Minun pitäisi olla jo menossa yliopistolle, mutta istun puoliksi yöpuvussa ja puoliksi päivävaatteissa. No, jos ollaan tarkkoja, minun olisi pitänyt olla yliopistolla jo puolitoista tuntia sitten, kun oli ne laskuharjoitukset, joihin laskin jopa laskuja. Mutta olen yhä kotona.

Istun kuitenkin tässä sohvan reunalla koneen äärellä. Enkä jaksaisi mitenkään nousta. Ei syynä ole vain se ihmisten ilkeys, vaan kaikki yliopistolla. Pitäisi taas mennä kahdeksaksi tunniksi labraan. Ja sen jälkeen pitäisi kirjoittaa työselostus. Ainakin yksi. Pitäisi ennen labraan menemistä käydä taas katsomassa, jos niitä minun edellisiäni olisi palautettu korjattavaksi.

Miksi minun edes pitäisi mennä sinne? Olen niin väsynyt. Koko ajan. Olen ollut kaksi kuukautta ihan törkeän uupunut ihan koko ajan, enkä saa yhtään mitään tehtyä. Yliopistojutut tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja kämppä on läävä, koska en jaksa tehdä sille yhtään mitään. En ole tiskannut, en ole vienyt roskia, en avannut ikkunaverhoja. En ole tehnyt edes ruokaa. Kaapissa on kolme päivää vanhaa maitoa, jonka ostin viime viikolla, jotta voisin keittää siitä itselleni puuroa. En ole jaksanut. Olen juonut teetä ja syönyt paahtoleipää ja hedelmiä.

Minä en pysty tähän. Harkitsin jo sitäkin, sitä Nanin sanomaa asiaa, jonka hän keksi minulle vaihtoehdoksi, kun hän näki, miten paljon vihaan olla täällä. "Opiskele vain jouluun asti." Ei sekään ajatus auta. Ennen joulua on vielä tämä labrajuttu. Monta kymmentä tuntia laboratoriossa... En pysty siihen. Se on liikaa, kun on kaikki muukin vielä tehtävänä.

Laskin opintopisteeni ja tarkistin sen, miten paljon niitä tarvitaan, jotta opintotukea ei peruutettaisi. Keskimäärin 4,8 pistettä kuukautta kohden. Jos kävisin kaiken jouluun asti, minulla olisi joko 29 tai 31 pistettä. Jos kävisin kaiken, paitsi nämä labrajutut, minulla olisi 26 tai 28 pistettä. 29 pistettä on tarpeeksi kuuden kuukauden opintotukeen, 28 ja 26 viiden kuukauden. Syys, loka, marras, joulu... Minulla olisi tarpeeksi pisteitä jouluksi ilman tuota labrajuttuakin. Minulla olisi tarpeeksi jopa tammikuuksi, vaikken tekisi siellä mitään.

Olen aloittanut jo labrat, olen ostanut lasit ja hanskapakkauksen ja tehnyt osan niistä töistä. Mutta jos jossain vaiheessa luovuttaisin niiden suhteen, nyt olisi hyvä aika. Ei vielä liian myöhäistä. Ei kovin aikaistakaan, mutta ei silti niin myöhäistä, että se ottaisi kauheasti päähän.

En vain jaksa. Miksei kukaan voi ymmärtää? Ei kenelläkään muulla tunnu olevan vaikeuksia yhtään minkään suhteen. Minä olen vain liian väsynyt ja uupunut, ei kukaan muu. En pysty tekemään mitään! Olen ennenkin ollut väsynyt, joskus aikaisempina vuosina, mutta ei se ollut mitään tällaista. Minä en pysty tekemään tätä. Minä en jaksa. En vain jaksa!

Olen väsynyt koko ajan, ei väliä, miten paljon nukun öisin, niin olen silti väsynyt, kun herään. Enkä nuku hyvin, en saa aluksi unta, vaikka olisin herännyt edellisenä aamuna miten aikaisin. Ja sitten kun nukahdan, herään vain uudestaan kesken kaiken, enkä taaskaan saa unta.

Ja sitten on vielä kaikki sosiaalinen painokin. Kaikki nauramiset minulle ja se, ettei täällä ole ketään... Se on rankkaa. Minulla ei ole mitään paikkaa valittaa jostain yksittäisestä päivän tapahtumasta. No, on tämä blogi, mutta ei se ole sama asia. Jos kirjoittaisin kaiken ärsyttävän joka päivä, istuisin tässä kaiken valveilaoloaikani. Ja sitten on vielä ruokakin, joka pitäisi tehdä itse. Kotona, vaikka oli miten raskasta, oli sentään ruoka valmiina. Ja oli harrastuksia. Täällä ei ole mitään. Tietysti voin soittaa pianoa ja kaikkea, mutta ei se ole sama, kun ei käy tunneilla.

