Näin Jaskaa, ja jotenkin hän onnistui taas yllättämään minut. Tulee mieleen se sanonta, että jotain tapahtuu juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Luulisi, että Jaskan kanssa olisin jo tottunut siihen, mutta hän pystyy vieläkin yllättämään minut. Ensin puhuttiin jotain turhanpäiväistä ja sitten Jaska sanoi, että pitäisi varmaan puhua jotain niistä oikeista vakavista asioista. Ihmettelin, koska en tiennyt, että tekisimme sitä taas. Jaska tuli suoraan terapiasta, ja ajattelin, että ei se mitään, vaikka jotenkin en vain pidä siitä Jaskan terapeutista. Mutta kuulemma se oli Jaska, jolla on terapia-minä ja sitten se oikea minä. Ja hän sanoi, että hän on miettinyt asiaa ja tullut tulokseen, että hän ei vain keksi yhtään hyvää syytä jatkaa tätä meidän suhdetta, ja että meidän mielestä meidän ei pitäisikään.

Viimeksi olin varautunut siihen, että hän sanoisi noin, mutta sitten hän sanoi sen, että eikö se kerro aika pitkälti sen mitä hän on päättänyt, että hän on siinä. Ja luulin, että me vain nähdään, jutellaan, hengataan, mutta näköjään tämä oli sitten kolmas suhteenpohdintasessio. Sanoin Jaskallekin, että suoraan sanottuna tunnen oloni petetyksi. Viimeksi hän sanoi päättäneensä, ja nyt hän sanoi sitten päättäneensäkin jotain muuta. Oltiin kahvilassa ja melkein aloin itkeä. Kävi mielessä kehittää iso kohtaus, huutaa Jaskalle ja sanoa, että olkoon sitten näin, ei tarvitse ottaa yhteyttä enää ikinä. Ja vähän itkinkin, vaikka suurimmaksi osaksi se minun kontrollipuoleni pitikin kaikki kulissit pystyssä. Räpyttelin paljon ja purin hampaita yhteen ja ajattelin, että itken sitten kotona, nyt en olisi taas se uhri, en olisi taas se raukka, jonka toiveet on jälleen kerran tehty tyhjiksi, vaan olisin vahva, asiallinen, looginen, tunteeton jopa.

En lähtenyt kotiin, istuttiin pitkään Jaskan kanssa vain hiljaa. Illan lopuksi Jaska sitten sanoi, että jos me nähtäisiin vielä, jos me sittenkin yritettäisiin. Tämä on vain täysin... yritän keksiä jonkun tarpeeksi voimakkaan ilmaisun... tämä on hullua, mielenvikaista, tässä ei ole mitään logiikkaa, tämä on suorastaan maanista, psykoottista, jotain täysin järkevän käytöksen ulkopuolelta!

Mutta kun sitten yhdessä vaiheessa päätin yrittää havainnollistaa Jaskalle, miltä minusta tuntuu, ojensin hänelle lautasliinaa sanomatta mitään. No, hän ihmetteli, mutta yritti sitten tarttua siihen - jolloin nykäisin sen nopeasti, jolloin hän ei saanut siitä kiinni. Sitten ojensin uudestaan sitä lautasliinaa hänelle, ja vetäisin sen uudestaan kauemmas kun hän yritti ottaa siitä kiinni. En siis etukäteen selittänyt Jaskalle mitään, vaan jälkeenpäin sitten sanoin, että minusta tuntuu, että hän tekee minulle niin. Tuosta hän sanoi ensin, että hänelle tuli tosi kurja olo siitä, tosi huono omatunto, mutta sitten jonkun aikaa tuon jälkeen hän sanoi, että hänestä tuntui, että minä vain yritin saada hänen olonsa huonoksi, ja tuon ajatusevoluution lopussa hän sanoi, että en minä toisaalta voi syyttää siitä pelkästään häntä, kun itse aina yritän napata sitä lautasliinaa, vaikka hän on aikaisemmin vain vetänyt sen pois, ja silti minä vain yritän ja yritän, joten minulla oli myös oma vastuuni siinä.

