Joo, NN ei tullut tänään kouluun, kuten arvelinkin. Meidän 22 luokkalaisesta vain kymmenen raahautui paikalle, jos minutkin lasketaan mukaan. No jaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En kuitenkaan ole poissa tolaltani. Suuntaan katseeni joulun jälkeiseen aikaan. Valmistaudun nyt loman ajan siihen henkisesti. Tai jotain. Voidaan Nanin kanssa hioa jotain suunnitelmia. Okei, sitä tehtiin jo tänään, kun juteltiin aiheesta kotimatkalla ja pysähdyttiin tienristeykseen juttelemaan varmaan tunniksi tai jotain.

 

Nan vertasi minun ihastus-historiaani kahden eri biisin sanoihin. Tai oikeastaan hän sanoi ajatelleensa Tiedät-kai-kenestä, että sitä tilannetta hänen mielestään kuvasivat Pikku G:n laulun sanat: ”Täydennetään toisiamme kun ollaan erilaisii”. NN:stä Nan innostui taas sanomaan, että miten se on niin ihmeellistä, että me ollaan justiin niin sopivia toisillemme. Minä siinä sitten kohottelin kulmiani epäilevänä, kun Nan yritti selittää, että minussa ja NN:ssä on ”samanlaista henkisyyttä”. Okei.

 

Sitten hän vertasi nykyistä tilannetta Nightwishin ”Bye bye beautiful” –biisin sanoihin: ”How blind can you be, don’t you see? You chose the long road but we’ll be waiting.” Jotenkin minusta on viime aikoina tuntunut taas siltä, että minä ja Nan ei ollakaan niin erilaisia, mitä minä olen aina ajatellut. Heh. Toissapäivänäkin hän sanoi hymyillen leveästi, että mehän toimitaan hyvän asian puolesta. Kun minä sitten kysyin että ai minkä, niin hän sanoi: ”No sen r:llä alkavan.”

 

Mutta. Minua nolottaa taas. Nolottaa puhua NN:stä näin paljon, mitä olen viime aikoina puhunut. Etenkin kun olen asian suhteen niin pihalla, enkä osaa lainkaan toimia tuollaisessa tilanteessa yhtään mitenkään. Niin kuin sanoin jo eilenkin, minä en osaa. Ja kun minä en osaa jotain, niin se tuskastuttaa minua.

 

Kuitenkin aion yhä yrittää vielä joulun jälkeen. Silläkin uhalla, että olen täydellisesti väärässä, niin sanon taas sen, mistä olen muuttanut mielipidettäni ties miten monta kertaa ja mitä olen epäillyt ties miten paljon: Minä edelleen uskon, että hän pitää minusta myös. Tyhmää tai ei, subjektiivisuutta tai ei, niin minä uskon siihen hyvin vakaasti. Minä en usko kauhean moniin todistamattomiin asioihin. Minä olen ollut aina kauhean konkreettinen ihminen, mitä tarvitsen todisteita minä tarvitsen jotain loogista, joka käy järkeen ja täsmää muiden asioiden kanssa. Silti minä uskon tuohon.

 

Eilen... En tiedä sitten miten typerältä tämä kuulostaa, varmaan kauhean itsekeskeiseltä, mutta kuitenkin. Minä mietin asiaa ja kysyin sitä Naniltakin... Kun me juteltiin Nanin kanssa lyhyesti siinä yhteiskuntaopin luokan edessä, niin NN seilasi siitä jatkuvasti ohi. Ensiksi hän käveli oppilaskunnan huoneeseen. Sitten hän tuli sieltä pois ja jäi hetkeksi seisomaan epätietoisen näköisenä naulakoiden luokse, otti askeleen eteenpäin, sitten taas taaksepäin ja käveli ihan minun ja Nanin vierestä ja aika hitaasti. Käveli ehkä kaksi metriä ohi, pysähtyi sitten ja kääntyi ympäri. Vääntelehti hetken paikoillaan ja käveli sitten taas takaisin naulakoille. Pysähtyi siihen hetkeksi ja käveli sitten oppilaskunnan huoneeseen.

 

Sitten Nan sanoi tänään, että eilen kun hän oli metsästänyt NN:ää ja sopivaa tilannetta, niin hänen mielestään NN näytti jotenkin ihan eksyneeltä. Siltä, että hän olisi ollut ihan täydellisesti hukassa. Hän käveli kuulemma ympäri lukiota yksikseen ja näytti melkein siltä, että olisi etsinyt jotakuta. Ne on Nanin tulkintoja, ei minun, ja kuten Nankin sanoi, eihän hän tunne oikeastaan edes koko tyyppiä. Silti hän sanoi, että tuolta se vaikutti.

