KIRJOITUKSIIN 23 PÄIVÄÄ!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

***

 

Nostalgiset lastenohjelmat (YLE TV2)

Paljon kysyttyjä nostalgisia lastensarjoja kuten mm. Bara rolig i Bullerbyn, Taotao, pieni pandakarhu ja Alfred J. Kwak on hankittu ja niitä tullaan esittämään syksystä 2007 eteenpäin maanantaisin klo 18.30.

http://www.yle.fi/ulkomaiset/faq2.php?id=251

 

***

 

No niin, sainpas sittenkin varmuuden siihen, että Alfred J. Kwak on ihan oikeasti tulossa telkkarista. Tähän mennessä olen saanut vain hajanaisia tietoja Wikipediasta (johon en luota ihan liikaa) ja YouTubesta (johon luotan vielä vähemmän), mutta onneksi Ylen sivuiltakin löytyi nyt tuollainen uutinen. Ärsyttää vain kun ei sanota tarkkaa päivää, koska se alkaa. Nyt on syksy jo, eikö olekin? Silti huomenna tulee 18:25 Melukylän lapset osa 1/13. Argh! Ja jos Alfred alkaa vasta 13 viikon päästä, niin sitten se olisi minun mielestäni ainakin jo alkutalvea, eikä mitään syksyä.

 

Kurkkukipu alkaa hellittää vihdoin ja viimein. Sen tilalle on tullut yskä, joten periaatteessa minä saan nyt pelätä, että saan koulussa kauhean yskäkohtauksen. Minä vihaan sitä, kun minä olen kipeä. En tykkää aivastamisesta julkisilla paikoilla, en tykkää niistämisestä julkisilla paikoilla, enkä edes yskimisestä. Olen saanut joskus aikaisemmin sellaisia kammottavia yskäkohtauksia, jotka tulevat silloin, kun olen ollut kipeä ja sitten yhtäkkiä kesken tunnin minä olen yskinyt ties miten kauan yhteen menoon. Se on hyvin inhottavaa. Opettajat ovat ottaneet sen aina hyvin ja sanoneet, että minun olisi varmaan hyvä juoda vähän vettä. Yritä siinä sitten juoda vettä, kun koko muu luokka tuijottaa ja meinaat itse tukehtua siihen veteen, kun yskittää koko ajan.

 

Niitä ei ole onneksi ollut pitkään aikaan. Viimeksi ykkösellä (lukion). Arvelen, että se johtuu siitä, että olen nykyisin kaikki päivät sisällä. Ykkösellä juoksin Nanin ja C:n luona jatkuvasti ja koska heidän piti olla pihalla, niin minäkin olin. Sitten yskäkohtaus tuli kauhean usein jonkin verran sen jälkeen, kun olin tullut sisälle. Ulkona ei yskittänyt, mutta jos oli sisällä, niin sitten. Mutta hyvä vain jos ei tule enää, minä vihaan sitä, kun en pysty hallitsemaan yskimistäni. Siitä tulee sellainen olo, että minä olen joku heikko sääliä kerjäävä pikkutyttö, joka ei osaa pärjätä itsekseen.

 

Minä vihaan tuota oloa. Se oli silloinkin, kun me mentiin luokan kanssa Saksaan keväällä 2005. Minä en ollut ollut kertaakaan lentokoneessa sitä ennen, joten en tietenkään osannut täydellisesti varautua siihen, miltä minusta tuntuisi. Olin tietysti hermostuksissa kysellyt ihmisiltä, mutta heidän kokemuksensa olivat pääasiassa positiivisia.

 

No, sitten päästiin koneeseen ja nousu sattui korviin, mutta se ei ollut mitään niin erikoista, etten olisi sitä kestänyt. Lento Vaasan lentokentältä Helsinkiin sujui ihan hyvin. Minulla oli Helsinkiin päästyä hieman hutera olo ja minua pyörrytti. En tietenkään sanonut kenellekään, vaan otin pari migreenilääkettä ja toivoin, että ne auttaisivat. Sitten mentiinkin jo taas koneeseen. Mukana valvojana oleva vanhempi istui sattumalta minun viereeni.

