Tämä päivä alkoi huonosti, mutta parani loppua kohden. Aamulla olin jotenkin yhä hajalla. Heräsin aikaisemmin kuin olisi tarvinnut ja rupesin heti vetämään ruokaa naamaani ihan kuin en olisi moista ikinä nähnytkään. Sitten menin osastolle ja oli apea mieli ja taas olin hiljaa ja tuijotin tyhjään.

Sitten Thomas ja yksi toinen tulivat tupakalta ja Thomas sitten kysyi minulta että mikä fiilis. Sanoin suoraan, että aika paska fiilis tänään. Pelasivat sitten keskenään ja minä katselin hiljaisena ja poissaolevana. Sitten paljastui, että omahoitajani oli taas poissa, vaikka meillä oli pitänyt olla keskustelu. Yksi muista hoitajista sanoi, että he ovat toki sitten myös tämän poissaolevan hoitajan potilaiden käytettävissä. Kai näki, että olin taas vähän hajalla.

No, sitten siirryin takaisin seuraamaan sitä peliä ilmeettömänä. Sitten kun se loppui, Thomas sanoi, että koska on hänen viimeinen päivänsä, hän haluaa jättää jonkun jäljen itsestään ja opettaa uuden pelin meille vielä. Tämä toinen oli kanssa sillä mielellä että opeta vain. Sitä pelattiin shakkilaudalla ja pelkillä sotilailla. Kuulemma joku ikivanha peli. Sitten Thomas yllättäen sanoikin, että Amia, pelaa sinä minun kanssa tämä, niin näytetään miten se menee. No, kun minulla on se tyhjäfiilis, en vain jaksa panna vastaan, niin sitten ruvettiin pelaamaan.

Sitten kun yhdessä vaiheessa olin jo siirtämässä yhtä nappulaani, mutta en sitten siirron lopuksi en irrottanutkaan otettani, vaan meinasin siirtää sen takaisin, Thomas yhtäkkiä sanoikin, että ei mitään takaisinsiirtoja. Ensimmäistä kertaa naurahdin ihan vähän. Sitten musiikkiterapeutti tuli hakemaan ihmisiä musiikkiryhmään ja Thomaskin nousi, mutta sitten kun minä en liikahtanutkaan, hän kysyi minulta, että et ole tulossa lainkaan? Jos et tule, niin sitten voidaan jäädä molemmat tähän pelaamaan? Sanoin sitten, että en ole musiikkiryhmässä vaan kirjoittajaryhmässä, joten Thomas lähti sitten muiden musiikkiryhmäläisten mukaan ja minä lopulta kirjoittajaryhmään.

Ei ollut parhaimpia päiviäni. Jauhoin jotain paljaista puista, joista ei tiedä ovatko ne kuolleita vai vain unessa, ennen kuin tulee tarpeeksi lämmin ja hiirenkorvat puhkeavat merkiksi elämästä. Kirjoitin jotain, että ne kuolleet puut vain seisovat siellä muiden keskellä huomaamatta itse lainkaan sitä, että ovat kuolleet. Ja vertasin itseäni puihin ja sanoin jotain, että en tiedä itsekään, onko jossain sisälläni vielä elämää edes häämöttäväksi kesäksi vai olenko vain tyhjä sisältä, kuten pystyssä seisova, lahoava kelo. Lopetin mielestäni yhtäkkiä ja kesken, kun totesin vain, että en halunnut edes tietää.