 

Joo, tietysti tiedätte miten minä haluaisin tuon tulkita. Se antaa kuitenkin hieman toivoa. Ja huvittaa myös hieman. En ole koskaan nähnyt NN:ää niin epätietoisen ja epävarman näköisenä kuin silloin eilen siinä yhteiskuntaopinluokan edessä. Yleensä tyyppi on viileän ja tyynen rauhallinen ihan kaikissa tilanteissa. Minä en ole nähnyt hänen hermoilevan oikeastaan koskaan.

 

Ja jos kyse oli jostain sellaisesta, että hän yritti päästä juttelemaan kanssani, niin en hoitanut asiaa kauhean hyvin. Pyrin katsomaan vain Naniin ja mielessäni hoin: ”Mee pois! Mee pois! Mee pois!” Olen siis hyvin looginen ja kannustan ihmisiä tekemään aloiteen, ihan selkeästi. Mutta minulla oli käsittämättömän huono olo ja tuntui siltä, että jos hän tulee puhumaan minulle, minä kuolen siihen paikkaan. Joo, en vain yksinkertaisesti osaa yhtään.

 

Periaatteessa minä olen kauhean helposti lähestyttävä, koska minä olen kuitenkin Nanistakin huolimatta aika usein yksikseni. Mutta toisaalta sitten osaan olla harvinaisen torjuvan oloinen, jos minusta tuntuu siltä. Toisaalta ja toisaalta. Ei sillä, en tuollaisessakaan tilanteessa varmaan osaisi toimia. Ja toisaalta, NN:n kanssa on kaksistaan kaikki keskustelu sujunut aivan alusta asti kuin automaattisesti. Taas toisaalta ja toisaalta.

 

Niin joo! Veli tuli kotiin:

 

Amia: *kömpii etuajassa ylös sängystä ja raahaa itsensä tapojensa vastaisesti aamiaispöytään (ei kuitenkaan syö mitään, istuu vain*

Veli: *raaputtaa äidiltä saamaansa Veikkauksen joulukalenteria* ”Mikä luukku tulee seuraavaksi?”

Amia: ”Mitä sä oot viimeks raaputtanu?”

Veli: ”Se- se- se- seitsemäntoista!”

Amia: ”No? Mikä numero sen jälkeen tulee?”

Veli: *miettii pitkään* ”Kahdeksantoista!” *raaputtaa*

Amia: ”Hei, älä paina liian lujaa!”

Veli: ”En mä paina yhtään lujaa.”

Amia: ”Ja raaputa nopeesti, ku mä haluun tietää mitä sä saat noista, ku mun pitää mennä kohta kouluun.”

Veli: ”Älä nyt hikeenny.”

 

Hitto, olinkin jo unohtanut, miten kivaa on kun hän on kotona. Jos vaikka jaksaisin tehdä piparkakkutaloakin taas hänen kanssaan, kun sekin on vielä kesken. Ja soittaa joululauluja. Veljeni tietää ihan kauheasti joululauluja ja minä sitten arvuuttelen häneltä aina, että mikä biisi tämä on, entäs tämä. On kivaa.

 

Vihdoin alkaa päästä melkein jo siihen käsitykseen, että se joulu oikeasti tulee. Lunta ei ole, mutta muuten. Jos yrittäisi vähän rentoutua taas pitkästä aikaa ja yrittää unohtaa kaikenlaisia painavia ja stressaavia ajatuksia edes nyt joulun ajaksi. Tykkään joululauluista, melkein kaikista niistä. Suosikkeina Oi jouluyö, Sylvian joululaulu, Varpunen jouluaamuna ja Tonttu. Joo, jotenkin tosi tyypillisiä minulle, kun ne ovat kaikki jotenkin tuollaisia hartaita ja rauhallisia ja vähän melankolisiakin. Varmaan pitäisi taas soittaa joku biisi.

 

Silti. Kun katsoo pihalle ikkunasta, niin ensimmäinen ajatus ei ole se, että voi kun olisi lunta, vaan se, että missähän hän on, mitäköhän hän tekee ja ajatteleekohan hän minua lainkaan.