 

Taas noustiin ja se sattui hieman enemmän korviin. Minä halusin katsella ulos ikkunasta, koska maisema oli hieno, mutta se sai minun oloni käsittämättömän huonoksi. Sitten se vanhempi selitti minun vieressäni minulle jotain ihan koko ajan ja huudahti aina välillä "hei, katso, tuolla on tuo paikka". Sitten hän alkoi lukea lehteä, ja kun hän oli lukenut sen, hän sanoi, että minä voisin lukea sen. Minä en pysty lukemaan edes junassa enkä autossa, niin ei se onnistunut lentokoneessakaan. Luin hieman, mutta sitten totesin, että se sai minun oloni entistä huonommaksi.

 

Yritin istua paikallani ja tuijottaa edessä olevan penkin niskatukea, mutta se ei auttanut, minun oloni vain huononi huononemistaan. Tämä sama tapahtumaketju on migreenissäkin aina. Aluksi olo on hieman huono, sitten se pahenee ja pahenee ja pahenee, ja kun se saavuttaa tietyn pisteen, minä tulen ihan tokkuraiseksi ja alan nuokahdella. Minä sitten nukahdin siihen penkilleni. Minulla ei ole vieläkään pienintäkään aavistusta miten kauan nukuin, mutta heräsin kuitenkin siihen, että minulla oli niin järkyttävän huono olo, että oksentaisin kohta. Mutisin sitten sille vieressäni istuvalle valvovalle vanhemmalle, että missä vessa on, koska minulla oli huono olo.

 

Siitä seurasi sitten kauhea opettajien ja sen vanhemman hössötyskohtaus. Opettajat hyppäsivät luonani jatkuvasti ja kyselivät, mikä minun oloni oli ja haluaisinko ehkä jotain (koska en tietenkään ollut voinut syödä sitä lentokoneruokaa, mitä oli tarjottu aikaisemmin). Se vieressäni istuva vanhempi tuijotti minua koko ajan ja höpötti entistä enemmän. Sain sitten vihdoin ja viimein sanottua, että minulle tulee vielä huonompi olo, jos puhun ja sanoin sitten, että yrittäisin nukkua. En nukkunut, mutta suljin silmäni ja teeskentelin nukkuvaa, jotta kukaan ei sanoisi minulle mitään, koska se sai minun oloni vain entistä huonommaksi.

 

Selvisin hengissä ja oksentamatta, mutta olo oli ihan kammottava pitkään sen jälkeenkin. Paluumatkaan onnistuin valmistautumaan hieman. Kone oli onneksi aika tyhjä ja siksi minäkin sain vallattua itselleni kokonaisen kolmen penkin penkkirivin. Istuin keskellä ja tuijotin koko matkan edessä olevan penkin niskapehmustetta. Olo oli myös huono, mutta se ei päässyt yhtä pahaksi kuin alkumatkalla.

 

Tosi kiva sitten, kun minulla on unelmana lentää joskus Uuteen-Seelantiin, jonne lentomatka kestää suunnilleen 12 tuntia. Tosi hohdokas matka: tuijottaa puoli vuorokautta jotain edessä olevaa penkkiä. Äh.

 

Olen myös miettinyt taas hiukan tulevaisuuttani. Haluaisin todellakin matkustaa Uuteen-Seelantiin joskus lähivuosina, mutta en vain tiedä sitten koska, ja missä välissä se olisi järkevintä opiskeluni kannalta ja miten se onnistuisi. On niin kauheasti kaikkea mitä minä haluaisin kokea ja nähdä, mutta en halua, että opiskeluni kärsisi kauheasti siitä. Olen harkinnut viime aikoina taas yhä enemmän sitä armeijaan menoa, joten siihenkin uppoaisi ties miten pitkä aika.

 

Huvittaisi muutenkin matkustella, kun en ole ollut elämäni aikana kuin Ruotsissa (joskus ylipienenä, en edes kunnolla muista), Norjassa (joskus ala-asteella) ja Saksassa (9. luokalla). Joo, ongelma on vain se, että mistä ne rahat siihen tempaisi. Ja jos aloittaisin opiskelut niin pian kuin pääsen jonnekin ja tekisin jotain työtä, niin miten sitten onnistuisi joku matkustaminen kesken kaiken? Tämä on hankalaa.