Sen jälkeen pelattiin taas Thomasin kanssa ja jotenkin olin ihan helisemässä, vaikka yleensä olen tuollaisissa logiikkapeleissä ihan kohtalainen ja ajattelin tosiaan ainakin Thomasia vastaan pärjääväni. Sitten yhdessä vaiheessa se vieressä istuva osastolainen kommentoi, että nyt Thomasilla oli mahdollisuus yhdellä siirrolla syödä minulta kaksi nappulaa. Thomas oli että mitä hittoa ja yritti etsiä sitä, mutta ei vain löytänyt. Sitten minäkin näin sen ja kovistelin tälle toiselle (leikkimielisesti tietysti), että et kyllä sano sitä! Sitten siihen tuli vielä yksi osastolainen ja vaikka hän oli korkeintaan puolella korvalla kuunnellut edes sääntöjä, niin hänkin sanoi heti istuttuaan merkitsevästi: "Aaaaaaa!" Lopulta Thomaskin sitten huomasi ja vitsit asemani huonontui hetkessä. Sitten vielä kaksi kolmesta viimeisestä nappulastani syötiin peräkkäisillä vuoroilla, vaikka olin mielestäni erityisen varovainen niiden kanssa. No, ehkä Thomas ei nyt sitten enää vähättele itseään ainakaan logiikan suhteen, kuten viimeksi, kun hävisi shakkiottelun kanssani.

No, sitten Thomasilla oli jotain keskustelua hoitajansa kanssa ja me muut potilaat pelattiin Aliasta pitkästä aikaa. Minä olin parini kanssa loistava, mutta sitten kun oli yksi selitettävä sana, ja  aika oli kulunut tiimalasista loppuun ja toinenkin pari sai yrittää arvata sitä sanaa ja sitten Thomas teki vaihteeksi täydellisen sisääntulon, kun pelmahti huoneeseen ja oli ilmeisesti kuullut joitain selityksiäni käytävään ja sanoi sitten tyynesti, että se sana on 'työkalupakki' ja koska siinä vastajoukkueessa oli se, joka oli sanonut hänelle siitä kahden nappulani syömisestä, hän halusi lahjoittaa sen pisteen heille.

Siis loistava tyyppi. Tuollaiselle ei voi olla sitten hymyilemättä. Hän on selkeästi lopultakin tajunnut, että ahaa, Amia ilostuu enemmän siitä, jos häntä jotenkin sabotoi tai tökkää tai härnää, kuin siitä, että häntä auttaa.

Jotenkin tuli tänään sellainen kunnollinen tajuaminen, että minä ja Thomas ei olla kyllä mitään kavereita enää, vaan jotain muuta. Hän välittää minusta, hieman jopa pitää minusta huolta. Tänäänkin pistin merkille, että vaikka muut tupakkatyypit lähtivät tupakalle vähän väliä, jotenkin ihmeellisesti Thomas ei mennyt heidän mukaansa kertaakaan, vaan sen sijaan jäi minun seurakseni. Tuo on todella epätavallista tyypille, joka polttaa kai melkein kaksi askia päivässä! No, hän oli osastolla vain vajaat kolme tuntia, mutta kuitenkin!

Hän myös on viime päivinä tuntunut haluavan vetää erityistä huomiota siihen, että hän tajuaa minua silloinkin kun muut ovat ihan ulalla. Oli tuo sanajuttu, minkä lisäksi yksi sattumus eilen siellä osastolaisten Facebook-keskustelussa, jossa puhutaan aina seuraavan lauantain suunnitelmista. Tänä viikonloppuna on erikoisteema: Antiikin Rooma ja jokaisen pitää pukea ylleen togavaate. Minä sitten heitin vitsillä hänen yhteen musiikkilinkkiinsä (vitsit Antiikin Roomalaisilla on ollut sitten ankeaa musiikkia!) että se kun laitetaan soimaan koko illaksi taustalle, niin sitten meillä on kiva joukko hulluja roomalaisia.

Tähän Thomas sitten kommentoi jotakuinkin riemastuneella tavalla siellä keskustelussa, että hahaa: Asterix-vitsi, "well played!" No itse asiassa en ollut tajunnut, että tuo viittasi Asterixiin, mutta en sitten korjannut tätä olettamusta.

