Ei hitto, eilen oli kyllä jotenkin erityisen hyvä päivä. No, osastolla oli aamulla kiva pelata parin minulle hieman etäisemmäksi jääneen tyypin kanssa Uno-peliä, kun kaikki olivat sellaisella kujeilufiiliksellä. Thomas ei ollut tullut aamulla, mutta hän olikin edellisenä päivänä sanonut hyvin epävarmaan tyyliin, että tulee, jos herää. Kun häntä ei sitten näkynyt, niin vähän harmitti, mutta en nyt niin kauhean pettynyt ollut kuitenkaan. Sitten olikin musiikkihuoneen avointen ovien aika ja minulla oli valtavasti kotoa tuotuja nuotteja mukana.

Yllättäen pystyin keskittymään todella hyvin, vaikka yksi osastolainen soitti taustalla rumpuja koko ajan! Yleensä tuo on tuottanut minulle vaikeuksia, mutta nyt pystyin jotenkin keskittymään siihen soittamiseen ihan täysin. Lisäksi ne soittamani biisit olivat vielä vaikeampia kuin mitä yleensä olen osastolla soittanut, koska ne olivat tosiaan niitä biisejä, joita olen harjoitellut enemmän ja paremmin. Oli jotenkin hienoa, kun pystyi häivyttämään ne menevät ja tulevat ihmiset pois ja vain soittamaan.

Kunnes ihan täysin yllättäen Thomas pelmahti huoneeseen. Siis oikeasti! Minulla on hyvä pokka, joten en usko, että hämmentyminen näkyy minussa kovinkaan paljon. Mutta siis soittaminen on sellaista jotenkin niin aitoa tunnetta ja keskittymistä, eikä sitä pysty salaamaan. Veivasin Concerning Hobbits -biisiä ties kuinka monetta kertaa ja yritin tietysti päästä takaisin biisiin sisään, etten totaalisesti nolaisi itseäni, mutta eipä siinä sitten voinut muuta kuin ottaa kädet pois koskettimilta, kasata ajatukset ja jatkaa sitten.

Thomas otti sitten kitaran seinältä ja istui minun viereeni. Olin jatkanut soittamista, koska Thomasin läsnäolosta huolimatta minulla oli sellainen hyvä fiilis, melkein jopa sellainen flow-tila. Sitten yhdessä vaiheessa kuitenkin huomasin, että soittaessani Thomas pälyili nuottejani ja yritti soittaa niitä samoja biisejä mukanani. Tyyppi onnistui tuosta vain poimimaan hobitti-biisin melodian täsmälleen samalta sävelasteelta, vaikka on tosiaan soittanut kitaraa vain muutaman kuukauden! Jossain vaiheessa hän hivuttautui hieman vieläkin lähemmäs ja kysyi, että ei kai minua haittaa, jos hän vilkuilee siitä niitä nuotteja. Soiteltiin sitten siinä yhdessä jotain.

Yhdessä vaiheessa sitten kun minä pidin taukoa, kun pläräsin nuotteja etsien jotain soitettavaa, Thomas rämpytteli omiaan ja kun sitten ensimmäisestä kappaleesta oli pari tahtia mennyt, tunnistin kappaleen ja tokaisin melkein hihkaisten, että Folsom Prison Blues! Thomas vain hymyili.

Toissapäivänä juteltiin Thomasin kanssa taas musiikista. En ole tainnut täällä koskaan selittää tarkemmin, miksi pidän Thomasista näinkin paljon. Hänen kanssaan ollaan vain niin samalla aallonpituudella ja meillä on paljon yhteistä. Juteltiin siis musiikista, kun hän vihelteli taas jotain klassista biisiä ja minä siitä kysyin. Hän vihelteli Boccherinin menuettia. Joo, en keksi tätä, vaan Thomas oikeasti viheltelee kaikkea laidasta laitaan. Oltiin kyseisestä biisistä keskusteltu aikaisemmin ja silloin kumpikin tunnisti biisin, mutta ei muistanut, kenen teos se oli. Olin asian tarkistanut ja jotenkin päätynyt käsitykseen, että se oli kuin olikin Bachin biisi. Hyvin harva ihminen pystyy korjaamaan minun klassisen musiikin tietojani, mutta Thomas sitten sanoi, että hän oli kyllä selvittänyt sen myös ja että se oli Boccherinin.