 

Armeijakin hermostuttaa, kun minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, mitä minun olisi tehtävä hankkiakseni itseni sinne. Ja mikä on "sinne"? Minne minä menisin? Meillä oli koulussa joskus esittäytymässä sellaisesta... Mikähän sen paikan nimi oli? Minulla on joku esite jossain huoneeni kätköissä, mutta se oli joku sellainen, missä oli jotain lentojuttusysteemejä. Sellainen pienempi paikka, joka vastasi armeijaa, mutta jossa oli vähemmän sellaista tavistoimintaa ja enemmän jotain teknistä teoriajuttuja.

 

Vaikka en olekaan fyysisesti mitenkään huippukunnossa (vielä, ehtiihän tässä vielä treenata, jos lopullisen päätöksen armeijaan menosta teen), niin uskoisin pärjääväni armeijassa. Eniten armeijan ajattelussa hermostuttaa vain se, että miten tulisin toimeen niiden muiden ihmisten kanssa siellä. Se kuusi kuukautta olisi luultavasti aika käsittämättömän pitkä, jos sinne ei sopeutuisi lainkaan (ei sillä, se on muutenkin törkeän pitkä aika). Armeija tuntuu kuitenkin vain joltain, minkä minä haluaisin kokea. Kuulostaa varmaan jotenkin tyhmältä ja naiivilta, mutta minä olen kauhean utelias (yllätys yllätys – Amia on taas utelias), millaista armeijassa on. Ja lisäksi uskoisin, että armeija auttaisi minua ymmärtämään paremmin, missä sodankäynnissä on kyse. Minusta nimittäin tuntuu, että en ymmärrä sitä niin hyvin kuin haluaisin. Historiassa jauhetaan sodista ties miten paljon, mutta minusta tuntuu, että en käsitä lainkaan, millaista olisi oikeasti olla sodassa. Millaista sota olisi nykypäivänä? Onko armeija niin kauhea rääkkimesta, mitä sanotaan? Selviäisinkö minä siitä?

 

Juteltiin tästä Nanin kanssa toissapäivänä taas. Nan on sanonut, että hän harkitsee myös armeijaan menemistä, mutta on vähän kiikun kaakun sen suhteen. Hän on hyvin uskonnollinen ja sanoo, että hän voisi pelkästään siihen nojaten jättää menemättä. Hän on kuitenkin juuri samalla tavalla kiinnostunut armeijasta kuin minäkin. Minulla ei ole uskonnollisuutta taustalla vaikuttamassa, mutta en minäkään armeijaan hakeutuisi sen vuoksi, että saisin ampua aseella tai että minut koulutettaisiin tappamaan muita ihmisiä, tms.

 

Tietysti minua myös kiinnostaa se, että miten hyvin minä pärjäisin siellä. Tuntuu jotenkin hämärästi kiehtovalta ajatella, että minut raahattaisiin jonnekin metsään kourallisen muita ihmisiä kanssa ja minun pitäisi sitten puristaa itsestäni kaikki irti. Minä hyvin harvoin otan itsestäni kaikkea irti. Oli tilanne sitten henkinen tai fyysinen, minä jätän aina vähän niin kuin voimia "varastoon". Sitten kun armeijassa niin ei olisi oikein kovin suotavaa tehdä, niin minua kiinnostaa, että mihin minä oikein pystyisin ja mihin en.

 

Sitten siinä on myös se minun suhtautumiseni itseeni naispuolisena olentona ja sen suhteuttaminen miespuolisiin ihmisiin. Olisiko minusta naisena siihen, mitä miehet tekevät? Pystyisinkö samaan kuin miehet? Olisinko yhtä hyvä? Minulla on jostain syystä kauhea tarve todistaa, että olen yhtä hyvä kuin joku mies. Ei, että olisin parempi ja mies huonompi, vaan että olisin yhtä hyvä.

