Oikeasti meitä oli vain kolme, eikä me olla edes tähtiä, mutta ruoka oli tosiaankin siis neljän tähden arvoista. En voi käsittää miten kukaan pystyy tekemään niin yksinkertaisista aineksista niin hyvää ruokaa! Ja minä olen kuitenkin verrattaen nirso!

Alkuruoaksi oli kasviskeittoa ja krutonkeja. Minä ja Natalia luultiin sitä pääruoaksi, mutta Eero olikin valmistanut alkuruoan, pääruoan ja jälkiruoan! En ole serkkuni häitä lukuunottamatta koskaan syönyt kolmen ruokalajin ateriaa. Keitossa oli vain sipulia, porkkanoita ja maisteita, minkä lisäksi tavallisia leivänpaloja, joita voi hienosti sanoa krutongeiksi. Se oli todella hyvää ja maistui suunnilleen ravintolatasoiselta lihakeitolta. Koulussa on aina jotain keittoa, mutta se on pelkkää mautonta litkua verrattuna tähän upeuteen.

Sen jälkeen oli vuorossa pääruoka, jota minä todella todella epäilin. Se oli jonkinlainen paistos, jossa oli juustopaloja, punajuuriviipaleita ja pekonia. Juuston laatua en muista, mutta kuulemma hyvin samantyyppistä, mitä Leipäjuusto. Punajuurta epäilin eniten, sillä en ole koskaan voinut sietää mitään ruokaa, jossa on punajuurta. Olin todella ennakkoluuloinen, kuten olen uusia ruokia kohtaan, ja tavalliseen tapaan puraisin pienen palan siitä kaikkein epäilyttävimmästä osasta, eli punajuuriviipaleesta. En muista, koska olisin viimeksi hämmästynyt niin suunnattomasti. Se ei maistunut ollenkaan punajuurelta, vaan joltain perunan ja lihan välimaastolta. Olin ihan järkyttynyt! Se oli loistavaa! Sen kanssa oli sellaisia outoja pyöreähköjä perunajuttuja. En tiedä miten ne oli tehty, mutta ne olivat jännän sitkeitä. Sen lisäksi oli vielä kastike, joka on oikein Eeron ruokablogissakin, joten tiedän nyt, mitä siinä oli. Sitruunaa, sinappia, kermaa, smetanaa ja mausteita. Se oli ihan mahtavaa myös!

Jälkiruokaan olin hieman pettynyt, vaikka sekin oli huikea. Olen vain ehkä liian kokenut jälkiruokien suhteen, joten vaniljajäätelö itsetehdyllä kinuskikastikkeella ja banaanilla oli jotenkin liian makea jopa minulle. Söin kyllä kaiken ja oli hyvää, mutta ehkä sitä yllätyksellisen hyvän ruoan myötä odotti jotenkin enemmän. Tämä illallinen oli kuitenkin yksi parhaista illallisista, jota olen koskaan koko elämäni aikana syönyt!

Hauskaakin oli. Ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan hymyilin ja nauroin niin, että poskiin sattui. En oikeasti muista, koska edellisen kerran olisi käynyt niin. Jotenkin kun me kaikki feissareina ollaan niin seurallisia ihmisiä, niin sellainen pienempi porukka oli aivan mahtava, kun kukaan ei joutunut liikaa kilpailemaan suunvuorosta.

Hauskin osio oli, kun Eero alkoi kertoa yhdestä puhelinmyyjästä, joka oli saanut hänet ostamaan liittymän ja kännykän sen mukana. Oli kuulemma ollut hieman outo ja Eero matki sen tyypin puhetyyliä niin huvittavasti. Puhelimen ulkomuoto kun piti valita, vaihtoehtoina oli musta ja shampanja. Eero sitten mietti ja kysyi sitten, että millainen se shampanjanvärinen kännykkä on. Tällainen oli vastaus:

"Nä-ä-ä-ä-ä.... [kimiräikkösmäistä lammasmaisesti määkivää narinaa] Se on sellanen niinku kullan värinen. Ja sehän kannattaa ottaa, kun Leijonat voitti kultaa, eikö?"

No, sitten Eero otti sen shampanjanvärisen kännykän. Natalia sitten katsoi sitä arvioiden ja sanoi, että no jaa, kyllä se näyttää vähän pullan väriseltä. Ei se näin kirjoitettuna niin hauskaa oikein ole, mutta jotenkin se paikanpäällä sai minut repeämään nauruun. Natalia oli kuullut väärin, enkä käsitä miten tuolla lailla väärin voi edes kuulla, kun en voi kenenkään kuvitella kuvailevan jotain väriä PULLAN väriseksi.

