Nyt se tajusi sen. Tai ainakin mahdollisen vaihtoehdon, joka kävisi tavallaan järkeen. Kuten sanoin jo tänään, olen tuntenut oloni jostain syystä kauhean yksinäiseksi viime aikoina. Monena iltana peräkkäin on tullut vain sellainen kauhea yksinäisyydentunne. Vähän sellainen teiniangst-tyylinenkin, sellainen "ei kukaan ymmärrä!". Olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu, mutta en keksinyt mitään. Ajattelin sitten, että ehkä tämä on vain vaihe. Tällainen, että kun joskus tuntuu välillä kauhean yksinäiseltä, niin sellainen vaihe. Ja kun ei ole ollut koulussakaan, niin sehän on ymmärrettävää?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä vain tajusin sen, kun muistelin uniani. Näen vieläkin unia NN:stä. Jotenkin erilaisia kuin ennen. Jotenkin ei niin loogisia tai merkittävän tuntuisia, koska hän ei tee niissä mitään. Hän vain on ja minä näen hänet, mutta sitten kun katson uudestaan, hän onkin poissa. Tai sitten, kuten viime yönäkin, ainoa kerta, kun näen hänet vilaukselta, on silloin kun hän on lähdössä pois.

 

Minusta tuntuu, että tämä minun yksinäisyyteni saattaisi johtua siitä, että asiat ei menneet NN:n kanssa niin hyvin kuin olisin ehkä toivonut. Ne meni sillä lailla hyvin, että vastaus oli hieno ja asiallinen ja minä todella kunnioitan häntä sen takia ja olen sitä mieltä, että hän on mahtava tyyppi. Mutta minä myös hyväksyin sen, että hän sanoi ei. Ei se murtanut minun maailmaani. Minä olen rationaalinen ihminen. Miksi jäädä valittamaan tuollaisesta asiasta? Tyyppi toimi käsittämättömän hienosti ja minun tulisi olla enemmän kuin tyytyväinen. Minulla ei ole mitään syytä olla surullinen. Life goes on ja silleen. Olen myös tietoisesti yrittänyt rajoittaa NN:n ajattelemista. Ja hänestä puhumista. Se on toiminut ihan hyvin. Ei se ole tuntunut niin hankalalta kuin luulin.

 

Mutta silti, viime aikoina minuun on iskenyt aina iltaisin se kauhean voimakas tunne siitä, että olen yksin. Vaikka olisin jutellut Nanin kanssa tai keskustellut mesessä tai kuten tänään olin koulussakin... Luulisi, että ne karkottaisi sen yksinäisyyden edes siksi illaksi, eikö? Mutta kuin ei mitään olisi ikinä tapahtunutkaan, se olo tulee kuitenkin.

 

Soin ensimmäisen ajatuksen tälle kummalliselle mahdollisuudelle, että olisinkin tällainen epävahvempi ja että olisin silti jotenkin surullinen, vaikka NN vastasi miten hienosti, kun mainitsin mesessä unestani ja kerroin, että niissä NN menee aina pois. Kyynel valui minun nenääni pitkin ja tippui näppäimistölle. Vähän niin kuin silloin, kun kerroin Nanille siitä, miten Qaron oli käynyt. En minä ole ajatellut, että se olisi minulle iso asia, mutta silloin tuntui silti siltä, ettei voinut katsoa Naniin ja että kuin kurkussa olisi ollut jokin pala.

 

Ei se tuntunut lainkaan samalta, kun puhuin NN:stä Nanin kanssa. Me vain naurettiin paljon ja se oli rentoa ja kivaa. Mutta sitten iltaisin tulee se kammottava yksinäisyydentunne. Ja sitten kun mietin sitäkin, että kun minä aina sanoin, että NN sai minun oloni tuntumaan vähemmän yksinäiseltä. Että hänen ei tarvinnut katsoa minuun, ei sanoa mitään, minun ei tarvinnut kuin ajatella häntä, niin tunsin heti oloni sellaiseksi kuin olisin ollut kummallisella tavalla vähemmän yksin. Ja kun kerroin jonkun muiston, mitä me oltiin joskus tehty yhdessä, aloin aina hymyillä.

 

Nyt kun minä olen kirjoittanut tätäkin lyhyttä kirjoitusta, en ole hymyillyt. En ole tuntenut oloani vähemmän yksinäiseksi. Kun vain kirjoitankin, että unissa NN menee pois tai että miten "ennen ajattelin ja tunsin", niin minä alan itkeä. Ei se ole niin kuin ennen. En minä tiedä, miksi minä itken. Kyyneleet vain tulee. Ei olo tunnu niin pahalta kuin joskus, mutta kun sanoo jotain tuollaista, niin sitten yhtäkkiä kyyneleet vain valuu pitkin poskia ilman että minä edes ymmärrän kunnolla miksi.

 

Varmaan olen vähän säälittävä. Tai paljon säälittävä. Minulle ei vain kelpaa mikään. Vaikka tyyppi näki varmaan vaivaa muotoillakseen sen viestin ja hän oli hyvä tyyppi eikä tarkoittanut pahaa ja se hänen viestinsä oli jotakuinkin täydellisin mahdollinen keino sanoa ei, niin minun pitää silti olla tyhmä ja vuodattaa kyyneliä. Enkö minä voi kunnioittaa tyyppiä sen verran, että hyväksyisin vain hänen sanansa ja ajattelisin häntä hyvänä tyyppinä ja tajuaisin, että minulla ei ole mitään syytä itkeä, enkä siksi itkisi lainkaan?

 

Mitä kyyneleet muka muuttavat? Eivät mitään. Ne eivät tee asioita lainkaan paremmaksi. Ne eivät saa tilannetta ennalleen. Ne voivat vain satuttaa. Jos NN:llä on joskus mennyt kauhean pahasti jossain suhteessa ja hän on joutunut itkemään, niin eikö hän sitten miettisi, olenko minä joutunut itkemään hänen vastauksensa takia? Ei hän sitä koskaan saisi tietää, mutta minä halusin olla itkemättä. Ei olisi mitään syytä itkeä edes! En halunnut ajatella, että NN, jolla on ilmeisesti muutenkin pahoja kokemuksia, joutuisi vielä ajattelemaan (aivan syystäkin vielä), että oli saanut minut itkemään. Haluan hänen ajattelevan, että se on okei, koska se on!

 

Miksi minun pitää sitten itkeä? Miksi minun pitää olla niin tyhmä?

 

Tänään äitikin näytti minulle paperia ja sanoi, että voisin lukea siitä. Kysyin, että lukea mitä, mutta äiti ei sanonut. Luin vain paperista: "Useita kasvaimia ohutsuolessa." Siinä oli jotain lääketieteellisiä termejäkin. Joku L-kirjaimella alkava juttu, joka se oli ollut. Miksi tuokin piti näyttää minulle?

 

Huomenna ei sentään ole koulua, niin saa nukkua vähän pitempään. Pitäisi varmaan lukea aika ahkerasti, kun en ole tänään tehnyt paljon mitään. Opetellut vain kotonakin lisää matikkaa, kun äiti toi kaupungin kirjastosta lainaamansa kirjan, jossa on vanhoja matikan yo-tehtäviä ratkaisuineen. Nyt tiedän, miten lasketaan yksi tehtävä, jota en geometrian uusintakokeessakaan tajunnut. Mutta sitä biologiaakin pitäisi lukea... Ja kaikkea muutakin pitäisi tehdä, mutta olo tuntuu jotenkin hankalalta nyt.