 

En minä tiedä miksi. Varmaan tähän voisi taas vetää mukaan sen, miten minun isäni suhtautui minuun, kun olin pieni. Me pelasimme silloin tällöin jalkapalloa. Olin siinä ihan hyvä, mutta aina kun isäni sanoi jotain taidoistani, hän muistutti aina kuitenkin, että olen tyttö. "Ihan hyvin. Tytöksi." Ja aina kun hän sanoi äidille, että me menemme tekemään yhdessä jotain, hän sanoi aina "minä menen Amian kanssa potkimaan palloa" tai jotain vastaavaa. Jos hän meni tekemään jotain veljeni kanssa, hän ei ikinä maininnut hänen nimeään, vaan sanoi aina "me miehet mennään nyt tekemään jotain". Okei, eihän minusta voisi sanoa mitään "me miehet" tai "me naiset", mutta hän olisi voinut käyttää edes sanaa "me", ei sanoa aina "minä ja Amia".

 

Ja kun tulin vanhemmaksi ja hankalammaksi, minusta tuli "kitisevä ja ruikuttava akka" ja "v*tun ämmä". Ne olivat haukkumasanoja. "Senkin ämmä". Se on vain haukkumasana. Isäni käytti ja käyttää sitä joskus veljeenikin, jos veljeni käyttäytyy typerästi. Veljenikin on sitten "ämmä". Kuin sanoisi, että olet tyttö, joten et ole yhtä hyvä, vaan se mitä olet, on jotain, mikä on niin kamalaa, että sillä voidaan haukkua ihmisiä.

 

No, kai jokainen haluaa hyväksyntää. Minäkin halusin hyväksyntää. Minä yleensä jankutan, että en tarvitse tai halua ihmisten hyväksyntää tai että sillä ei ole minulle väliä, mutta kyllä sillä on. Minä en ikinä ollut hyväksytty isälleni. Minä en ollut ikinä tarpeeksi. Minä olen miettinyt sitäkin kauheasti, että miksi, miksi minä en ollut tarpeeksi. Kaikki ne haukkumasanat, joita hän minusta käytti tai miten hän viittasi minuun pienempänä tai miten äitini selitti käytöstäni hänelle isäni kielellä joskus riidan jälkeen. Minä kuuntelin aina oven takana. Äitini sanoi kerran, että isäni täytyi vain sietää minua, koska olin hankala, koska minä olin "murkkuikäinen likka". Siinä se tuli taas. Hankaluuteni ei johtunut pelkästään murrosiästä, vaan myös siitä, että olin tyttö. Minä en ollut tarpeeksi, koska olin tyttö.

 

Minä vihasin sitä. Minä vihasin sitä, että en kelvannut pelkästään siitä syystä, että olin tyttö. Minä olen omasta mielestäni aina ollut luonteeltani hieman poikamainen. Rakastan jalkapalloa ja muita joukkuepelejä, pidän matikasta, en ole innostunut kaikista tyttöjen jutuista. En ole koskaan ollut sellainen yli tyttömäinen. Silti minä en kelvannut, koska olin tyttö. Ei ollut lainkaan kyse siitä, millainen tyttö olin, vain siitä, että olin tyttö.

 

Minä vihasin sitä, että olin tyttö. Siltikään minä en halunnut olla poika. Minä en halunnut tehdä mitään tai olla mitään, mikä olisi miellyttänyt minun isääni, koska minä vihasin häntä. Minä aloin vihata myös kaikkia muita miespuolisia ihmisiä ihan vain sen takia, että he olivat miespuolisia ja siksi, että minä en ollut. Minun mielestäni se oli niin epäreilua minua kohtaan: minun olisi pitänyt jatkuvasti todistaa heille, että olen yhtä hyvä, jos halusin saada tasavertaista kohtelua osakseni.

 

Ja sitten jos minä vähänkin viittasin missään ikinä siihen, että en pitänyt poikia yhtä hyvinä kuin tyttöjä, sain heti kimppuuni poikia, jotka jankuttivat minulle, että en ole nyt tasa-arvoinen, pitäisikö naisten minun mielestäni hallita maailmaa ja miehiltä ottaa ihmisoikeus pois. Se raivostutti minua vain entistä enemmän. He saivat olla poikia, mutta eivät edes tajunneet sitä, miten onnekkaita he siksi olivat.

