Minä olen taas ajatellut ties miten paljon koko eilisen. Pääasiassa mielessä on ollut vain yksi kysymys: mikä määrittää sen, millainen ihminen on?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

"Ihminen on tekojensa summa", muistelen joskus lukeneeni jostain. Tai: "Juuri meidän valintamme näyttävät keitä me todella olemme, paljon paremmin kuin kykymme." Ja sitten vastakohtana: "Kohtelemalla ihmisiä omien odotustemme mukaisesti muokkaamme heistä varmimmin sen, mitä etukäteen luulimme heissä näkevämme."

 

Minä olen miettinyt sitä, miten ihmiset näkevät minut ja sen, miten olen tähän tilanteeseen päätynyt. Minä olen saanut irti jotakuinkin kaksi mielipidettä, jotka ovat kuitenkin toistensa vastakohtia. Se on hämmentävää.

 

Minä luen muiden ihmisten blogeja, myös minulle ihan tuntemattomien ihmisten. Nämä tuntemattomat ihmiset ovat yleensä sellaisia, joilla on samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia kuin minulla. En tiedä miksi luen niitä. Kai siksi, että voisin ensinnäkin nähdä, etten ole ainoa ihminen maailmassa, joka ajattelee näin, ja myöhemmin siksi, että jos kukaan muu ei sanoisi heille mitään ymmärryksen sanaa, niin minä voisin tehdä sen. Ja sitten vielä myöhemmin, kun olen saanut rakennettua heistä oman mielikuvani... Se antaa minulle edes jotain lohtua sen suhteen, että kaikki eivät vihaisi minua tämän blogin takia, eivätkä kirjoituksieni takia pitäisi minua heikkona ja tyhmänä, koska minä en vihaa niitä muiden blogien kirjoittajia, enkä pidä heitä tyhminä tai heikkoina. Minä olen vain surullinen heidän puolestaan.

 

Nyt kun olen miettinyt sitä, niin olen tullut tulokseen, että se on vähän sama kuin musiikkimaun suhteen. Jokainen ihminen näkee maailman vähän eri vinkkelistä. Jotkut näkevät sen melkein täsmälleen samalla tavalla, mutta toiset ihan vastakkaisista suunnista. On paljon asioita, joista kaksi eri ihmistä voi olla ihan eri mieltä, vaikka molemmat tajuaisivat kaiken ja olisivat yhtä viisaita ja älykkäitä. Minä uskon, että kyse ei ole pelkästään sattumasta, että nämä kaksi ihmistä ovat vastakkain ajatuksen suhteen, vaan että kyse on siitä, että he ovat valinneet sen vaihtoehdon, joka kuvastaa sitä, miten he näkevät oman maailmansa.

 

Mutta jos ihmiset toimivat sen mukaan, miten he näkevät maailman, niin mikä vaikuttaa sitten siihen, miten he näkevät sen? Ympäri käydään, yhteen tullaan, tai jotain vastaavaa; edessä on taas se ensimmäinen kysymys. Mikä määrittää sen, millainen ihminen on?

Minä olen pitkällisen pohdinnan ja jahkailun jälkeen tullut tulokseen, että uskon, että ympäristömme ja kokemuksemme vaikuttavat siihen, miten näemme maailman. Etenkin kokemukset lapsena ja nuorena. Tai ei edes välttämättä kokemukset, vaan ehkä myös se, miten tulkitsemme jotkut asiat tai mitä johtopäätöksiä vedämme niistä.

 

Kun ajattelin tätä, mitä minä olen, mitä tunnen ja mitä ajattelen, tarvitsin itselleni jonkinlaisen vertauskuvan, koska siten pystyn näkemään asian jollain tapaa vähemmän subjektiivisesti. No, katselin eilen taas kerran jälkimmäisen puoliskon Sormuksen Ritarit -leffasta, joten se saattaa olla vaikuttanut hieman asiaan. Ja sitten sen jälkeen muistin dokumentin, jossa pohdittiin Sormuksen olemusta.

 

Tolkien vihasi allegoriaa, ja ehkä siksi Taru Sormusten Herrasta on niin upea, kun siitä voi löytää samoista asioista yhä erilaisempia merkityksiä ja nähdä erilaisia tapoja, joilla ne voi liittää oman elämänsä tapahtumiin. Olisi masentavaa ajatella, että jokin tietty asia, olisi suoraan x, kuten esim. Sormus = teknologia. Kun sitä ei sanota, eikä Sormusta ole kirjoitettu allegorisesti, niin siitä saa paljon enemmän irti, vaikka liittäisikin sen mielessään johonkin asiaan, joka ei Tolkienille olisi tullut edes mieleen.

