Päivän (ahdistelu)sähköposti

”Moi, olin tosiaan viime yönä huolissani siitä, miten siellä on mennyt. Olin vain yhtäkkiä ajatellut soittaa siitä, miten eka päivä meni ja tuliko yhtään juttukaveria vielä. Millaisia ryhmiä ja miten ne kokoontuvat ja niin edelleen. Millainen on seuraava viikko ja onko kova tahti jo alkamassa. Myös flunssasi oli vielä kysymysmerkki. Kun et vastannut koko iltana, mietin kolareita ja muuta ja yö jäi nukkumatta lähes kokonaan. Toivoisin kuitenkin, että siltä varalta, että minulla on oikein asiaakin, katsoisit puhelimesi ennen nukkumaan menoa päivittäin ja mahdollisesti sähköpostinkin joka päivä. Kyllä silti vielä soittelenkin ainakin alkuun ehkä viikottain, niin kuulen äänesikin. Niin sitä vielä mietin, että tarvitsetko heti jotain kirjoja opiskeluun, voisin niitä maksaa ainakin jotain.

Terveisin Äiti.”

***

Ei siis oikeasti vain voi olla! Yksi harvoista positiivisista asioista tässä pois muuttamisessa oli se, että ajattelin pääseväni eroon äidistä! En minä normaalistikaan nähnyt häntä kuin pari kertaa päivässä, enkä puhunut muutamaa sanaa enemmän. Ja sekin välillä ärsytti, kun äiti jankutti koko ajan jotain. Ja tuo sähköposti ärsyttää minua niin paljon, että tekee mieli kirkua ja paiskoa tavaroita. Tämän kuuluisi olla minun elämäni. MINUN ELÄMÄNI! Silti tuntuu, että äiti yrittää ulottaa kätensä sieltä lähemmäs neljänsadan kilometrin päästä pitämään minusta kiinni ja päättää, mitä teen ja miten elän. Hyvä jos tarkistan sähköpostin kerran viikossa, enkä todellakaan aio ikimaailmassa tuhlata aikaa, että turhaan ramppaisin siellä joka päivä. Äidillä se käy helposti, koska hänen työnsä vaatii sitä ja hän saa pitkin päivää koko ajan joitain työsähköposteja.

Ja minunko pitäisi raportoida äidilleni ihan kaikesta ja huolehtia siitä, että en vahingossakaan jätä kännykkää äänettömälle laukkuun tai että en ole liian väsynyt jaksaakseni mennä nettiin laisinkaan? Heti kun en yhtenä päivänä vastaa, niin heti on täytynyt sattua kolari? Minä en ole ikinä ollut minkäänlaisessa kolarissa ja olen sitä paitsi asunut täällä jo kaksi viikkoa, eikä äiti silloin ole yhtään ollut kysellyt kolareista.

”Tarvitsetko heti jotain kirjoja opiskeluun, voisin niitä maksaa ainakin jotain.” Oikeasti! Me käytiin jo lukiokirjojen kanssa lukion alkaessa kauhea riita siitä, että kumpi ne maksaa. Lopulta tehtiin sopimus, että maksetaan suunnilleen puoliksi (äiti kyllä maksoi aina suurimman osan). Mutta muuttaessani tänne, halusin itse maksaa kaiken ja vaadin, että kaikki puhelin- ja nettimaksut käännettäisiin minulle. Äiti vain sanoi sitten aina: ”No joo, jos minä kuitenkin nyt ainakin näin aluksi maksaisin ne, kun et voi tietää, miten paljon yllättäviä menoja sinulle tulee...”

Ja minä vihaan sitä. Minä vihaan sitä, että äiti maksaa minun puolestani jotain. Voin tehdä jotain työtä ja sen jälkeen jos äiti maksaa siitä jotain, niin se on ainakin melkein okei, mutta minä en halua ilmaista rahaa! Minä haluan itse tehdä omat rahani ja jos se tarkoittaa, että rahani eivät riitä laskujen takia johonkin, mitä haluaisin, niin sitten en saa sitä, mitä haluaisin. Kyllä minä pystyn elämään sen kanssa! Luulin, että tämä olisi minun elämäni nyt, mutta ei, se on vieläkin äidin!

Tänään oli muuten hieman parempi päivä. Piti mennä yliopistolle vasta kymmeneksi, niin sai nukkua vähän pitempään ja heräsin sitten edes hieman pirteämpänä. Eikä tänään ollut lainkaan tuutoriryhmän tapaamista, eikä mitään pakollista vapaaehtoista koulunjälkeistä sosiaalisoitumisjuttua, niin tämä oli melkein unelma päivä verrattuna kahteen aikaisempaan. Ei tarvinnut edes miettiä, että menisinkö syömään vai en, kun minulla oli juuri niihin aikoihin kun muut menivät syömään, kaksi hyppytuntia, niin tulin siksi aikaa kotiin. En syönyt mitään, mutta join lounaaksi ananastuoremehua.

