Oli terapia tänään. Siitä oli kai jotain apua, koska nyt on ollut vähemmän outo olo ja olen saanut syötyäkin tänään jotain. Puhuttiin Thor-leffasta ja Lokista. Ja siellä tultiin tulokseen, että tuo leffa vain vaikuttaa minuun niin voimakkaasti, koska se liittyy asioihin, jotka olen tavallaan "ulkoistanut" omasta itsestäni. Tai siis, niin kuin se ehkä leffan kuuluisin kohtaus, kun Loki ja Odin juttelevat, niin se tuntuu kai jotenkin niin tutulta minulle. Toisaalta ajattelen, että se on naurettavaa, koska Loki on fiktiivinen hahmo ja varmaan yksi suosituimmista pahiksista, joten selkeästi muutkin ovat samaistuneet häneen. Mutta kun Loki alkaa hermostua, hän sanoo todella ikäviä asioita, mutta se on tavallaan hassua huomata, että hän itse on niiden omien ilkeiden sanojensa kohde.

Olen varma että olen maininnut siitä täällä aikaisemminkin, joten se ei ole vain tämän Loki-innostuksen perusteella kehitelty ajatus. Etenkin silloin kun asuin vielä kotona, mietin, että ehkä minun vanhempani tekivät minut vain jotta olisi joku joka heidän kuoltuaan pitäisi huolta Veljestä. Veljeäni on aina pidetty tärkeämpänä, kaikki on aina pyörinyt hänen ympärillään, pidetään huolta että veli, joka ei osaa edes kävellä, ei vain loukkaa itseään, mutta annetaan kolme vuotta nuoremman Amia-vauvan vain hortoilla ympäriinsä, kaatua ja lyödä päänsä lasisen sohvapöydän kulmaan. Ja koska Veljellä on kyltymätön ruokahalu ja sairautensa vuoksi hän lihoo samalla kalorimäärällä kuin normaali ihminen laihtuu, niin on äärimmäisen tärkeää pitää kiinni ruokavaliosta. Ja jos Veljen pitää tyytyväisenä se, että hän saa enemmän ruokaa kuin Amia, niin se on pieni hinta jokapäiväisen elämän paremmasta sujumisesta. Voihan Amialle antaa lisää ruokaa sitten kun Veli on mennyt nukkumaan.

Ja kun olin vähän isompi, ehkä ala-asteen lopulla tai yläasteen alussa, äitini puhui neurologista, jolla he veljeni kanssa kävivät, ja muistan miten äitini sanoi, että jos sinusta, Amia, tulisi neurologi, niin sinä voisit olla Veljen lääkäri ja oikeasti auttaa häntä. Ja kun olin muuttamassa opiskelemaan, niin äitini mietti että jos muuttaisit tuohon kaupunkiin, niin ehkä meidän ei tarvitsisi sitten hakea häntä enää sieltä hänen kuvataidekoulusta asti, vaan hän voisi mennä junaan ja sinä kun asuisit siinä välissä, niin voisit auttaa Veljeä vaihtamaan junaa. Ja nyt sitten viime vuosina on noussut esiin se, että tehdäänpä paperit, että sinusta tulee Veljen huoltaja kun minä kuolen, minä teen ne valmiiksi, sinun tarvitsee vain allekirjoittaa ne.

Mitä minä sitten haluan? No sillä ei taida olla väliä, sillä kukaan ei ole koskaan ollut kiinnostunut siitä. Kun halusin olla ottamatta vastaan paikkaa sielä Biotieteiden koulutusohjelmassa, äitini protestoi, että en voi tehdä niin, sillä hän on sanonut sukulaisille jo, että minä menen sinne.

Joten jos jossain kohtaa päätänkin, että en halua tätä, sitten kun äitini tulee valmiiden papereiden kanssa ja jos kieltäytyisin allekirjoittamasta niitä, niin olisinko minä sitten ihmishirviö? Millainen sisko kieltäytyisi hoitamasta omaa sairasta veljeään, joka ei pysty pitämään huolta itsestään? Olen satunnaisesti netissä törmännyt vastaavanlaisiin tarinoihin oikeasta elämästä ja ilmeisesti monet ajattelevat, että kyllä, minä olisin hirviö. Ja ehkä minä itsekin ajattelisin että olisin hirviö.