 

"Emme voi koskaan olla varmoja Sormuksesta. Kirjan alussa Gandalf pyytää Sormusta Frodolta, ja kun Frodo ojentaa Sormusta, se tuntui äkkiä kovin raskaalta, ikään kuin se tai Frodo itse ei olisi halunnut luopua siitä. Oliko se Frodo vai Sormus? Jos se on Frodo, olemme freudilaisessa maailmassa: Frodo ei halua luopua siitä, joten Sormus tuntuu painavalta. Siinä tapauksessa pahuus asuu Frodon sisällä. Tai sitten Sormus voi olla painavampi. Siinä tapauksessa Sormus on ulkoinen voima, joka voi huijata kantajaansa. Jos pahuus on ulkopuolista, ja hyviin ihmisiin voi luottaa, siinä ei ole mitään ongelmaa. Kuka tahansa voisi ottaa Sormuksen. Mutta asia ei ole niin. Keneenkään ei voi luottaa, koska jokaisen sydämessä piilee Sormusaaveen varjo.

Joten Sormus toimii molemmilla tavoilla. Toisaalta se on ulkopuolinen voima, jota on vastustettava. Toisaalta se on psyykkinen vahvistin, joka tuo esiin ongelmat ja heikkoudet."

Lord of the Rings - The Fellowship of the Ring: Extended Edition

 

Tuo on oikeastaan aivan törkeän hyvä selitys siitä, miten minä näen angstin. Se on tavallaan ulkoinen voima, jota pitää vastustaa. Ja minun elämässäni ne ulkoiset ja vastustettavat voimat ovat negatiivisia ajatuksia, jotka syntyvät joistain tapahtumista. Kuten yksinäisyys, ja se, että aikojen saatossa lähin ystäväni on pettänyt minut useammin kuin kerran, ja koulukiusaaminen ja se, että isäni ei ole koskaan kunnioittanut minua tipan tippaa. Joten näitä ajatuksia pitäisi vastustaa, ja jos asia olisi täysin pelkästään ulkoista, minä voisin sulkea kaikki negatiiviset ajatukset pois, jos olisin tarpeeksi vahva ja sen ajatusmallin kannalta katsottuna minä olisin angstisena vain tyhmä ja heikko.

 

Mutta minä en usko, että se on pelkästään ulkoinen voima, vaan että jokaisessa ihmisessä on jossain sisällä sellainen pieni varjo, joka odottaa tuollaisia negatiivisia ajatuksia, joihin se sitten tarttuu ja joita se yrittää paisuttaa. Se ei kuitenkaan ole pelkästään tämäkään, tällainen sisäinen voima, koska sittenhän minä en voisi olotilalleni mitään. Ja vaikka se joskus siltä tuntuukin, niin minä uskon, että minä voin tehdä jotain tämän olon vastustamiseksi. En välttämättä ihan sulkea sitä kokonaan pois tai parantaa satumaisesti itse itseäni, mutta minä voin taistella sitä vastaan edes jollain tavoin.

 

Ja kaikki henkilöt, jotka ottavat Sormuksen kirjassa… Vaikka he olisivat miten viisaita ja voimakkaita ja hyviä, niin se vaikuttaa heihin kaikkiin. Toisiin vähemmän kuin toisiin ja toisiin hitaammin ja toisiin nopeammin, mutta se vaikuttaa kaikkiin. Vaikka sitä vastaan miten taistelisi ja vaikka olisi miten voimakastahtoinen ja tekisi kaiken oikein, niin mitä pitempään joutuu olemaan Sormuksen voiman vaikutuksen alaisena, sitä enemmän se vaikuttaa.

 

Eikä se kyse ole pelkästään siitä henkilöstä itsestään, vaan myös tilaisuuksista ja tapahtumista ja ympäristön vaikutuksesta. Kun Bilbon on alussa tarkoitus jättää Sormus Frodolle, hän aikoo sittenkin pitää sen ja suuttuu Gandalfille, kun tämä yrittää kehottaa häntä jättämään Sormuksen. Mutta hän jättää sen kuitenkin. Mutta entä jos Gandalf ei olisi ollut siinä, mitä sitten? Olisiko Bilbo pitänyt Sormuksen ja olisiko hänestä tullut toinen Klonkku? Ja jos Frodo olisi onnistunut jättämään koko Saattueen Raurosin putouksilla, miten pitkälle hän olisi selvinnyt yksin ilman Samia?

 

Sam ei tee varsinaisesti mitään tärkeää koko kirjan aikana, mutta silti tekee. Hän ei voi kantaa Sormusta Frodon puolesta, mutta silti hänestä on Frodolle korvaamaton apu. Hän ei tiedä, miten päästä kätevästi perille, eikä hän tiedä, miten Frodon tulisi taistella Sormuksen voimaa vastaan, tai miten auttaa isäntäänsä jaksamaan. Hänestä ei ole mitään konkreettista hyötyä, eikä hänen ansioitaan voi luetella missään listassa, mutta se ainoa koko kirjan kannalta elintärkeä ansio on se, että hän on olemassa.

