Huh. On ollut taas raskasta, vaikka ei kai olisi pitänyt, kun on joulu! Eilinen - siis jouluaatto! - meni lähikaupungin terveysaseman päivystyksessä. Joo. Se kolmoishermosärky paheni ja sitten jouluaatto-aamuna heräsin kauhean aikaisin, koska olin kääntänyt unissani kylkeäni ja se kipeä kasvojen puoli oli tyynyä vasten. Se sattui niin, että heräsin siihen heti. Samaa oli koko yö: aina kun yritin kääntää kylkeä väärälle puolelle, kipu herätti minut hetkeksi. Aamulla olin sitten valmis ottamaan sellaisen Lyrican heti ilman mitään lääkärikäyntiä, mutta äiti oli sitten niin paljon sitä vastaan, että sitten mentiin päivystykseen ja istuttiin siellä seuraavat kolme tuntia.

Luulisi, että oli kauhea jouluaatto, mutta ei se nyt niin kauhea ollut. Minä en nykyään pitkästy kauhean helposti. Istuin tunnin itsekseni siellä terveysasemalla, kun äiti vei isäni ja veljeni kotiin (kun oltiin oltu kaikki siellä lähikaupungissa hautausmaalla), mutta se kului oikeastaan todella nopeasti. Istuin vain paikallani ja tuijotin eteeni, enkä edes ajatellut oikein mitään.

Lopulta sitten pääsin lääkärille ja minulle tehtiin taas ne kaikki oudot pikaiset neurologiset testit, eli seisomaan ja kädet eteen ja silmät kiinni, sitten piti laittaa silmät kiinni ja kädet sivuille ja koskea vuorotellen kummallakin kädellä nenään. Ja sitten uusi Lyrica-määräys käteen ja kotiin. Tällä kertaa annettiin aika pitkäaikainen määräys, jota edellinenkin olisi ollut, mutta se meidän paikkakunnan lääkäri, jolla kävin keskussairaalalääkärin käskystä pari päivää kuurin aloittamisen jälkeen, päätti, että jos se kerran auttaa noin hyvin, niin ei tarvitse nostaa annosta ja pari viikkoa otat sitä ja sitten lopetat ja on hyvä.

Ei sillä, ei kai pitäisi syyttää sitä lääkäriä, koska varmaan hänellä on aika paljon stressiä, kun hän kerran on meidän paikkakunnan terveyskeskuksen ainoa lääkäri. Mutta kuitenkin. Nyt on siis "loppumaton" Lyrica-kuuri, mikä tarkoittaa kuulemma käytännössä vähintään kolmea kuukautta. Että joo.

Mutta Nanin luona olin siis aatonaattona hetken, kun Nanilla oli niin kauheasti juttuja tehtävänä. Mainitsin siitä omahoitajani ehdottamasta ajatuksesta, että kun minä muutan opiskelemaan (todennäköisesti Tampereelle, mitä sitten ikinä opiskelenkin), niin että minä ja Nan voisimme olla kämppiksiä. Alustin sitten sitä hieman selittämällä, että olin miettinyt soluasumista ja sitten sitä, että hankkisin kämppiksen, ja sitten sanoin, että siksi kysyisinkin häneltä nyt, että olisiko hänellä kiinnostusta olla kämppikseni.

Nan innostui aika lailla ajatuksesta, mutta oli samalla myös aika varovainen. Hänellä on nyt helmi-asunto Tampereella, eikä hän tiedä, että raaskiiko hän muuttaa siitä pois. Mutta hän oli kyllä samaa mieltä, että kämppisasuminen tulisi halvemmaksi ja sillä olisi paljon etuja, ja sanoi lopuksi, että ei tyrmää ehdotustani. Siis nyt mietitään.

Olen myös miettinyt hieman asioita nyt jouluna. Olen miettinyt NN:ää - näin hänestä yöllä untakin. Unessa ilmoitin jollekulle, että nyt "NN on *piip*" ja että en ole ihastunut häneen enää. Sanoin kuitenkin siihen heti perään, että varmaan tämä ajatusmalli kestää seuraavat kaksi viikkoa, kunnes taas romahdan ja olen lopen ihastunut häneen. Perustelin sitä negatiivisuutta häntä kohtaan sillä, että kun kerran hän ei koskaan ole osoittanut mitään kiinnostusta minua kohtaan, vaikka olen tehnyt mitä, niin hän on sitten täysi idiootti ja se on hänen häpeänsä.