Lisäksi illallisen aikana sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi on hyvä, etten ikinä netin kautta etsi seuraa tai ylipäätään suostu hyväksymään mitään netti-ihastusta. Eero on täydellisen "good-in-paper" tyyppi minulle. Hän on suunnilleen minun mittaiseni ja hänellä on pitkähköt ruskeat hiukset. Monien mielestä hän on komea ja hänellä ei ole mitään ongelmaa seuralaisten suhteen. Hän on asunut ja opiskellut Briteissä ja on itse asiassa suorittanut tutkinnon ja voi toimia ihan virallisesti englannin opettajana.

Kiinnitin myös huomiota, että hänen yöpöydällään oli kirja "Ajatuksia Buddhalaisuudesta" ja kirjahyllyssä oli Leo Tolstoita ja Oxford Collocations -sanakirja. Lisäksi illan aikana Eero mainitsi, että oli katsonut luonnollisesti Taru Sormusten Herrasta -leffan sunnuntaina, kun se tuli telkkarista. Kävi ilmi, että hän oli nähnyt ne kaikki leffat moneen kertaan ja piti niistä todella paljon, mutta sen lisäksi hän oli myös lukenut kirjat ja piti koko tarinaa yksinkertaisesti yhtenä parhaimmista.

Natalia ei ollut nähnyt yhtään elokuvaa tai lukenut kirjoja, mutta minä vaihteeksi sain ehkä käännytettyä yhden tutustumaan niihin. En edes tarkoituksella yrittänyt mitenkään tuputtaa sitä, mitä olen joskus tehnyt, vaan Natalia kysyi, että mitä hienoa siinä muka on. Selitin sitten, että se on hienoa, että siinä on sellainen pieni esine, joka hallitsee koko maailmaa. Eikä se toimi niin, että joku hyvä tyyppi nyt ottaa vain sen ja vie tuhottavaksi, vaan se pikkuhiljaa valtaa ihan kenet tahansa, kuka sen ottaa. Sitten otin esimerkiksi sen, että kirjassa Sormuksen pahuuden paljastuttua Gandalf sanoo Frodolle, että jos olet tuota mieltä, että se on tuhottava, niin heitä se sitten takkaan. Ja sitten Frodo yritti, mutta huomasikin laittaneensa sen vain taskuunsa. Oli ihminen miten hyvä tahansa, niin pelkkä Sormuksen läsnäolo saa ihmisistä sen pahan puolen esiin, eikä keneenkään voi luottaa.

Siihen Natalia sanoi, että hitto, sehän oikeasti kuulostaa todella kiinnostavalta. Muutenkin keskustelu pomppi aiheesta toiseen. Se on mielestäni juuri hienoa, kun läsnä on sellaisia ihmisiä, jotka ovat kuin minä ja yksi puheenaihe saa jollekin mieleen jonkun ihan muun aiheen ja siihen siirrytään ihan huomaamatta. Ei myöskään tarvinnut tuntea oloani tyhmäksi, kun hiljaisuuteen (sellaisiakin oli, mikä ei ollut sekään paha) sanoin, että välillä on kiva kun kaikki on hiljaa ja sitten tulee itselle mieleen joku ihan outo asia ja sen sitten haluaisi sanoa ääneen. Sitten sanoin, että olin jo jonkin aikaa katsellut, että ikkunasta kattojen yllä horisontissa näkyi pilvi, joka näytti ihan joltain valtavalta tuhoalukselta. Yllättäen siihen ei reagoitu sillä hiljaisella ja kummaksuvalla "okei" -ilmeellä, vaan verhot vedettiin pois edestä niin että kaikki näkivät sen ja pilven nimeksi tuli Tuomiopäivän Pilvi.

Tänään sitten nukuin pommiin. Toisen kerran tällä viikolla. Aikaisemmin olin unohtanut laittaa kännykkään herätyksen, mutta tänä aamuna olin torkuttanut kännykkää ja sitten jossain vaiheessa laittanut hälytyksen pois. En huomannut aluksi edes, että olin myöhässä, sillä olin tasan tunnin myöhässä aikataulustani, joten kiinnitin huomiota vain siihen, mitä minuutit näyttivät. Vasta kun katsoin kelloa pyörällä lähtiessäni, tajusin kauhukseni, että se näyttikin jo yhdeksää. Piti tarkistaa vielä kännykästä ja olin kauhuissani.

