Jaa-a. Mitähän sitä sanoisi? Ainakin se pitää sanoa heti, että minua väsyttää ihan kauheasti. Olen nukkunut tämän viikonlopun aikana yhteensä 26 tuntia. Ja silti on kauhean väsynyt olo. Huomenna taas osastolle, tällä kertaa on jopa täysmittainen päivä: kahdeksasta kolmeen. Seitsemän tuntia. Ja kun jo noiden neljän tunnin päivien jälkeen on tuntunut siltä kuin olisin käynyt jossain raa’assa paikassa töissä, niin mitäköhän sitten huomisen jälkeen.

Perjantaina oli normaalimpi päivä kuin torstaina. Siellä oli jonkin verran muita ihmisiä ja viikkoaikataulua noudatettiin aika tarkasti. Se oli vähän kuin olisi ollut lukiossa. Eli siis tietyllä tapaa miellyttävämpää kuin odotin. Ne muut ihmiset ovat aika kivan tuntuisia. En ole puhunut oikein kenenkään kanssa vielä. Paitsi yhden miehen, joka kysyi minulta, että olenko jossain koulussa. On hankala keksiä jotain puheenaihetta tai jotain kysyttävää joltakulta, joka on eläkkeellä oleva yli 60-vuotias mies, jonka kanssa ei ole oikein mitään muuta yhteistä kuin se, että molemmat ollaan päiväosastolla mielisairaalapaikassa.

Vietin päivän niin, että ensin istuin paikallani, sitten siirryin muualle istumaan, sitten kävelin käytävää edestakaisin, jonka jälkeen istuin taas. Sen jälkeen oli aamukokous, jossa puhuttiin siitä muiden tyyppien edellisen päivän retkestä. Sen jälkeen oli kävely. Menin mukaan. Ei se kestänyt kauaa, ehkä kymmenen minuuttia, matkaa taisi mennä ehkä puoli kilometriä. Kerättiin pajunoksia maljakkoon, koska ne meidän mukana olleet hoitajat halusivat. Meitä oli kolme. Minä, herra P (se eläkeläismies, joka puhuikin minulle myöhemmin) ja herra A. Ja kaksi hoitajaa, jotka puhuivat keskenään ruotsia, vaikka kaikki mukana olevat potilaat olivatkin suomenkielisiä.

Herra A (joka on minua kaksi vuotta vanhempi, mikä kävi ilmi hänen puheistaan keskusteluhetkessä myöhemmin) ilmoitti ehkä puolimatkassa lähtevänsä takaisin osastolle. Ne naiset keräsivät pajunoksia ja minä ja herra P sisällytettiin siihen toimintaan mukaan siten, että meille annettiin molemmille niitä oksia, jotta voisimme kantaa ne sinne osastolle ja jotta ne naiset voisivat kerätä lisää.

Ja sitten oli keskusteluhetki, jokainen sai vuoron kertoa jotain menneestä viikosta. Oli todella mielenkiintoista kuunnella, sillä lailla kuin lukiossakin oli mielenkiintoista kuunnella aina kun muut puhuivat. Minä en osannut sanoa paljon mitään. En oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Ei ole mitään sanottavaa, kun minulle ei tapahdu mitään. Eikä viitsi kauheasti mielentiloista selittää, kun kukaan muukaan ei oikein selittänyt. Siellä osastolla kaikki mielentilat ja negatiivisten ajatusten julkituominen on ilmeisesti vähän kuin jonkinlainen tabu. Siis vielä enemmän kuin osaston ulkopuolella. Jotenkin outoa.

Sitten keskusteluhetken jälkeen ihmiset vähän hajaantuivat. Minä jäin olohuoneeseen ja vaihdoin ne parit sanat herra P:n kanssa. Sitten lopultakin sain itseni rohkaistua ja kävin käsiksi huoneessa olevaan kitaraan, jota olin silmäillyt innostuneena vaikka miten kauan. En osaa soittaa kitaraa, mutta korvakuulolla pystyy ihan hyvin etsimään tiettyjä säveliä ja soittamaan joitain yksinkertaisia melodioita.