En minä oikeasti ajattele noin. Mutta muistan sen kipeän tunteen, joka oli unessa ja lukiossakin, kun NN käveli joidenkin kavereidensa kanssa ohitseni täysin epäkiinnostuneena minusta. Siis sillä lailla kun kävellään kenen tahansa ohitse - paitsi sellaisen, joka on erityinen.

Olen miettinyt myös Alfia, koska hänestä piti selittää Nanille se loppu hänestä. Sanoin hänelle jopa, että olen nyt NIIN seurusteluvastainen, että vaikka NN pyytäisi minua ulosulos, niin sanoisin hänelle, että nyt on vähän huono aika, ollaan vain kavereita, jooko? Inho Alfia kohtaan on pysynyt samana ja minä vihaan sitä. Minä vihaan sitä koko juttua Alfin kanssa ja antaisin melkein mitä tahansa, jotta voisin pyyhkiä sen olemattomiin. En kovin usein ajattele mistään noin, en edes pahoista asioista, koska ajattelen aina, että ne ovat kasvattaneet minua, enkä siksi haluaisi pyyhkiä niitä pois. Mutta Alf-juttu on sellainen. En koe oppineeni yhtään mitään siinä suhteessa. Se koko juttu oli vain jotain ehdottoman pahaa, joka jätti myös jälkeensä kipeitä arpia. Ei sillä lailla kipeitä kuin vaikka NN:n tapauksessa, vaan sellaisia, että kuin olisi heitetty hehkuvaa hiillosta päälle.

Minua kuvottaa ajatuskin suutelemisesta. Minua kuvottaa ajatus jonkun ikäiseni miespuolisen ihmisen koskemisesta. Minua kuvottaa ajatus treffeistä. Minua kuvottaa ajatus kaikesta mikä liittyy vähänkään johonkin tuollaiseen. Ja mieleeni tulee yksittäisiä epämiellyttäviä muistoja. Tulee mieleen se minun ja Alfin ensisuudelma, kun ajattelin, että mitä siitä etten halua sitä, antaa mennä vain. Vihaan sitä, että sanottuani Alfille, että en halua seurustella hänen kanssaan enää, annoin hänen halata itseäni. Minä vihaan sitä, että hän alkoi itkeä, mutta sitten kuitenkin käytti minun kaverillista myötätuntoani hyväkseen päästäkseen käpälöimään minua.

Ja minä vihaan meidän hellaa. Minä vihaan sitä, koska joskus kerran, kun Alf oli meillä käymässä, hän huomautti, että meidän hella oli tosi likainen. Ja minä olin silloin ajatellut sitä juuri hetkeä aikaisemmin ja minulle oli iskenyt melkein paniikki, koska tiesin, että Alf on pakkomielteinen siisteyden suhteen, ja minua hävetti, koska olin unohtanut jotain tuollaista, vaikka olin neuroottisen tarkasti siivonnut kaiken, jotta Alf ei huomaisi mitään kuvottavaa. Ja minä vihaan sitä, että tunnen noin. Minä vihaan näitä kaikkea tunteitakin! En halua vihata itseäni! Se on Alfin vika! Hän sai minut häpeämään, hän sai oloni pahaksi, hän oli kuin jokin imuri, joka imi minusta luovuutta ja hyviä voimia.

Minä vihaan hänen naamaansa. Minä vihaan sitä muistoa, miltä hänen naamansa tuntui. Sellaiselta löysältä ja ällöttävältä. Ja minua alkaa ihan oikeasti oksettamaan, kun mieleeni pyrkii väkisin se, miten pahalta hänen suunsa maistui ja miten hän yrittittäessään suudella, lähestyi aina huulet törröllään (oikeasti!) ja silmät puoliksi auki. Eikä välittänyt minun tilastani tai minun oikeuksistani tai minun tunteistani.