Minä en nuku pommiin. Töihin mennessäni pomot olivat jo ihmetelleet ja kyselleet, että missä minä olin ja pomolle sitten pahoittelin kauheasti, että en tiennyt, miten olin onnistunut nukkumaan pommiin. Kun sille huonetyökaverilleni selitin asiasta, hän kertoi, miten hän oli suunnilleen minun ikäiseni, kun hänelle kävi samoin. Hän hankki ison metallisen ja rämisevän herätyskellon, jotta heräisi taatusti. Hän kuitenkin onnistui unissaan lopettamaan räminän ja jatkamaan uniaan. Sitten hän kokeili siirtää sitä kauemmas sängystä. Se johti siihen, että hän nousi unissaan sängystään, kävi sulkemassa hälytyksen ja palasi sänkyyn nukkumaan. Herätessään hänellä ei ollut mitään mielikuvaa asiasta. Sen jälkeen hän siirsi herätyskellon viereiseen huoneeseen metalliseen pesuvatiin, joka vielä voimisti sen rämisevän kellon ääntä.

Ei mitään apua, hän nukkui silti pommiin ja päätti irtisanoa itsensä. Kun hän löysi uuden työn, hänellä ei kertaakaan ollut minkäänlaisia vaikeuksia herätä enää aamulla tai mihinkään muuhunkaan aikaan. Hän sanoi, että oli niin kyllästynyt siihen työhön, että ilmeisesti alitajuntaisesti siksi nukkui pommiin, mikä korjaantui kun hän löysi työn, josta oikeasti piti. Ihan hyvää järkeilyä, mutta toisaalta on ehkä parempi miettiä asiaa myös itse järjellä, eikä luottaa sokeasti naiseen, joka kyllä vaikuttaa todella fiksulta ja järkevältä, mutta samalla selittää tosissaan auransa väreistä ja siitä, miten esimerkiksi oranssi sijoittuu kehossa alavatsaan ja että se vaikuttaa muunmuassa ruoansulatukseen ja seksuaalisuuteen. Ja koska uusimmassa auran testauksessa ei tullut normaalia indigoa, se oli ihan normaalia, koska auran väri voi vaihdella.

Huomenna on Casting ja olen ihan innoissani. Superhoitoaine on tungettu tukkaan, missä se saa vaikuttaa yön yli, joten kun aamulla pesen hiukset, ne ovat ihan mahtavan näköiset. Olen myös tehohoitanut naamaani, jotta ihoni näyttäisi mahdollisimman virheettömältä. On hieman näppylöitä, joita olen viikon yrittänyt hoitaa pois ja kun ihon kuorii, niin sen jälkeen naama näyttää ihan hyvältä. Olen myös muotoillut tällä viikolla kulmakarvatkin ja tänään kävin matalahkoilla korkokengillä kaupassa ja harjoittelin cat walk -kävelyä. Olen kyllä tehnyt sitä vähän väliä sen jälkeen, kun Suomen Huippumalli Haussa -castingissa kävelyäni pidettiin todella huonona. Osaan kyllä kävellä mallimaisesti ja ihan hyvin, mutta kun hermostun, niin se tuntuu vain niin yliampuvalta, että se ihan väkisin muuttuu laimeammaksi ja yksinkertaisesti tylsäksi ja huonoksi ja epävarman näköiseksi. Olen kuitenkin luottavainen ja koska Casting ei ole mikään varsinainen malli-casting, uskon, että kunhan pystyisin näyttämään sitä intoani malliutta kohtaan, voisin hyvinkin päästä edes siihen kauppakeskuksen omaan näytökseen. Toki nyt tuollaisen häämöttäessä olen jotenkin kokenut taas kauheaa epävarmuutta, kun jokainen kaupungilla vastaan tuleva ihminen tuntuukin äkkiä huomattavasti minua kauniimmalta ja laihemmalta ja muutenkin paremmalta mallilta.

Mutta aion olla ylpeä itsestäni ja jos nyt ei tärppää, niin sitten ei. Vaikka olisi huippumalli, niin suurin osa Castingeista päättyy kuitenkin hylkäykseen. Onpas tullut taas viime päivinä kirjoiteltua tänne todella ahkerasti. Ihan kivaakin se on ollut toisaalta, siksihän tämä blogi on olemassa.