Tämä kaikki jatkokin on pelkästään hullua, edelleen. Varmaan tuolle on joku psykologinen termikin... Ei kun joo! Siis tuo Jaskan toiminta on melkein kuin joku oppikirjaesimerkki psykologisista torjuntakeinoista. Hän ei pysty hyväksymään totuutta, hänen on liian vaikea myöntää itselleen, että hän olisi leikitellyt kanssani, että hän olisi tehnyt jotain, joka ääneen sanottuna kuulostaa vain käsittämättömän julmalta, ja että hän olisi siis aiheuttanut minulle kipua ja mielipahaa. Joten koska hän ei voi myöntää tuota, hän päättääkin syyttää minua, yrittää sysätä sen vastuun minulle, että hän ei ole yksin vastuussa, ei ole yksin hänen vikansa, minä yritän saada hänen olonsa kurjaksi, ja ylipäätään, vikahan ei ollut siinä, että hän leikitteli kanssani, antoi toivoa ja sitten nyppäsi sen pois, uudestaan ja uudestaan, vaan siinä, että minä ylipäätään lähdin mukaan siihen.

Tuossa on pointti, vaikka tuo minun syyttäminen tuosta on vähän... no, en keksi hyvää sanaa sille. Mutta hän on oikeassa siinä, että olen aina lähtenyt mukaan. Kaikkien näiden pettymysten jälkeen, kun suunnilleen kaikki maailman ihmiset sanovat, että älä aloita sen kanssa enää mitään, älä elättele edes toiveita enää mistään sen kanssa, älä ota sitä takaisin, niin silti minä olen vain kerta toisensa jälkeen lähtenyt hänen mukaansa. Tiedän. Ja toisaalta oli ihan kiva huomata, että Jaskakin tajusi sen. Kun ei se vain mene niin, että jossain parisuhteessa tai ihmissuhteessa ylipäätään jokin olisi vain toisen vastuulla, vaan molemmilla on se oma vastuunsa tuossa. Itse asiassa myhäilin jopa vähän, koska tuota olen yrittänyt saada Jaskan tajuamaan, ja nyt hän keksi sen itse ja tajusi, että hei näinhän se on. Jaska sitten vielä jopa itse sovelsi tuota ajatustaan siihen, että niin, jos me palataan yhteen ja erotaan jossain vaiheessa, niin se ei ole vain hänen vikansa, hänen vastuullaan. Ehkä pitäisi useammin käyttää Jaskaan tuollaista käänteispsykologiaa. Enkä oikein edes käyttänyt, mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna olisi hienoa sanoa, että suunnittelin kaiken noin. Mutta olen tyytyväinen siitä, että joku tuollainen typerä vertauskuvani sai kerrankin aikaan jonkunlaisen lampun syttymisen jonkun päässä.

Ja ennen tuota loppua sitten kun istuttiin Jaskan kanssa aika paljon vain hiljaa, niin Jaska sanoi, että terapiassa hänen oli vain niin helppo päättää, että järkisyyt sanovat, että ei pitäisi jatkaa suhdetta, että sitä ei vain voi jatkaa, mutta että sitten kun hän näki minut, se olikin yhtäkkiä todella vaikeaa, koska olin niin ihana. Jaska mietti sitäkin, että sen takia hän silloin pari kuukautta taaksepäin ehdotti sitä eroa Facebookin keskustelussa, koska se oli helpompaa, hänen ei tarvinnut ajatella sitä niin paljon, hänen ei tarvinnut nähdä minua tai tuntea mitään, vaan hän saattoi tavallaan kuin ulkoistaa itsensä suhteesta ja tehdä päätöksen sieltä ulkoa käsin. Hän sanoi, että hän jotenkin melkein joka kerta kun ollaan erossa, unohtaa niitä hyviä piirteitäni. Hän sanoi huomaavansa vain uudestaan ja uudestaan, melkein joka tapaamisella, että pitää minun hymystäni, minun naurustani, ja että hänet jotenkin yllättää joka kerta, että minä olen niin kiva. Hän tänään loppupuolella sanoi miettivänsä, että olenko minä aina niin kiva, vai miten hän joka kerta vain yllättyy siitä.