Voin järkeillä, että olihan siitä se hyvä puoli, että nyt tiedän paremmin, millaista ihmistä haen, mutta se on valetta. Tiesin jo alussa, että ei meistä tulisi mitään. Vihaan kaikkia muistoja hänestä, vihaan kaikkea, ihan kaikkea hänessä. Ja tämä on totta. Vaikka hän oli psykiatrisella päiväosastolla, niin ennemmin kuin pelkästään masennusta, voisin nyt jälkeenpäin veikata, että hänelle olisi sattunut jokin aivovamma, koska en ole koskaan ollut tekemisessä niin kuvottavan ja epäkorrektin ja ajattelemattoman ja itsekkään ihmisen kanssa. Edes isäni ei ole sillä tavalla kummallinen, mitä Alf. Ja tuo on paljon sanottu, tietäkääkin.

Ja minä olen surullinen. Olen surullinen siitä, että Alfin muisto tuntuu myrkyttävän kaiken.  Kaikki NN-muistotkin. Ihan vain siksi, että kun ajattelen NN:ää, niin sitten tulee mieleen, että onhan minulla nyt ollut poikaystävä - joku tunnevammainen ja löysänaamainen käpälöijä.

Kaipaan lukiota. Siellä oli normaaleja poikia. Okei, Näppis oli jokseenkin outo, mutta oikeastaan kaikki muut olivat edes jotenkin järkeviä. Ja kaipaan NN:ää. Kaipaan sitä tunnetta, mikä minulla oli hänestä joskus. Kaipasin tänä vuonna jouluaattona eniten sitä typerää tunnetta, joka minulla on joka vuosi ollut. Se on ihan älytön tunne, mutta aina kun me mennään sinne lähikaupunkiin haudalle, niin minä aina pynttäydyn sinne ja sydän pakahtumaisillaan toivon, että se ihminen, josta eniten välitän, sattuisi sinne myös. Viimevuosina se on ollut NN, sitä ennen se oli TKK. Mutta se on aina ollut, joka vuosi. Paitsi nyt. Muistin sen tunteen, kun käveltiin hautausmaan portista sisään, mutta sitä ei tullut. Tuhahdin vain itsekseni ja ajattelin, että on hemmetin tyhmää miettiä mitään sellaista. Koskaan kukaan ei ollut sattunut sinne samaan aikaan, koskaan kukaan ei ollut sattunut minnekään epätavalliseen paikkaan, jonne mennessäni olin sydän rakastumisesta pakahtumaisillaan toivonut näkeväni heidät.

Se tuntuu pahalta. Tavallaan tuntuu, että minä olen nyt jotenkin turmeltunut. Ennen saatoi toivoa jotain tuollaista tyhmää, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se tuntuu jotenkin hellyttävän viattomalta ja puhtaalta. Toivoa tosissaan jotain, mikä ei koskaan tulisi tapahtumaan. Joo, aina selitin itselleni, että ei kuitenkaan tapahdu niin, mutta silti kun ihmiset jättivät ilmestymättä, se teki aina jonkinlaisen särön sydämeeni ja oloni oli niin pettynyt. Mutta nyt olen vain kyyninen aikuinen ihminen, jolla ei ole enää ongelmaa pitää haaveita ja todellisia odotuksia erillään.

En kuuntele paljon musiikkia enää. Paitsi jos minua huvittaa leikkiä laulajatarta ja laulaa päälle. Mutta en pelkästään kuuntele musiikkia enää melkein koskaan. Enkä melkein koskaan enää soitakaan mitään. Kaikki musiikki tuntuu niin tyhjältä, koska elämässäni ei ole mitään, mihin voisin niiden sisältämät sanomat ja tunteet yhdistää. Ne ovat vain teknisiä kappaleita, pelkkiä nuotteja satunnaisessa järjestyksessä. Minäkin olen enää vain tekninen ihminen, jossa on soluja satunnaisessa järjestyksessä.

Ja nyt alkaa Num3rot, joka on tietenkin äärimmäisen tekninen ohjelma, joten minun täytyy pitää yhtä muiden teknisyyksien kanssa ja mennä katsomaan sitä.