 

Tosi hyvä osasyy mennä armeijaan: Pystyisin näyttämään miehille, että kyllä minäkin osaan ja kykenen. Äh.

 

Olenko minä sitten seksisti, koska ajattelen näin? Koska tunnen joskus, että minun pitää haukkua miespuoliset ihmiset lyttyyn? Minä en koe itseäni seksistiksi. Paitsi ehkä vähän. Ja sitä vähääkin minä pitäisin puolustusreaktiona, koska jossain minun alitajunnassani on vieläkin ajatus, että miehet ovat automaattisesti parempia kuin naiset. Ja sitten minua ärsyttää, koska minä itse en pidä siitä ajatuksesta, vaan pyrin sotimaan sitä vastaan.

 

Eivät kaikki maailman miehet anna ymmärtää, että he ovat parempia vain siksi, että he ovat miehiä, vaan se ajatus lähtee kai minusta. Etenkin joissain tilanteissa se ajatus tulee minun päähäni ja se saa minut sitten suhtautumaan miespuolisiin ihmisiin äärettömän negatiivisesti. Tyyliin "mitä hekin muka kuvittelevat olevansa?!" Kauhean usein minusta vain tuntuu, että en ole miespuolisille ihmisille tarpeeksi, koska olen tyttö. Se ei ole kiva olo, se, että ei kelpaa.

 

Se ei häiritse niin paljon, jos koen, että joku minun kanssani samaa sukupuolta oleva ihminen ajattelee etten kelpaa. Se on minun mielestäni jostain käsittämättömästä syystä jotenkin hyväksyttävämpää. Ei mitään erityisen kivaa sekään, mutta edes hieman hyväksyttävämpää. Sitten kuitenkin, jos koen, että en kelpaa jollekin miespuoliselle ihmiselle, se saa minut ärsyyntymään oikein kunnolla. En edes tiedä miksi, niin vain on. Onko se seksismiä?

 

Taas kerran näkee minun terveen suhtautumiseni muihin ihmisiin. No joo, päivän pohdintakiintiö täytetty, sitten muihin (tärkeämpiin) aiheisiin.

 

Minun akneni tuntuu uusiutuvan. Ilmeisesti siitä on tullut jokasyksyinen riesa. Sen on pakko liittyä jotenkin aurinkoon. Ei voi olla sattuma, että nyt kahtena vuotena, kun olen ottanut paljon aikaisempaa enemmän aurinkoa, on tullut tällainen reaktio, kun olen ryhtynyt viettämään taas suurimman osan ajasta sisällä. Ääääh, tämä on niin väärin, miksi juuri minä, miksei joku muu? Tosi reilua käyttäytymistä taas, mutta minun ei todellakaan tarvitse näyttää enää yhtään pahemmalta. Lisäksi se syö taas tätä minun uutta ja hienoa kesän jälkeistä melkein-itsevarmuuttani. Ei kun vain sotimaan taas sitäkin vastaan. Gaah.

 

Olenpas selittänyt taas kauheasti kaikesta mahdollisesta. Ooh, paitsi NN:stä, en ole maininnut häntä kertaakaan koko kirjoituksessa. No, huomenna sekin varmaan korjaantuu taas, kun minä näen hänet viikonlopun jälkeen ja pystyn taas ärsyyntymään häneen tai jotain. Ja huomenna ei tarvitse mennä edes kuoroon, kun on ääni vieläkin mennyt, niin saa olla koko illan kotona. Jotain hyötyä tästä menneestä äänestäkin on.

 

Minun pitäisi kai yrittää lukea sitä Sonja O. kävi täällä, mutta se on kauhean tylsä. En ole päässyt alkua pidemmälle, koska siinä selitetään vain jotain "karjalanmuisteluilloista" ja jotain valokuvista ja vielä mahdollisimman sekavasti, jotta lukija ei pysy perässä. Ja pitäisi lukea taas maantietoa ja tehdä sitä pirun aluetutkimusta, joka ei edisty niin lainkaan.