Ja sitten hän muuttaa mielensä. Toisaalta hän sanoo, että jos on ilman minua, niin hänen on ikävä minua, mutta jos hän pystyykin jossain (lue: terapiassa) päättämään itsevarmasti, että tänään hän sanoo, että suhdetta vain ei voi jatkaa, niin sitten kun hän näkee minut ja on seurassani, hän vain muuttaa mielensä. Tuo tuntuu taas sellaiselta mielipuoliselta. Siis että tyyppi vaihtaa mieltänsä täysin päinvastaiseen muutamassa tunnissa. Minulle tulee tuosta usein se fiilis, että minä olen taas "vietellyt" Jaskan, olen saanut hänet manipuloitua johonkin, lumottua suostumaan johonkin, johon hän ei halua oikeasti suostua. Sanoin tuon Jaskallekin, mutta hän vakuutti, että ei se sitä ole, vaan että se, että olen kiva ja ihana, on vain yksi niitä plussia, joita suhteessa olisi, eikä niitä voi oikein mitenkään vain jättää päätöksenteon ulkopuolellekaan.

Mutta kun sanoin Jaskalle tänään, että välitän hänestä, niin hän kysyi vain, että miksi, ja että olen sanonut usein vain sellaisia pieniä asioita, jotka tuntuvat merkityksettömiltä. Yritin sitten avata hänelle, että minusta tuntuisi todella oudolta, tyhmältä, todella epämääräiseltä, sanoa vaikka että pidän hänen luonteestaan, joten yritän sanoa hänelle niitä yksittäisiä esimerkkejä niistä isommista asioista, joista hänessä pidän. Kun hän sitten ihmetteli sitä, että miten vaikuttaa, että minua se suhteen uudelleenaloittaminen ei vaikuttanut pelottavan niin järjettömän paljon mitä häntä, niin sanoin, että ehkä se johtui siitä, että jouduin sen eron jälkeen sinne sairaalaan, eikä siellä ollut mitään muuta tekemistä kuin ajatella uudestaan ja uudestaan sitä samaa kipeää asiaa, mutta hänen ei tarvinnut sitä tehdä, koska hän saattoi vain uppoutua peliin ja unohtaa kaiken muun.

Sanoin myös, että minä näin tämän tavallaan sijoituksena: että mietin kyllä tarkkaan sitä, että olenko valmis sijoittamaan aikaani ja resurssejani tähän suhteeseen, joka ei välttämättä töimisi, niin vaikka olen miettinyt tuota todella monta kertaa, enkä aina ole ollut kovin varma vastauksesta, niin pääasiassa järkeilen vain, että haluan ottaa sen riskin, että tämä sijoitus meneekin mönkään, koska vaikka se meidän vähän reilun puolen vuoden suhde loppui aika kurjasti, niin en missään vaiheessa ole edes ajatellut, että toivoisin ettei sitä olisi ollut, koska siinä oli hyvää ja pahaa, mutta että silti se oli merkittävä kokemus, jonka aikana opin paljon uutta itsestänikin, ja että olen nyt erilainen ihminen kuin meidän suhteen alussa.