Lisäksi eilen taas kauheana kyylänä selasin Thomasin Facebook-sivua taaksepäin. Löysin sieltä seikan, joka todella ilahdutti minua: polveilevan keskustelun uskonnosta. Thomas oli laittanut päivityksen, jossa sanoi jotain tyyliin, että jos Jumalaa on olemassa, niin tiede on keino löytää se. Tästä sitten jatkui keskustelu (englanniksi), jossa hän sanoi muunmuassa, että jos kerran Jumala vaikuttaa elämään maapallolla keskeisesti, niin sen on oltava havaittavissa tieteen keinoin. Jos tieteen keinoin sitten EI havaitakaan mitään varmaa merkkiä Jumalasta, on kaksi vaihtoehtoa: joko Jumalaa ei ole tai sitten Jumala on, mutta ei vaikuta ihmisten elämään mitenkään, jolloin Thomasin mielestä koko Jumalan idea menee, jolloin johtopäätös on kuitenkin se, että merkittävää Jumalaa ei ole.

Tämä sitten vielä jatkui ja Thomas sitten oli mennyt lainaamaan Richard Dawkinsin kirjan "Jumalharha" (God Delusion) ja käytti sitä apunaan tämän keskustelun toisen osapuolen väitteiden kumoamiseen. Sanoi sitten vielä, että kerrankin hän on samaa mieltä jonkun professorin kanssa ja että oli vieläpä kallistumassa entistä enemmän Dawkinsin linjalle siinä, että kirkolta (ev-lut) tulisi yhteiskunnassa poistaa etuoikeuksiaan, jotta kaikki olisivat tasaveroisemmassa asemassa.

Siis oikeasti! Jotenkin en vain voi olla olematta riemuissani! Hän on enemmän kaltaiseni kuin kukaan koskaan missään, enemmän kuin kukaan NN:kään ikinä! Olen taas jotenkin niin ihastunut taas. Tätä se kai on kaikkien ihastusten suhteen aina. Ylämäkeä ja alamäkeä. Jotenkin se Thomasin olemus vain saa minut aina rentoutumaan ja unohtamaan ne kaikki kurjat negatiiviset epäilevät ajatukset, joita mieleeni tulee, kun kelaan asioita itsekseni.

Seuraava askel olisi sitten ehkä tämän ihastukseni mainitseminen yhdelle osastolaiselle, joka on ollut aina mukana myös lauantaisin ja jonka kanssa olen tullut läheiseksi. Toisaalta minusta tuntuu, että ne muut osastolaiset olisivat myös huomanneet jotain, koska 99% kaikesta vuorovaikutuksesta Thomasin kanssa, nämä ovat olleet läsnä. Koskaan kukaan ei ole kuitenkaan viitannut asiaan yhtään millään lailla, mitä pitäisin ehkä merkkinä siitä, että ehkä he eivät ole huomanneet mitään.

No olenpas selittänyt taas paljon kaikkea vaaleanpunaista lässytystä. Rottahäkki on edelleen siivoamatta, mutta jo tänään oli fiilis, että nythän minä sen siivoan, mutta se nyt jäi, mutta se on ok, koska huomenna siivoan sen. Eikä tämä ole lykkäämistä tai mitään, vaan tämä on toteamus. Olen ottanut jo kaikki kamatkin valmiiksi ja on ihan sellainen fiilis, että nyt minä siivoan lopultakin ne hemmetin häkit, eikä siinä mene kuin pari hassua hetkeä.

Vähän tyhmä olo kyllä, kun olen taas kasassa muka sen takia, että olen taas niin ihastunut, mikä ei kyllä ole pelkästään mikään hyvä juttu, mutta nyt tuntuu jotenkin niin uskomattomalta, että täällä maailmankaikkeudessa onkin joku ihminen, joka on edes tämän verran samanlainen kuin minä! Sekin on jo enemmän kuin mikään aikaisemmin koskaan.

Perhana pitää jotenkin jossain vaiheessa "sattumalta" mainita jotain uskontoon tai Richard Dawkinsiin liittyen, että hänkin tietää tämänkin yhtäläisyyden.