 

Ihmiset ja tapahtumat kietoutuvat yhteen sen kanssa, keitä me olemme ja miten näemme maailman. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Perhosen siiveniskut voivat aiheuttaa pyörremyrskyn maapallon toisella puolella.

 

Minä en usko, että ne ihmiset, joilla menee huonosti, ovat välttämättä heikkoja. Minun mielestäni heikot ihmiset ovat vain niitä, jotka luovuttavat heti, eivätkä edes yritä. Ja ulkopuolisten ihmisten on välillä mahdotonta määritellä, onko tuo ihminen yrittänyt vai ei. Mutta minä olen ainakin yrittänyt. Joten tämän minun määritelmäni mukaan, jos katsoisin itseäni ulkopuolisena, en pitäisi itseäni heikkona. Ja vaikka se kuulostaakin tyhjältä ja tyhmältä, se on jotenkin rohkaiseva ajatus.

 

Se jotenkin ylläpitää edes hiukan minun toivoani tulevasta. Että kun minun ei tarvitse asua täällä enää, isäni halveksittavana ja äitini ohjailtavana kuin pikkulapsi, asiat voivat lakata pahenemasta ja ehkä jopa muuttua parempaan suuntaan. Ja täällä netissä on joitain ihmisiäkin, jotka joskus vaihtavat sanan tai pari kanssani. Kun olin yhdeksännellä luokalla, minulla ei ollut ketään. Ei netissä ketään, eikä IRL ketään. Nan oli Thesin kaveri vielä silloin (ja kun Thes ei sietänyt minua enää, Nan ei pystynyt myöskään erityisemmin puhumaan kanssani) ja Merryn kanssa oli jo välit poikki.

 

Nyt asiat ovat sentään paremmin kuin silloin, mutta minusta tuntuu, että tämä selviäminen ja paraneminen tapahtuvat kauhean hitaasti. Että ei automaattisesti silloin kun jotain hyvää tapahtuu, vaan että se vie kauhean kauan aikaa. Samalla lailla kuin ne pahatkin asiat vaikuttavat hitaasti. Ne eivät välttämättä tunnu tapahtumahetkellä niin pahoilta, vaan niiden tuskallisuus on pahimmillaan vasta jälkeenpäin.

 

Joskus minun pääni selittää minulle, miten ympäristö ei ole voinut vaikuttaa minuun, että kaikki on vain ja ainoastaan minun vikaani, että koulukiusaaminen ja isäni suhtautuminen minuun ovat vain jotain, mikä on vain minun vikaani. Silloin tulee niitä kurjia ajatuksia, jotka huutavat kaiken aikaa: "Katso nyt, miten olet tehnyt kaiken väärin! Katso nyt, tuonkin! Sinä olet vain heikko, koska et osaa tehdä oikein! Etkä yritä tarpeeksi ollenkaan, sinun pitää yrittää enemmän! Turha valittaa, että et pysty yrittämään enempää, katso nyt: olet tehnyt kaiken väärin, joten et ole voinut tehdä parastasi! Kaikki muut osaavat tehdä oikein ponnistelemattakaan kovin paljon, niin miten heikko sinun täytyykään olla, kun et osaa tehdä mitään oikein koskaan!"

 

Minä en halua uskoa tuota, että tämä oloni on vain seurausta siitä, että en ole yrittänyt tarpeeksi. Se on siksi, sillä olen yrittänyt ties miten kauan niin kovasti kuin voin, mutta se ei ole auttanut. Ja jos minun pitäisi yrittää vielä kovemmin vain ollakseni kuten kaikki muut ja elääkseni jokapäiväistä elämää, niin minusta ei olisi ikimaailmassa siihen.

 

Minä vain haluan usko siihen, että asiat voivat muuttua paremmaksi, ja että voisin olla joskus vaikka viikon elossa ihan niin kuin huomaamattani. Tai siis sillä lailla, että en ajattelisi sitä ollenkaan, että olen elossa, eikä minun tarvitsisi sanoa itselleni "kestä, kestä, kestä!" tai ajatella "huh, päivä takana, ja olen vielä elossa, lasketaanhan se saavutukseksi?" En tiedä, onko jotenkin typerää ja naiivia elätellä toiveita tuollaisesta, mutta minun tarvitsee uskoa, että tuo on se ihmisen perusolemus, että eläminen tapahtuu vähän niin kuin itsestään ilman että siihen tarvitsee keskittyä niin kauheasti koko ajan.

 

Oloni on jotenkin taas vähemmän loputtoman väsyneen uupunut ja ylivoimaisen angst. En uskalla sanoa edes, että "vähän niin kuin hyvä", koska se ei ole vielä mitenkään niin positiivinen, enkä halua turhaan antaa itselleni toivoa, että voisin hyvin, koska niin ei ole. Mutta vähän vähemmän sietämättömämpikin olo on tämän pitkän angst-jakson jälkeen ainakin kuin taivaan lahja.