Tämä on liian raskasta. Ja jos lopettaisin kesken, niin mitä kaikki ajattelisivat? Mitä äiti sanoisi? Mitä Nan sanoisi? Minä en olisi mitään muuta kuin luovuttaja. Tai en edes luovuttaja, vaan yksinkertaisesti liian kyvytön yliopisto-opiskeluun. Kun pääsin sisään, äiti puhui siitä kaikille, leuhki, että hänen tyttärensä pääsikin heti ensimmäisellä hakuyrityksellä sisään. Mitä hän nyt sanoisi? Joo, ei se pärjännytkään siellä, niin se jätti yliopiston parin kuukauden opiskelun jälkeen.

Olisi pitänyt jo olla yliopistolla. Vaikka lintsausta ei laskisikaan. Ajattelen vain, että vielä yksi kappale, vielä yksi kappale tekstiä, niin siitä saisi muutaman minuutin lisää olla kotona ja rauhassa. Sitten se olisi vähän niin kuin "Hups, en huomannutkaan, mitä kello on, voi voi", vaikka vilkuilen kelloa koko ajan.

Minä olen kuin liimattu käsistä tähän koneeseen ja takapuolesta sohvaan. En vain voi lähteä sinne. En vain voi mennä sinne. Ei tässä päivässä olisi yksinään mitään pahaa, mutta tämän päivän jälkeen tulee seuraava päivä, sen jälkeen sitä seuraava, ja sitä seuraava... Sitten on viikonloppu, jonka jälkeen tulee taas lisää päiviä. Joka kerta kun teen jotain, ei tule huojentunutta oloa. Tulee vain entistä ahdistuneempi olo, kun tietää, että kun yhden homman saa tehtyä, tulee tilalle aina kolme lisää. Joka kerta kun saa jotain tehtyä, jotain suoritettua, niin tulee vain entistä enemmän suoritettavaa.

En minä pysty. Minä olen vain luovuttaja. Olen heikko ja kykenemätön.

Olisipa Nan täällä. Hänelle voisi kertoa, ilman että tarvitsee pelätä, että hän katsoo sillä tavalla mitä muut tekevät. Hän sanoisi, että se on okei. On ymmärrettävää, jos lopetan ja jos en jaksa. Ja että ei se lopettaminen tarkoita, että olisin tyhmä, vaan pelkästään, että tämä ei ole minun juttuni ja että on kauhean raskasta aloittaa opiskelu niin kaukana kotoa paikkakunnalla, josta ei tunne ketään. Niin hän sanoisi ja sitten minulle tulisi edes hieman parempi olo. Mutta hän ei ole täällä.

Ja sitten jos hän aloittaa saman opiskelujutun ensi vuonna. Mitä sitten? Sitten hän pärjäisi täydellisesti, eikä hänellä olisi mitään ongelmia. Sitten hän ajattelisi, että olen vain jotenkin huono ja tyhmä.

En mene laboratorioon tänään. Menen hakemaan työselostukseni ja tulen takaisin kotiin. En mene laboratorioon. En huomennakaan. Enkä sitä seuraavana päivänä. Enkä sitä seuraavana. Ostin kaikki kamat, mutta en välitä. En pysty. En halua edes opiskella tätä, niin miksi minun pitäisi kiduttaa itseäni kymmenen tuntia laboratoriossa per päivä vaivaisen kolmen opintopisteen takia? Ei miksikään.

Kello on minuutin yli kymmenen. Olisi pitänyt olla laoratoriossa minuutti sitten. Tuntuu itse asiassa paremmalta. Hieman ainakin. En halua opiskella kemiaa. Halusin opiskella biologiaa, sitä minä luulin, että tämäkin olisi. Mutta sitten on 3/4 kaikista aineista on kemiaa. Tämäkin on epäorgaanista kemiaa. Sakkoja ja liuosten tunnistamista... Mitä minä teen sillä, jos menne opiskelemaan biologiabiologiaa? Jyväskylän biologian yhteisvalintakokeessa ei edes ollut yhtään kemian kysymystä!

En mene laboratorioon enää. En vain mene. Puen päälleni, kävelen hakemaan työselostukseni ja tulen takaisin asunnolle. Sekin on jo ihan tarpeeksi raskasta nykyään.