Nukuin vaihteeksi huonosti ja oli jotenkin tosi huono viikonloppukin. Tukkani on tosin viimeinkin "valmis", ainakin tällä erää, kun sain siihen värin, joka oli liian tumma, mutta jonka sain vaalennettua ihan sopivaksi ja johon sain sävytteellä lämpimän sävyn. Päänahka on erittäin kuollut ja tajuan, että olen pakkomielteillyt tuosta tukkajutusta, mutta ehkä se on nyt ohi.

Lisäksi huomasin yöllä (kun en saanut nukuttua, vaan työ- ja opiskelujutut puskivat mieleen), että se koodauskurssi onkin aika intensiivinen ja sitä olisi kuusi tuntia viikossa. Se sattuu toisaalta hyvin oman aikatauluni kannalta, koska se ei mene päällekäin minkään muun kurssin kanssa, mutta toisaalta taas todella huonosti, koska se sattuu vapaapäivilleni, mikä tarkoittaa sitä, että parin viikon päästä minulla on pakollista läsnäoloa yliopistolla jokaisena arkipäivänä. Se taas tarkoittaa sitä, että en pysty jatkamaan työntekoa tähän malliin. Se tosin on tullut pikku hiljaa selväksi muutenkin, koska aina välillä tuntuu siltä, että olisin sekoamassa. Käyn jatkuvasti ylikierroksilla, enkä saa rauhoituttua edes viikonlopun aikana. Enkä tosiaan edes tiedä vielä, että pääsenkö sille koodauskurssille, kun sille ilmottautui ihan järjetön määrä ihmisiä ja tyyliin puolet jää ulkopuolelle. Mutta kaikesta huolimatta minun pitää vähentää töitä, koska muuten en kestä.

Tänään aamulla olin terapiassa taas ja tykkään olla ajoissa, joten istuskelin hetken ulkona keskustassa ja pelasin Pokémonia, kun yhtäkkiä joku nainen istui viereeni ja kysyi: "Oletko nähnyt rottaa, kun musta tuntuu, että pudotin yhden?" Havahduin hämmentyneenä ja sanoin vain: "Anteeksi?" Nainen ei sanonut muuta, vaan istui siinä ja katseli minua. Sitten hän nousi ylös, käveli muutaman metrin päähän, kääntyi minun suuntaani, jäi siihen seisomaan ja edelleen katseli minua. Ensimmäinen impulssini oli siirtyä kauemmaksi ja katsoa ympärilleni, josko jossain olisi joku toinen ihminen, jolta voisi pyytää apua, jos tämä nainen kävisi kimppuuni. Ei hän vaikuttanut uhkaavalta, mutta näytti siltä, että hän ei ollut ihan kunnossa. Hän oli kalpea, hänen kasvoissaan oli jotain mustaa likaa (ehkä likaa, ehkä levinnyttä meikkiä, ehkä joku oli piirtänyt hänen kasvoihinsa jotain, tai ehkä ne olivat jämiä jostain tatuointiyritelmistä), ja hän tärisi ihan kauttaaltaan.

Mutta hänessä oli jotain, joka tuntui oudon tutulta. Hän näytti ihan vieraalta, mutta hän tuntui tutulta. En tiennyt oikein mitä tehdä. En halunnut tuijottaa, koska en ollut varma, tunsinko häntä, mutta toisaalta halusin löytää hänestä jotain, jolla voisin varmistua siitä, että se todella oli Marion. Hän edelleen seisoi muutaman metrin päässä edessäni ja katseli minua. "Marion?" kysyin lopulta. Se oli Marion, hän sanoi myös minun nimeni ja sitten hän istui taas penkille viereeni.

