion, eikä se ole vain mikään irrationaalinen fobia, vaan mielestäni aiheellinen pelko. Ehkä se reaktioni ei ole ihan oikeassa tasoluokassa sen uhan kanssa, mutta tuntuu, että tämä asia on sellainen, että siitä ei vain ole paluuta siihen, millainen olin ennen tuota, kun mikään koira ei saanut minussa aikaan sitä paniikkia, mitä nyt. On vain jotenkin kurjaa ajatella, että minun pitää hyväksyä se mahdollisuus, että en ikinä pääse tästä pelostani, että nämä painajaiset eivät lopu koskaan, vaikka tuosta tapahtuneesta kuluisi miten kauan tahansa.

Siksikään en haluaisi puuttua muiden koira-asioihin, koska tiedän, että oma reaktioni kaikkeen tuollaiseen on vain ylimitoitettua. Tai ehkä tämä ajatusmallini johtuu siitä, millaisiin koiriin ensimmäisenä törmäsin tuon trauman jälkeen: niillä kuri oli juuri eikä melkein, ja ehkä nyt sitten ajattelen, että vain siten, että koiraa kohtelee juuri samalla lailla, juuri yhtä tiukasti, pystyy välttämään sen, ettei koirasta tule sellaista, jota minä pelkäisin. En tiedä. Tämä asia tuntuu vain niin vaikealta, ja tuntuu, että se on yksi niitä asioita, jotka tapahtuvat tavallaan oman mieleni tavoittamattomissa. Niin kuin ehkä se, että saatan hajota yhtäkkiä todella pahasti niin että itsekin yllätyn siitä ja niin että en edes ymmärrä sitä, niin ehkä tämä on myös joku heikkous, jonka kiellän itseltäni.

Tuli taas höpistyä kaikenlaista samaa ja turhaa, ei mitään uutta. Jaska- ja koira-asioita, mutta ehkä tämä edesauttaa edes sitä, että en seuraavanakin yönä näkisi unta koirista, jotka käyvät kimppuuni niin, että en pysty tekemään mitään, niin että olen vain täysin avuton.

Tuntuu, että en vain tajua lainkaan, mitä päässäni tapahtuu.