Ylipäätään näen kaikki asiat näin. Kaikki lapsuuden kurjuudet, jopa sen koiratrauman, ja kaiken muun minua satuttaneen, jota on tapahtunut, niin silti ajattelen, että ne kaikki seikat ovat vaikuttaneet siihen, että minä olen minä nyt. Ja vaikka en kaikissa suhteissa pidä itsestäni, niin minussa on myös puolia, joista pidän, ja ylipäätään ajattelen, että voisin olla paljon pahempikin ihminen. Mietin myös, että se, että haluan tehdä hyvää, että minä haluan hyvää ihmisille, on ehkä kehittynyt näin vahvaksi, koska ajattelen ehkä jollain tavoin, että minä voin olla jollekin toiselle se ihminen, jota minä olisin tarvinnut. Enkä tarkoita mitään mullistavia juttuja, että pelastaisin jonkun ihmisen, tms. vaan sellaisia pieniä juttuja. Yritän ottaa ihmiset huomioon ja ymmärtää heidän näkökulmansa, ja jos jotakuta syrjitään tai kiusataan, niin en mene mukaan siihen, vaan jos vain uskallan, niin yritän jopa puolustaa tätä.

Ajattelen myös, että jollain tavoin ehkä pelkästään niitä lapsuuden kurjia juttuja kertomalla saan edes yhden ihmisen ajattelemaan toisin, toimimaan toisin tai jotain. Mietin vain niitä kaikkia ihmisiä, jotka jollain tavoin olisivat voineet puuttua koulukiusaamiseen, tai kotona tapahtuneeseen kaltoinkohteluun, mutta päättivät, että eivät tee mitään, että se ei ole heidän ongelmansa, että on vain helpompaa heille, jos eivät yritä puuttua johonkin, joka ei heitä suoraan kosketa. Ja ymmärrän heitä, ja itsekin toimin välillä niin, koska ei vain ole mahdollista tehdä kaikkea kaikkien hyväksi.

Blogini ja nykyiset tapahtumat elämässäni eivät ehkä ole yhtä merkittäviä enää kuin ne jotka tapahtuivat joskus kauan sitten. Tai jos ovatkin, niin ehkä niitä on näin läheltä vain vaikea nähdä. Tuntuu, että minulla on kauhea projekti "kasvaa ihmisenä" ja tuntuu, että niin on käynytkin. Jokainen vuosi on tuonut aina jotain uutta, jotain mullistavaa minulle, joka en ole niin paljon kokenut. Vaikka ensimmäinen "oikea" seuruselusuhde, vaikka se ei ehkä muiden mielestä olisikaan ollut niin oikea. Ja haluan oppia lisää, eikä kaikkea voi oppia vain positiivisesta. Olen ehkä pelannut liikaa viime aikoina, mutta jotenkin näen asian vähän kuin sellaisena experience pisteiden kertymisenä, että koko ajan pyrin olemaan hyvä ihminen, ja niin kuin vaikka nyt yliopisto on avannut ihan uuden oven. Vähän kuin saisi elettyä samaa kouluelämää uudestaan, mutta vain eri näkökulmasta. Aikaisemmin minulla ei ollut kaikkia niitä mahdollisuuksia vaikuttaa tai auttaa muita, mutta nyt vähän kuin saan uuden mahdollisuuden hoitaa asia paremmin, tehdä niin kuin aikaisemmin toivoin, että joku minun asemassani ollut ihminen olisi tehnyt. Vaikka vain sanoa "hei" käytävällä jollekin, joka on samoilla tunneilla.

Ja jotenkin Keskus on ollut myös sellainen aika hyvä paikka minulle, koska olen tavannut paljon ihmisiä, joilla on samantyyppisiä ongelmia. Lisäksi olen tavannut paljon niitä, jotka opiskelevat alaa, ovat harjoittelussa jossain, ja sitten tuntuu välillä, että minä olen niiden muiden ongelmaisten ihmisten kanssa vaikuttamassa niiden opiskelijoiden tulevaisuuteen ja siihen, mitä he ehkä sitten tekevät joidenkin kaltaisteni ihmisten hyväksi joskus.