Yritin kysellä häneltä, miten hänellä menee, mutta ainoa mitä hän sanoi, että meni hyvin, kunnes viime viikolla hänen nimensä ilmestyi listaan. Hän kysyi, olenko tehnyt lopputyöni Rotta Akatemiaan jo, mutta sitten hän hiljeni hetkeksi ja näytti keskittyvän kovasti. Lopulta hän sai kaivettua muististaan sen, mitä oikeasti opiskelin. Yritin kauheasti keskustella hänen kanssaan, mutta se oli vaikeaa, koska oikeastaan mikään, mitä hän sanoi, ei käynyt yhtään järkeen. Välillä hänen silmiinsä nousi kyyneliä, seuraavassa hetkessä hän nauroi täysin hillittömästi, ja yhdessä kohtaa hän alkoi ottaa vaatteitaan pois. Hän kysyi, mihin olin menossa ja kerroin, että minulla alkaa terapia suunnilleen vartin päästä. Kun kysyin, mitä hän teki siellä siihen aikaan päivästä, niin hän sanoi, että hän tuli varmistamaan, että pääsen turvallisesti terapiaan. Kysyin muutamaan otteeseen, oliko hän ihan kunnossa, mutta hän ei vastannut. Yhdessä kohtaa hän sanoi yhtäkkiä, että nähdään tosiaan sitten ensi viikolla siellä appelsiinimaassa. Hän ei lähtenyt ja seuraavalla hetkellä hän kysyi, että niin oliko se minun terapiani viiden minuutin päästä ja miten minä pääsen sinne. Sitten hän kysyi, että oletko vielä Amia ja sanoi, että hänen mielestään minun pitäisi olla Eva.

Lähdettiin yhdessä sitten kävelemään minun terapiapaikkaani kohti. Marion käveli hitaasti, en tiedä oliko kävely hänelle vaikeaa, vai eikö hän halunnut tulla, vai mistä oli kyse. Parinkymmenen metrin jälkeen hän pysähtyi ja sanoi kirjakielellä: "Tässä meidän tiemme erkanevat." Hän sanoi toivovansa minulle kaikkea hyvää, minä sanoin saman hänelle, ja sitten hän lähti kävelemään takaisin sinne, mistä olimme tulleet.

Marion oli edelleen se sama vanha Marion. Hänen silmänsä ja naurunsa olivat täsmälleen samat kuin silloin kuusi vuotta sitten, kun edellisen kerran näin hänet. Muistin, millaista hänen kanssaan oli ollut ja vaikka olen viime aikoina kauheasti stressannut sitä, että en osaa enää puhua ihmisille, nyt se ei ollut ongelma. Koska eihän minun tarvinnut salata mitään Marionilta, eihän minun tarvinnut pelätä häntä, vaan kaikki oli hänen kanssaan niin yksinkertaista, koska silloin vuosia sitten hän oli minun liittolaiseni maailmaa vastaan. Ihana pieni Marion. Ojensin käteni ja silitin hänen päätään ja hän alkoi itkeä. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Toivoin niin, että olisin voinut tehdä enemmän hänen hyväkseen.

Toisaalta hän oli sitten joku ihan muu. Ne oikeat asiat, jotka hän pystyi minusta muistamaan, tuntuivat tulevan jostain kaukaa, kuin edellisestä elämästä, jonka hän oli jo melkein kokonaan unohtanut - tai joka oli ehkä lakannut melkein kokonaan olemasta. En tiedä oliko hän psykoosissa vai aineissa vai molempia (ehkä sanoisin, että todennäköisesti molempia), mutta tuntui, että se vanha tuttu Marion ei ollut läsnä. Ehkä se Marion on luovuttanut, kadonnut, eikä ole tulossa enää takaisin. Hän on ollut poissa jo niin kauan. Muistan, kun edellisen kerran kun viestiteltiin hänen kanssaan - ehkä nelisen vuotta sitten? - hänestä ei saanut oikein selvää, hän tuntui olevan jo joku muu. Hän olikin joku muu, hän oli vaihtanut nimensäkin. Joten ehkä se vanha Marion on vain pelkkä varjo, joka on hävinnyt jonnekin kaiken muun alle. Onko väärin, että minulla on häntä ikävä?

Pitää lopettaa, koska pitää syödä jotain ennen kuin menen takaisin yliopistolle.