Söin jopa aamiaistakin, kun oli jo silloin sen verran parempi fiilis: puolikkaan ruisleivän! Historiallista! En edes muista, koska olisin syönyt viimeksi aamiaista. Söin illallistakin. Keitin perunoita ja tein yhtä lihakasviskastiketta, jota äiti teki silloin tällöin kotona. Sen piti olla idioottihelppo, mutta siitä tuli aika pahaa ja sitä syödessä tuli hieman huono olo. Söin sitten kuitenkin sitä edes hieman ja jemmasin loput jääkaappiin.

Alan päästä perille lukujärjestyksestäkin ja muutenkin yliopiston touhusta. Siis siitä opiskelusta, en mistään sosiaalisista jutuista. Me päästään tekemään töitä laboratorioonkin! Tänään kemian aloituksessa kerrottiin, että yksi meidän töistä tulee olemaan se, että saadaan jotain ainetta ja sitten meidän täytyy testaamalla ottaa selville, mitä se on. Ja meille sanottiin myös, että labratyöt ovat yksilötöitä ja että ryhmä- tai paritöitä ei ole lainkaan.

Meillä alkaa ensi viikolla myös matikka. Siitä on tosin alkukoe, jossa testaan, että osaako matikkaa jo niin hyvin, ettei kurssille tarvitse lainkaan tulla. Sama on englannissa. Englannista olen melko varma pääseväni läpi, mutta tuosta matikasta en varmaan pääse. Haluan kuitenkin kokeilla, kun olisihan se kiva, että saisi opintopisteet tekemättä mitään sen kokeen lisäksi.

Ja huomenna on perjantai. Oli se miten kaamea päivä tahansa, niin sitten on ainakin viikonloppu, eikä tarvitse mennä yliopistolle kahteen päivään! Saa nukkuakin! Eikä tarvitse pyöräillä sitä hemmetin mäkeä ylös monta kertaa päivässä. Minä olen pitänyt itseäni hyvänä pyöräilijänä, mutta nyt kun on ollut sen mäen kanssa taisteleminen vähintään kerran päivässä, niin sen johdosta minulla on ollut koko viikon reidet kipeät. Minulla ei ole ikinä ennen tullut reidet kipeäksi pyöräilystä! Sekään ei siis ole mitenkään parantanut oloa, kun jalat on koko ajan kipeät.

Pikkukamut ovat sentään olleet lohtuna ja suostuneet jo paijattavaksikin. Lisäksi mieltä lämmittää se, että pitäisi lähettää Nanille sähköpostia ja tiistaina tekstiviestikin, koska hänen YO-kirjoituksensa alkavat pitkän saksan kuunteluilla! Ja Kylän pelikin saa jotenkin olon tuntumaan tavallisemmalta, sellaiselta, mitä se oli ennenkin, eikä siihen keskittyessä tarvitse miettiä sitä, miten olen epäsosiaalinen epäonnistuja, joka ei viitsi edes yrittää saada kavereita yliopistolta.

Huomenna on taas tuutorointia. Pahus. Minä olen sitä paitsi ainoa, jonka nimeä se tyyppi ei muista. Mutta tuleepahan ainakin puhuttua jotain niissäkin tapaamisissa – vastattua aina kysymykseen: ”Eemh... Ja sun nimi oli...?”

Pahus. Olen muuten kehittänyt teorian sillekin, miksen mene aikaisin nukkumaan, vaikka minua väsyttäisikin: jos menen aikaisin nukkumaan, niin nukkuessa aika suhahtaa ohi silmänräpäyksessä ja se tarkoittaa sitten sitä, että silmänräpäyksen kuluttua minun täytyy herätä ja lähteä taas yliopistolle. Yliopisto on näköjään muuttunut suunnilleen hirviöksi mielessäni. Tosi kivaa. Ja sinne pitää mennäkin taas huomenna. Ja vaihteeksi taas kivalla mielellä nukkumaan, kun ajattelin juuri ilmoittautua yhdelle kurssille, koska olin tarkistanut, että biotieteiden opiskelijoiden täytyy ilmoittautua nimenomaan vain ryhmiin H-M. Ja nyt ne kaikki olivat jo täynnä. Onnea vain minulle taas.

Olisipa vain voinut opiskella samojen ihmisten kanssa samassa lukiossa koko loppuelämän. *huokaus*

***

Walk the dark path
Sleep with angels
Call the past for help

***