Ja kun kuulee niitä muiden tarinoita, jotka ovat myös synkeitä, mutta ehkä vain eritavalla kuin minun, niin jotenkin vain näkee asioita eri tavalla. Eilen yöllä juttelin sen yhden miehen kanssa, joka on välillä vähän pelottava ja joka on vähän-niin-kuin suhteessa ja josta Salla ei erityisemmin pidä. Hän on välillä pelottava, välillä tuntuu, että hän ei kohtele niin kauhean hyvin tätä naistaan, mutta sitten kun jutteli taas hänen kanssaan, ja hän sanoi, miten hän ei saa nukuttua, koska hänestä vain tuntuu, että hän ei osaa hengittää enää, niin... Jaska mainitsi tänään juuri tuon miehen ja kuvaili, että hän ei tule vain toimeen sellaisten miesten kanssa, sellaisten machojen, itsevarmojen, määrätietoisten... Puhun paljon eri ihmisten kanssa juurikin Facebookissa ja sitä kautta heistä oppii myös sen puolen, jota kaikki eivät ehkä näytä kaikkialla koko ajan. Tuntuu jotenkin joka kerta vain niin valaisevalta, kun muistaa, että ihmisissä on niin monta puolta.

En tiedä miten päädyin taas tällaiseen innostuneeseen, hieman ehkä uskonnollista puhetta muistuttavaan selitykseen. Joinain päivinä maailma tuntuu vain sellaiselta äärettömältä, äärettömältä määrältä ihmeellisiä asioita, luonnonilmiöitä, tietoa opittavaksi, tajuttavaksi, ihmisiä, yksilöllisiä ihmisiä tavattavaksi ja tunnettaviksi. Välillä sitten tuntuu, että tämä elämä on sitä samaa harmaata arkea, joka jatkuu samanlaisena loputtomiin, niin että tulee melkein klaustrophobinen olo, kun kaikki tuntuu niin pieneltä ja ahtaalta.

Ehkä pitäisi nukkua enemmän niin ehkä nämä ajatukset korjaantuisivat sillä. Olen katsonut monta tuotantokautta NCIS-rikostutkijoita, mutta mietin nyt, että lataisin netistä Soturiprinsessa Xena -sarjan jaksoja. Mainitsin tuosta Jaskallekin ja hän sitten sanoi, että se on yksi piirre minussa, josta hän pitää, että olen aika monipuolinen. Toisaalta omistan useita DVD-bokseja Ylikomisaario Morse -sarjaa, mutta koneellani on myös kaikki Ally McBeal tuotantokaudet. Ja sitten toisaalta taas NCIS kiinnostaa, sitten välillä Täydelliset Naiset, välillä sitten 1994 vuoden Viisikko tai välillä Xena. En itse koe, että tämä olisi mitenkään poikkeuksellista. Ne saattavat vaikuttaa tietyllä tapaa satunnaisilta, mutta kaikkeen on joku selitys, kaikki on yhdistettävissä johonkin.

Vähän niin kuin jotkut kappaleetkin, joista pidän. Tänään mielessäni on pyörinyt Andy Williamsin "Moon river", koska kuulin sen siellä kahvilassa tänään. Ja se on ikivanha biisi, jollaisia en yleensä kuuntele, joten jollekin se saattaisi tuntua joltain ihmeelliseltä, että vau sinä olet monipuolinen, mutta todellisuudessa vain muistan biisit todella hyvin, ja kun kuulin tämän biisin, en tiennyt, mikä sen nimi on tai kuka sen esittää, mutta muistin välittömästi, että se esiintyy yhdessä Sinkkuelämää -sarjan jaksossa.

Plääh. Huomenna on yksi luento poikkeuksellisesti illalla, jota varten pitäisi lukea vielä meille annettu teksti loppuun, mutta aion mennä Keskukselle, koska siellä on jotenkin hyvä tehdä läksyjä.