Sitten sinne huoneeseen pelmahti se ainoa mieshoitaja, joka siellä on ja kysyi innostuneena, että soitanko minä kitaraa. Sanoin, että en oikeastaan. Siihen tämä mieshoitaja sanoin vähintään yhtä innokkaasti: ”Mahtavaa!” Yritin selittää, että joskus koulussa meille oli opetettu kitarasta jotain. Sitten hän kyseli, soitinko muita soittimia ja selitin pianoharrastuksestani. Ja sellaista.

Tuo kuvastaa sitä outoa ilmapiiriä siellä. Tulee mieleen edelleen ihan se minun veljeni paikka, missä hän on. Tai sellainen pikkulasten hoitopaikka. Kaikki on nättiä ja kivaa, eikä kukaan sano negatiivisia asioita (paitsi potilaat), vaan kaikki hymyilevät jatkuvasti ja ovat todella rohkaisevia ja jos kitaralla tapailee hieman jotain, niin se on heti ”Mahtavaa!” ja varmaan jos maalaisi väriläiskiä paperille, niin sekin olisi ”Mahtavaa!” Kaikesta kehutaan epärealistisen paljon. Jotenkin ärsyttävää. Vaikka siellä on ihan kivaa, niin jotenkin tuntuu, että minä en näin kyynisenä ja negatiivisena ihmisenä oikein sovi sinne.

Olen nähnyt kauheasti painajaisia taas. Olen heräillyt öisin vähän väliä ihan kauhuissani ja hiestä märkänä. Näen painajaisia lähinnä käärmeistä. Taas. En tiedä, mikä niissä on, mutta ne ovat vain niin kauheita ja epämiellyttäviä. Ja käärmeunissa tulee esille myös pelko rotistani. Käärmeethän syövät rottia, niin pelkään unissa aina, että joku käärme syöksyy yhtäkkiä syömään jommankumman pienistä rakkaistani.

En ole kuullut Nanista. En ole kuullut NN:stä. Toivon toisaalta, että hänestä ei kuuluisikaan mitään vielä suunnilleen kuukauteen, koska nyt olen niin väsynyt, että en yhtään mitenkään jaksaisi käsitellä mitään muuta kuin on ihan pakko. En tarkista sähköpostiani enkä käy mesessä. Niin en voi nähdä mitään viestiä NN:ltä, joten en joudu stressaamaan siitä, enkä käsittelemään sitä mielessäni. Kirje on ollut perillä hieman reilut kaksi viikkoa, joten ehkä NN ei vastaakaan kuin vasta joskus hamassa tulevaisuudessa. Kunhan vain ei unohda koko asiaa sitten.

Kamalan hirveän väsynyt olo. Huh. Saa nähdä sitten, millainen olo on sen jälkeen, kun on täysi viikko siellä osastolla, seitsemän tuntia joka päivä viisi päivää putkeen. Nyt kun on pääsiäinen, niin nämä tulevat kaksi viikkoa ovat aika katkonaisia. Nanista olisi kyllä kiva kuulla. Hänellä on pian syntymäpäivä, eikä minulla ole vielä lahjaa. Ääh. Olo tuntuu hyvin mielikuvituksettomalta, enkä osaa lainkaan miettiä, mitä hänelle hankkisin. Ääh. Ja väsyttää...

Tänään oli aikomus kylvää joitain siemeniä. Basilikaa ja sen lisäksi kokeeksi ööh... Niitä siemeniä, joita sain Nanilta ja jotka pitäisi kylvää vasta toukokuussa. Mutta yritän kokeilla, jos ne itäisivät jo nyt, että voisin antaa hänelle itsekasvattamani kukan yo-päivänä. Hmm... Miten minulle tuli sellainen olo, että olen sanonut tuon jo täällä joskus? Muisti pätkii ja väsyttää ja kaikkea. Ei mitenkään jaksaisi mitään.