Joskus olisi tehnyt mieli sanoa tuo kaikki äidille suoraan. Kun Loki (joka muuten vaikuttaa aika hillityltä ja loogisesti ajattelevalta hahmolta) hermostuu ja huutaa Odinille, niin se tuntuu sellaiselta, mitä minäkin voisin haluta tehdä äitini kanssa. Odinissa näytti olevan hyvin samantyyppisiä piirteitä kuin äidissäni: kaikki pitää salata ja vasta sitten kun itse ongin jonkun tiedon ja suoraan kysyn siitä häneltä, niin vasta sitten hän myöntää jotain. Mutta toinen puoli minusta sitten ei halua käydä tuon Loki/Odin tyyppistä huutomatsia, koska... No, minä pelkään että hän ei kieltäisikään niitä syytöksiäni. Vaikka tilanne ei ole mikään ideaali nytkään, niin jos äitini sitten sanoisi, että olet oikeassa, olen välittänyt Veljestä enemmän, jos et halua hoitaa sitä osaa jonka minä olen sinulle valinnut, niin sitten en liiemmin välitä sinun hyvinvoinnistasi.

Tietysti myös pelkään, että jos huutaisin äidilleni tuollaisista oikeista asioista, niin hän kaatuisi samalla lailla kuin Odin kaatuu, mutta koska oikeassa elämässä ei ole Odininunta, hän vain kuolisi.

Terapeuttini sanoo, että hänelle ulkopuolisena vaikuttaa hyvin selkeältä, että molemmat vanhempani ovat psyykisesti sairaita ja että meidän perheemme olisi tarvinnut apua jo kauan ennen kuin minä aloin oireilla. Minä elin siinä perheessä, mutta en usko että olisin itse koskaan missään vaiheessa käyttänyt sanaa "sairas" kuvaamaan kumpaakaan vanhemmistani. Pystyn näkemään logiikan kummankin ajatusmaailman taustalla - sellainen oikeasti on ja kohtuullisen helposti ymmärrettäväkin - mutta minun on vaikea nähdä sitä sairautta, vaikka kuinka yrittäisin. Minulle ne vanhempieni piirteet ovat selkeä osa heidän persoonaansa. He ovat ihmisiä, tavallisia ihmisiä, jotka ovat vain päättäneet jättää huomiotta joitain perusihmisoikeuksia ja jopa lakeja, koska kokevat, että ne eivät sovi juuri siihen tilanteeseen missä he ovat. Minun äitinihän oli tuomari, arvostettu sellainen, jos hän olikin sairas, niin ainakaan se ei näkynyt milläänlailla hänen työssään tai niissä päätöksissä joita hän teki. Siksi varmaan kukaan niistä lääkäreistäkään jotka paikkailivat minua milloin mistäkin, ei tehnyt lastensuojeluilmoitusta, kun olisihan se nyt aika röyhkeää esittää sellaisia syytöksiä korkeaa tuomaria kohtaan.

Eivätkö he sitten ole jollain lailla pahoja ihmisiä? Jonkinlaisia hirviöitä? Isäni ainakin on. Sitten kun hän kuolee, menen varmaan kaikesta huolimatta hänen hautajaisiinsa, ihan vain sen takia, että voin omilla silmilläni varmistaa, että hän on ihan oikeasti kuollut. Ja minähän olen heidän tyttärensä, joten mitä muuta minäkään voisin olla kuin samanlainen hirviö? Jos kyse on geeneistä, jotka vaikuttavat siihen millainen ihmisestä tulee, niin minusta tulee samanlainen. Jos kotikasvatus ja ympäristö vaikuttaa siihen, niin minusta tulee edelleen samanlainen. Monesti historian aikana, ja varmaan ihan nykyaikanakin on esitetty ajatuksia että rikolliset pitäisi steriloida, pahat ihmiset pitää steriloida, koska riskinä on, että heidän jälkeläisensä tulevat olemaan samanlaisia.

Jos olisin kunnollinen ihminen, niin eikö minun pitäisi sitten antaa anteeksi isälleni? Tai ainakin olla toivomatta hänen kuolemaansa? Olen ajatellut sen aina niin, että jos ei pysty päästämään irti vihastaan ja luopumaan kostosta, ei ole oikeasti hyvä ihminen. Olen kirjoittanut sen tarinaanikin, koko pointti on siinä se, että vihasta pitää pystyä päästämään irti. En pysty itse tekemään sitä. En edes todellisuudessa halua pystyä tekemään sitä.

Huomenna on vielä vapaapäivä ja sitten on taas töitä. En mitenkään jaksaisi. Maaliskuun lopussa on kasa deadlineja, joten pitäisi kai valmistautua, mutta en jaksaisi sitäkään. En tiedä tosin mitä oikein odotan, koska ei tämä tästä tule muuttumaan. Lomaa tulee kesällä, mutta nyt juuri tuntuu siltä, että ei sekään tule riittämään.

Katsoin eilen Avengers-leffan ja tänään on tarkoitus katsoa Thor 2, siis sen jälkeen kun olen saanut ensimmäisen Thor-leffan katsottua taas kerran loppuun. Koska miksi ei?