Sitten puhe laajentui yleisesti biiseihin ja hän sanoi, että yleisin biisi, jota hän viheltelee, on Mozartin Requiem, koska se on kuulemma soinut hänen päässään viimeiset 20 vuotta. Joskus juteltiin myös leffasta Amadeus, joka kertoo siis Mozartista, jolloin tunsin oloni hämmentyneen typertyneeksi, kun Thomas sanoi, että hän ei vain voi katsoa sitä enää uudestaan, koska se on NIIN täynnä asiavirheitä.

Minä sitten yritin muistella sitä Requiemia ja lopulta sain päähäni yhden osan. Kaikenlainen musiikki jää minulle helposti päähän. Veljeni on aivan ilmiömäinen tunnistamaan musiikkikappaleita jo ihan intron perusteella, enkä minä ole yhtään hänen tasollaan, mutta ihan hyvä kuitenkin. En kuuntele radiota, jos vain mitenkään voin sen välttää, mutta jotenkin ihmeellisesti silti tiedän ihan hemmetisti biisejä, joista en edes tiedä, missä ihmeessä olisin voinut ne edes kuulla. Kun kuulen jonkun biisin, se tunne on sellainen kuin konkreettinen lamppu syttyisi pääni päällä, kun yhdistän biisin eri yhteyksiin. Mozartin Requiemista ensimmäinen ajatukseni oli Kekkilä-mainos monien vuosien takaa. Luonnollisesti sanoin sen ääneen, kuten aina tuossa lamppu-tilassa. Thomasia piti hieman johdatella jäljille, mutta sitten hänkin muisti sen, vaikka se olikin eri osasta kuin mikä hänellä oli mielessä.

Siis jos yhtään kenellekään muulle selittäisin tuollaista, minua katsottaisiin sillä lailla huvittuneena, että Amialla on taas noita todella kummia ja omalaatuisia ajatuksia, jotka vain pulpahtavat mieleen, eivätkä käy järkeen kenellekään. Siksi todella usein Thomasin kanssa keskustellessa vain lumoudun siitä, miten hän oikeasti paitsi pysyy kärryillä selityksissäni, myös ajoittain kommentoi jotain ylimääräistä, mitä minä en ole tullut koskaan ajatelleeksikaan! Yleensä joudun vain selittämään ajatukseni, mutta Thomasin kanssa jutellessa joudun perustelemaan ajatuksenkulkuani ja jos minulla on jossain kohtaa ollut ajatusvirhe, vaikka vain Mozartin Requiemin väärä osa, hän puuttuu siihen, kun normaalisti pääsen kuin koira veräjästä pikkumokieni kanssa, koska kukaan ei tajua yhtään mistä puhun.

Kaverilleni avauduin toissapäivänä tuosta Thomasin yhtäkkisestä perumisesta ja sain ohjeeksi olla etäisempi. No, se oli todella vaikea neuvo, koska osastolla oikeasti se ilmapiiri on vain niin välitön.

Pelattiin sitten eilen iltapäivällä neljästään, minä ja Thomas ja kaksi muuta miestä, ja Thomas opetti kaikille Caravan-korttipelin. Sitä kun pystyi pelaamaan vain kaksistaan yhdellä korttipakalla, joten ensin Thomas pelasi toisen kanssa ja sitten minä pelasin jäljelle jääneen kanssa. Sitten molempien parien voittajat pelasivat, kunnes ultimaattinen voittaja oli selvillä. Sitten Thomas sanoi, että hei pelataan vielä niiden kahden hävinneen kesken (minä ja Thomas) jotta selviäisi myös idioottien idiootti. Sitten pelattiin keskenään ja vitsit minulle tuli hyvät kortit, niin voitin sitten ihan niukin naukin ja Thomas kommentoi, että ympyrä sulkeutuu, kun opettajasta tulee oppilas.

Sitten Thomas löysi kaapista toisen korttipakan ja päätettiin kokeilla pelaamista neljästään. Se oli niin hullua ja hauskaa ja kieroa ja vaikeaa, että se oli ihan älyttömän mahtavaa! Lopulta oli osaston kahvien aika, mutta koska peli oli kesken, yksissä tuumin päätettiin, että jätettäisiin väliin ja käytettäisiin se jäljellä olevat 15 minuuttia ennemmin pelaamiseen. Aika loppui kuitenkin kesken, niin homma jäi kesken.

Kotona sain lopultakin sen tulostimeni toimimaan, koska olin hankkinut sen johdon. Tulostin Requiem of a Dream -biisin nuotit ja minulla oli illallakin sen verran flow-olo, että harjoittelin sitä biisiä 3-4 tuntia putkeen. Olin valinnut sen seuraavaksi kunnolla opeteltavaksi biisiksi, koska se oli helpompi kuin Phantom of the Opera Overture, mutta en tajunnut, että se olisi noin helppo.

Se on nopea ja toisaalta haastava ja kuulostaa todella upealta, mutta se on yksinkertaisesti niin äärettömän looginen, että kun pitää soittaa oikealla kädellä kuudestoistaosa nelisointuja, niin ne vaihdokset menevät niin, että kättä tarvitsee vain hieman siirtää, niin se menee automaattisesti oikeaan kohtaan. Se on ihan käsittämätöntä! Lisäksi koko biisin vasen käsi on oikeastaan samaa kuviota, mutta vain eri oktaavista. Olen melko varma, että maanantaina viimeistään osaan soittaa biisin siten, että se kuulostaa jotakuinkin oikealta, mikä todellakin tekee ihmeitä piano-itsetunnolleni.

Vitsit, Thomas kysyi minulta, soitanko yhtään bluesia. Sanoin, että en, mutta nyt on fiilis, että voisipas sittenkin kokeilla opetella jonkun Thomasin bändin biiseistä ihan vain piruuttaan. Ei hitto, on tosi musiikkifiilis! Varmaan nyt menen taas harjoittelemaan pian sitä Requiem of a Dreamia.

Nyt on niin musiikkifiilikset, että pakko linkittää oikein sitä musiikkia, josta olen puhunut. Ensiksi se opettelemani pianobiisi Youtubesta sellaisena versiona, josta pidän ja johon itsekin tähtään:

Requiem of a Dream Piano

Ja sitten hieman riskilinkkaus:

Folsom Prison Blues

Tuo biisi on itseasiassa Thomasin bändin Demolta, eli siinä soittavat Thomas ja toinen bändin kitaristi (joka antoi minulle numeronsa, heh), jotka molemmat myös laulavat. Thomas on siis se, joka on päälaulaja ja sen takia halusin juuri linkittää tämän biisin, koska Thomasin ääni on vain jotain aivan käsittämätöntä! En myöskään riko mitään etiikkajuttuja, koska tämä ei ole heidän oma biisinsä ja heidän demonsa on netissä kenen tahansa kuunneltavissa ja ladattavissa, mutta en vain halunnut sinne linkittää, koska pyrin tietysti välttämään sitä, että blogini ihmiset voisi yhdistää oikeisiin henkilöihin.

En ole koskaan ollut näin innoissaan mistään wannabe-bändistä kuin tästä, sillä tyypit ovat niin omistautuneita musiikilleen, minkä lisäksi Thomasin ääni on siis niin sanoinkuvaamattoman erityinen (voin toki olla hieman puolueellinen...) ja hänen lisäkseen myös tämä toinenkin laulaja on ihan hyvä, vaikka vertaisi ihan oikeisiin kuuluisiin bändeihin. Heissä on jotain niin erityislaatuista. Vitsit kun pääsisi vielä itse tuohon bändiin jotenkin mukaan, niin voisi haaveilla läpilyönnistä musiikin saralla muutenkin kuin vain salaa jossain mielen perukoilla.

Tänään illalla taas Thomasin luo ryhmäiltamiin. Hymyilyttää.